Kun viikonloppu alkaa tyhjässä kuvausstudiossa pidetyillä neljän hengen dubstep-jungle-psyke-tekno-bileillä, joissa käytössä on hehtaareittain (ainakin henkisesti) vapaata pimeää psykedeelisin koristein ja lämpimän värikkäin lampuin koristeltua tilaa, jossa tanssia, ennestään suht tuntemattomien ihmistenkin keskellä kaikkensa antaen ja vapauttaen, ei sunnuntaihin ole mahdollista laskeutua ilman sinne tänne poukkoilevaa energiaa, hätäistä mutta raukeaa, tiivistettyä mutta lietsottua, ei oikein minkään muotoista ja kuitenkin niin vangitsevaa, että sen alle on mahdoton rauhoittua. Voi myös johtua siitä, että join eilen JA tänään kupposellisen kahvia, mitä hivelevimmän herkullista mutta vaivihkaiseen levottomuuteen yllyttävää.
Tähän kaiken todellisen onnen keskelle tuon hyvin triviaalin riemunpuuskan. Kännykkäni netti on tökkinyt pitkin iltaa, mikä on todella harmillista tällaiselle toivottomalle someaddiktille, ja nyt kun buuttasin tuon rakkaan oranssiin kissakuosiseen koteloon käärityn vehkeeni, se tahtoi päivittää facebookin, mutta ei melko ristiriitaisesti vastoin omaa tahtoaan suostunutkaan sitä tekemään ilman wifi-yhteyttä. Koetin säätää läppärin ja puhelimen yhteyttä kuntoon, enkä meinannut onnistua, mutta sitten onnistuin!
Olin jo intoa puhkuen kirjoittamassa tästä kokonaisen novellin verran, mutta kyllästyin sisällöttömään tarinaan jo tuossa alkuvaiheessa, ja siksi loppuhuipennus olikin hyvin antikliimaksinen. Olisi riittänyt kun olisin heti alkuun todennut vain, että jes, äfbeen päivitys done.
Tästä kyseisen koukuttavan siniristilipun väreillä siunatun sovelluksen nimen ääntämisestä on muuten viime aikoina tullut mulle monelta taholta sen verran kuittailua, että olen itsekin alkanut kiinnittää huomiota siihen. En sano feisbuuuk, vaan feisbukk, mikä on ilmeisesti jollain lailla pieleen menevä sekä hienostoruotsalainen äännähdys. Mutta en välitä enkä sitä muuta, vaikka se särähtää yltiöpäisen huomioimisen johdosta jo omaankin korvaani.
Oikeastaan en aikonut tehdä tästä mitään viikonloppuraporttia, mutta en kyllä aivan näin kuiva-aiheistakaan. Tai ehkä palasin kuukausien (meinasin oikein heittäytyä dramaattiseksi ja kirjoittaa vahingossa vuosien) tauon jälkeen vain päivittämään mobiilinettini tilan kaikkien huikean kiinnostuneiden lukijoiden iloksi. Se toimii nyt kitkattomasti, mutta unensaantioloni ei - tahtoisin melkeinpä lähteä metsään poukkoilemaan, tai jollekin kalliolle ulvomaan pääni sisällä (koska olen niin estoinen, etten voi sitä äänellisesti tehdä, paitsi että miksi ylläpidän itsestäni kuvaa estoisena, kun en oikeasti ole mitään, mitä en halua olla? Enkä sen puoleen kyllä mitään sellaistakaan, mitä haluan olla), tai jotenkin muutoin purkamaan tätä parin vuorokauden aikana syntynyttä hämmennyksen värittämää syvien tunteiden kuohua. Tahtoisin heittäytyä päätä pahkaa keskelle sitä tulenlieskaisinta nautintoa, joka syntyy kahden samanmielisen kohdatessa ja toisiinsa uppoutuessa, mutta toisaalta jokin punainen vilkuttaa stoppia, eikä keskelle intohimoa rysähtäminen voi olla ratkaisu. Mutta samalla tämä kutkutus vatsanpohjassa ja välähdykset hänen inkkarikasvoistaan, värisyttävästä hengityksestään, syvälle universumin keskipisteeseen vetävistä silmistään puhuvat toista kieltä, sitä sydänchakraa pakahduttavalla voimalla avaavaa kieltä, johon niin haluaisin sukeltaa.
En silti aio analysoida, sillä tämä on nyt-hetki-harjoitus, kuten pitkän ja useimmiten vaikeasti muistettavuudessaan mahdottomalta tuntuvan kaavan kautta opettelen koko elämästäni luomaan. Nyt tämä nyt sanoo, että nuku Riina, huomenna on radiopäivä ja joogapäivä ja metsäpäivä kenties ja venyttelypäivä ja tasapainopäivä. Kiitos maailma kun luot näitä kauniita asioita koettavakseni.
