Musa-autuus

Mikä PMMP:ssä nyt oikein on, että se saa mut aina aina aina itkemään tai vähintään kylmäväreilemään? Katselin huomisen radiolähetyksemme reissuteemaan itseni virittääkseni yhtyeen Matkalaulu II-videon ja menin taas ihan tunteelliseksi. Monet videon kohtauksista ovat nähtävissä muhun niin järjettömän vahvan vaikutuksen tehneessä dokkarissakin, mutta se ei lainkaan vähennä intensiivistä reaktiota.

No, nyt tunteilu saa kuitenkin luvan loppua kuin seinään, sillä laitoin ensikuunteluun Julma Henrin uusimman tykityksen Fuck Monopoly. Biitti kuulostaa erittäin lupaavalta ainakin kesän juoksu- ja pyöräilylenkkejä silmällä pitäen - taputukset Kubelle - ja Napoleon Digitalin video on silkkaa visuaalista karkkia. Räpeistä en ole niin vakuuttunut. Henrin omintakeinen ääni toimii aina, mutta muuta ei nyt ekalla kuuntelulla jää käteen siitä huolimatta että aihepiiri tarjoaa enemmän kuin perus doku- tai räppiräpit.

Toinen huomiselle kaavailemani viisu on Tuuttiksen Mä muutan Caliin, jonka video on taattua Tuuttimörkö-laatua eli pokerinaamalla tehty oivaltava hassuttelu. Tämä artistin uudempi funkkityyli ei iske muhun sellaisella vahvuudella kuin aikaisemmat biisit, mutta kesän kynnyksellä voin hyvin nähdä tämän ottamassa tuulta alleen ja pyörivän soittimessani useammin.

Tästä ei nyt kuitenkaan pitänyt tulla mikään yksittäisten kipaleiden listaus. Halusin lähinnä iloita siitä, että vapaapäivä suo aikaa päämäärättömälle musamaailmassa leijumiselle. Aamupäivällä kävin ruokaostoksilla mahdollisimman pitkän kaavan kautta ja mielentilassa, jossa minkäänlaista tulosta ei tavoitella eikä kiirehtimisen konseptia tunneta. Harhailin edestakaisin Prisman kilometrikaupalla jatkuvien hyllykköjen lomassa ja tutkailin kiinnostuneena eri kaalilajikkeiden eroja (päädyin suosikkiini parsakaaliin), kotimaisten ja ulkomaisten marjojen hintoja (suunnilleen jokaisen pussukan tuoteselosteen syynäämisen jälkeen heitin koriini ainoastaan kaksi mustaherukkapussia), luomu/ei-luomupapusäilykkeitä (valitsin liotettavaksi ja kenties idätettäväksi - en vielä tiedä onko se mahdollista - valkoisia papuja) ja vappumunkkiboksien sokerisuutta (en ottanut yhtäkään, sillä jokaisen pakkauksen sisältö vaikutti kuivahtaneelta).

En koskaan unohda nuorimman siskoni kommenttia siitä, miten ärsyttävän kauan mun ja ex-poikkiksen kauppareissut kestivät. Siskon mielestä ei ole mitenkään aiheellista jumittaa jokaisen tuotteen edessä sataa vuotta. Omasta mielestäni taas se on yksi viihdyttävimmistä ajanviettotavoista ja huomasin tänään kookosmaitojen sisältöjä tutkaillessani toivovani, että kohtaan joskus sellaisen rakkauden, joka jakaa intohimoni mateleviin kauppajunnaamisiin. Lempparilevyt ipodissa tarjoavat tosin lähes yhtä miellyttävän seuralaisen.

Mun olisi tarkoitus joogata ja venytellä ja tehdä fysioterapeutin laatimat pilatestyyppiset liikkeet vielä ennen lempiopeni funktionaaliseen harjoitteluun polkemista - tai ehkä olen tällä kertaa nössö ja turvaudun bussiin sateen kylmältä vihmomiselta välttyäkseni - mutta kello tikittää sen verran huimaa tahtia, että taidan ainoastaan lipittää aamusella bongaamaani chili-lakritsiteetä (NAMMM) ja kellua musiikin hellässä huomassa vielä toisen autuaan tunnin.

