Onpas ankea sunnuntai-ilta. Nämä viikonlopun viimeiset tunnit eivät koskaan ole erityisen hehkeitä, mutta nyt suorastaan ahdistaa. Onneksi maanantaisin yleensä riittää tarmoa aloittaa uusi raikkaampi viikko ja puhdistaa elimistöä viikonlopun roska-aterioista.
Tällä kertaa vain mielen vetää synkkyyksiin se, että huomisaamusta alkaa astetta pidempi putki kammoamiani iki-ihania 10,5-tuntisia päiviä, ja kirsikkana kurjuuden päällä komeilee huomisen oppivuoro, jossa roolini on kouluttaa uudelle ihmiselle koko respahomma. Olen loputtoman kiitollinen siitä, että hän ottaa hoitaakseen painajaismaisen pitkät työpäivät lokakuusta alkaen, mutta koska työpaikka ei ole mikään kiireisin, täytyy mun keksiä puhuttavaa tuntemattoman kanssa kohtuuttomalta tuntuvan ajan verran. Jännittää ja hermostuttaa enkä edes usko saavani unta. Sosiaalista puoltani pitäisi ehkä vielä kehittää.
On tähän viikonloppuun mahtunut sen verran hyvää, että miinuksen puolelle ei suinkaan jäädä. Perjantainen venyttelytunti ja tämän päivän niska-selkä-treeni (ei muuten ole yhtään mummotunti, vaikka siltä erehdyttävästi kuulostaa) toimivat soveliaana valmistautumisena ensi viikon ylettömälle tietokoneen edessä jumittamiselle, ja ruoan kanssa porsastelut olivat ehdottomasti tämän pöhöttyneen olon arvoisia.
Voi kuinka silti toivon itselleni aikakonetta, jolla voisin pompata torstai-iltaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä kuuluu?