Ehdin kuukaudessa käydä läpi näin jälkeenpäin tarkasteltuna suorastaan älyttömältä vaikuttavan toiseen ihmiseen sotkeutumisen. En tiedä olenko ollut näin ihastunut sitten vuoden 2011, jolloin vietin alkuhuumaa sittemmin avomieheksenikin ajautuneen miekkosen kanssa. Tällä kertaa kyseessä oli kohtalaisen yksipuoliseksi ja hyvin lyhyeksi jäänyt pyrähdys, mutta muhun se vaikutti pelottavan voimakkaasti. Onneksi toipuminen tuntuu tapahtuvan samaan malliin kuin koko ruljanssin alkaminen - niin vauhdikkaasti, että hyvä kun pysyy itse mukana käänteissä.
Lauantaina meinasin siskon ihanan ihanan ihanan lapsosen 2-vuotissynttäreillä saada paniikkikohtauksen, kun aivan yllättäen puolitoista vuorokautta mulle epäsuosiollisen THE keskustelun jälkeen oivalsin, että en todella ole saamassa vastakaikua tuntemuksiini. Vasta kun aloin sisäistää tämän, alkoi myös tunteideni syvyys valjeta. En käsitä miten voi ihastua huomaamattaan, mutta olen ilmeisesti niin taipuvainen sinnikkäästi roikkumaan siinä käsityksessä, että pärjään parhaiten yksin enkä tarvitse ketään onneni ylläpitäjäksi, että en myönnä edes itselleni, kun tämä ajattelutapa joskus harvoin jonkun toisen ihmisen ansiosta - vai syystä? - hetkellisesti kumoutuu. Näin nyt kuitenkin kävi.
Eilen ihmettelin miksi oloni sukkuloi pelkän apatian ja epätoivon välillä, ja googlasin ensimmäistä kertaa elämässäni "how to survive heartbreak". Olisin nauranut räkäisesti melodramaattisuudelleni, ellei olisi itkettänyt niin kovasti. Löysin artikkelin siitä, miten sydämen särkyminen vaikuttaa aivoihin, ja suorastaan imin itseeni tiedon siitä, mistä aivokemioista ja omaksutuista käyttäytymismalleista oksettava ja lievästi sekopäinen olo johtuvat. Vaikka olen henkeen ja vereen tunnepitoinen ihminen, sain hämmentävän paljon lohtua reaktioni järkeistämisestä. En missään nimessä halua luopua vastuusta tai ulkoistaa oloani, eikä se kaiken sen itkemisen ja kivun keskellä olisi ollut mahdollistakaan, mutta ymmärrys siitä, että kyseessä on luonteva tapa vastata tällaisiin olosuhteisiin, pyöristi lohduttomuudelta sen pahimman terän.
Saattaa vaikuttaa naurettavalta kutsua sydämen särkymiseksi alle kuukauden muutamasta tapaamiskerrasta ja puoliaktiivisesta viestittelystä koostuneen yhteyden katkeamista, mutta en mahda, enkä halua mahtaa, mitään emotionaalisuudelleni.
Pidin koko viikonlopun hanakasti kiinni siitä, että en laita yhden yhtä viestiä henkilölle, johon nämä kaikki tiedostamattomat toiveeni olin viime viikkojen aikana ehtinyt suunnata, mutta lopulta en keksinyt muuta ulopääsyä kuin raastavan oloni pukemisen viileähköön ulkomuotoon ja tämän tiivistelmän lähettämisen sille tyypille, jonka olisin ainoana maailmassa halunnut lähelleni halaamaan ja vakuuttelemaan vaikka sitten valheellisesti kaiken olevan hyvin. Koetin keksiä loppuun jonkin mukamas hyväksytyn syyn, miksi äkisti aloin avautua hänelle, mutta eihän mulla ollut mitään muuta agendaa kuin pohjaton tarve lohdutukselle.
Menin takaisin tiskaamaan ja suorastaan tärisin jännityksestä, joka voi joskus olla elämän suola mutta joka oli tässä tilanteessa niin kiduttavaa, että olisin tahtonut vetää itseni tainnoksiin keinolla millä hyvänsä. Jäbä kuitenkin vastasi niin pian, niin reilusti ja niin myötätuntoisesti (kuitenkin ilman sellaista raivostuttavan alentavaa sääliä, joka olisi saanut mut oitis vetäytymään kuoreeni), että tein itselleni lupauksen olla enää koskaan pelaamatta typeriä "en varmana laita sille viestii se saa laittaa eka"-pelejä. (Okei kyllä mä jatkossakin pelaan, tiedän jo.) Sen jälkeen kun olin muutamalla viestillä saanut purettua inhottavimman oloni ja jäätyäni siihen käsitykseen, että tyyppi ei välttämättä edes vihaa mua tai kuole jos otan yhteyttä jatkossakin, mielialani teki täyskäännöksen ja menin luottavaisena ja suorastaan hymyilevänä nukkumaan. Toki mulla on sen verran itsesuojeluvaistoa ja älliä, etten nyt ihan lähiaikoina ole tyrkyttämässä itseäni yhtään kenenkään elämään. Mutta eilen miettiessäni sitä vaihtoehtoa, ettemme ehkä enää koskaan tapaa, aivoni kieltäytyivät ymmärtämästä tätä skenaariota. Tänään pystyn jo tuomaan sen tietoisuuteeni, joten eteenpäin on menty.
Tiedän, että osa tästä on jo kaksi viikkoa kestäneen flunssan aiheuttamaa ahdinkoa, sillä en ole päässyt purkamaan äärimmäistä stressiä minkäänlaisen liikunnan kautta. Olen käynyt tänä aikana yhdellä ainoalla metsäkävelyllä, jonka jälkeen tauti päätti mennä takapakkia ja syöstä mut uudelle kolmen päivän saikulle. En ole edelleenkään malttanut olla mitenkään erityisen vuoteenomana, mutta olen välttänyt fyysistä rasitusta ja parhaani mukaan hellinyt henkistäkin puolta. Joka aamu toivon herääväni uudestisyntyneenä ja räättömänä, mutta vielä sitä iloa ei ole mulle suotu. Tänään olen tosin niistänyt varmasti puolet vähemmän kuin eilen, ja jaksoin myös olla töissä täydet kahdeksan tuntia. Työkaverit, jotka naurattavat noin sata kertaa päivässä, kohottivat mielialaani niin selkeästi, että uskon sen vaikuttavan suotuisasti parantumiseeni.
Mulla on monen monituista viikkoa ollut toiveissa suoriutua töihin tuntia aiemmin kuin normaalisti, joten koetan hilautua unten maille pikkuhiljaa jo nyt, vaikka kellon viisarit eivät ole ohittaneet kymmentäkään. Söin tunti sitten viisi Fazerin sinistä suklaakonvehtia ja mulla on edelleen paha olo. Näinkin tämä homma on vaikuttanut: en saa enää kiksejä ylenpalttisesta syömisestä. Ja believe me, viisi suklaata ei ole mitään verrattuna siihen, millä tasolla lohtusyömiseni vielä kesän alussa oli. Joten ainakin yksi puhtaasti myönteinen asia tästä on kuoriutunut jo nyt.
Mua meinaa joskus rasittaa se, että teen kaikesta väkisin positiivista ja wannabe-hyväksyttyä, mutta eilen pahimmillakin hetkillä en voinut olla tiedostamatta, että tämäkin on hyvä kokea ja tuntea täysillä. Että tämän kuului mennä juuri näin, että tämä kehittää mua, että tämä oli loppujen lopuksi hyväksi. Niin selfhelppiä mutta uskon siihen täysin sydämin.