Blanko

Odottelen tässä kellon tikittämistä, että pääsen lähtemään fysioterapeutille omaksumaan selän virheasentoja korjaavia harjoitteita. Arvaan jo, että sieltä tulee venytyksiä ja treeniä syville vatsiksille, mutta en mä niitä yksin osaisi kohdistaa juuri oikeisiin paikkoihin.

Pääni on näköjään näin aamutuimaan täysin tyhjä. Ulkona tihuuttaa täysillä, mutta vedän sadekapineet niskaan ja hyppään pelottomana pyörän selkään, vettähän tuo vain on. Onneksi se muuttaa ympäristön lupaavan vihreäksi ja eläväksi, sillä muuten harmaudesta huomaamattomasti leviävä väsähtäminen ja masentuminen saattaisi olla todellinen uhka.

Koetin useamman minuutin ajan keksiä vastinetta sanalle huomaamaton, sillä se ei nyt luo täysin sitä mielikuvaa, mitä haen. En keksinyt. Olen ehkä vielä hämilläni unestani, jossa eräs miespuolinen tuttu, minä ja nuorin siskoni lähdimme roadtripille, jonka aikana tunnelma oli hiljainen ja hienoisesti vaivaantunut. Majapaikasta löytyi ainoastaan kymmenen vuotta sitten vanhaksi menneitä kuivamuonia, joten sijoitin vähät pennoseni lähikaupan tarjontaan, jotta nälkäinen siskoni olisi saanut kunnollista murkinaa. Miespuolinen tuttu ei pistänyt tikkua ristiin moisten maallisten ongelmien selvittämiseksi, sillä hän eli - ja taitaa laihasta olemuksestaan päätellen todellisuudessakin elää - musiikista saamistaan tunteista.

Palatessani ruokaostoksilta majapaikkaan oli ilmestynyt John Cleese, jolta pyysin nimmaria äidilleni vietäväksi.

Ehkä tämä unen referointi riitti. Menen mutustamaan avokadoa ja pohtimaan, mitkä alusvaatteistani ovat konservatiivisimmat jäykkis-fysioterapeutin paheksuville silmille.

Vaatteita ja teetä

Johan nyt taas millainen vaikutus puolikkaallakin vapaapäivällä on. Olen säteillyt hyvää mieltä ja riemukasta oloa koko aamun, mikä ei johtune kaikkein vähiten torkuttamisesta kymppiin asti ja yöunien venähtämisestä yhdeksään tuntiin. Miten voin edelleen olla niin höpsö, että nipistän nukkumisesta aina kun joku tietokoneella roikkuminen tai erinäisten askareiden säätäminen tuntuu tärkeämmältä? Mun on nyt jollain pysyvällä keinolla taottava päähäni, että vähintään kahdeksan tunnin unoset menevät kaiken edelle. Mikään ei korvaa tätä hymyilyttävää ja energistä tasapainoa, minkä riittävä nukkuminen aiheuttaa.

Olen vihdoin ottanut hoitaakseni jo useamman vuoden vaivanneen selkävamman, joka kipuilukausina aiheuttaa viiltelyä koko takakropan alueelle ja estää tehokkaasti juoksemiset ja mitkä tahansa tärähtelevät liikuntamuodot. Fysioterapeutti oli hieman jäykemmänpuoleinen miekkonen, joka ei vastannut millään lailla aavistuksen hermostuneisiin ilmapiirinkeventämisyrityksiini. Pikkupöksyissä tuntemattoman sedän edessä kummallisiin asentoihin vääntäytyminen menee sellaiseen absurdien tilanteiden kategoriaan, että pokerinaaman ylläpitäminen tuntuu hyödyttömältä.

Vaikka tyyppi ei lämmennyt hassutteluyrityksilleni, sain sentään mitä asiantuntevinta kohtelua ja akupunktioneulojen sekä muutaman tehokkaan hierontakierroksen seurauksena selästäni on hävinnyt iso notko. Muutama tarkistuskäynti ja valikoitujen harjoitteiden noudattaminen hoitanee asian lopullisesti kuntoon, huh! Vaikka olen aina - tai ainakin ei-hysteerisinä kausinani - ollut vakuuttunut, ettei asiaa tarvitse ottaa haudanvakavasti, ei ehkä ole kaikkein kivoin asia elämässä, että selän hermot joutuvat säännöllisin väliajoin puristuksiin.

Menin ansaan ja piipahdin Cubukseen, jossa yli-innokas myyjä huuteli mulle KAKSI kertaa sovituskopin verhon läpi, että onko kaikki ok ja tarvitsenko lisäkokoja. Meinasin jo hätääntyneenä katsella kellosta, että olinko vahingossa jumiutunut koppiin normaalia pidemmäksi aikaa peilailemaan. Kyseinen myyjä myös hyppäsi näkökenttääni useamman kerran jostain hyllyköiden välistä ja kyseli mitä pidin mistäkin tarkasteltavakseni valitsemastani vaatekappaleesta, jonka jälkeen hän tyrkytti jokaisen kohdalla jotakin mukamas täydentävää vaatetta. Ilmeisesti hämmentävän pushy käytös tuotti tulosta, sillä lähdin putiikista 70€ arvoisen vaatekasan kanssa. Väitän suurimman osan hankinnoista tulleen todelliseen tarpeeseen, mutta summa kirpaisee silti. Lohduttaudun sillä, että lauantaille kaavailtu vapaapäivä vaihtuikin työksi, joten jollain kummallisella logiikalla järkeiltynä en nyt mene konkurssiin holtittomasta shoppailustani. Olen sitä paitsi haikaillut hupullisen t-paidan perään ikuisuuden, ja nyt sellaisen bongattuani vakuutin hyväuskoisen sisäisen minäni siitä, että kyse on kohtalosta.

Tein vuoden ensimmäisen suunnitellun pidemmän pyöräilyn - voi vauhdin hurma, olen taas uskollinen palvelijasi! - ja karautin Kaaresta Regattaan eli Kantsusta Töölöön eli keskustan läpi meren ääreen. Pidempi istuskelu ohuissa trikoissa sai jokaisen soluni jäähän, mutta nautiskelin silti pikaisesti jäähtymään päässeestä teestä ja suussasulavasta karjalanpiirakasta, jonka kupeesta lintu ehti varastaa munavoikipon hakiessani huopaa lämmikkeekseni. Haaveilin koko viime kesän pitkistä kuumista kesäilloista Regatan suojissa, mutta vaikka työmatkani kulki ihan tämän kotoisan kahvilan vierestä, en toteuttanut toivettani kertaakaan. Ehkä ahdistava työ piti mut vapaa-ajallakin loitolla kaikesta, mikä osui millään lailla sen voimakenttään. Onneksi tänä vuonna voin uusia yrityksen.

Nyt arvon, jaksanko lunastaa paikkani yin-joogaan illemmalla, vai tyydynkö kotijoogailuun. Taidan päätyä jälkimmäiseen, sillä vaikka yinissä köllöttely tuottaa aina suloisesti hiljentyneen syvän tyytyväisyyden, kaipaan menoa ja meininkiä.

Vaihteluita

En nyt yhtään tiedä, mitä oikein marmatin eilen. Menin töihin hyödyntäen kaikkia mahdollisia mentaalisia keinoja saadakseni mielialani nousuun, mutta moista arsenaalia tuskin olisi tarvittu, sillä lauantain taianomainen ominaisväreily ulottuu nähtävästi kaikkialle, myös harmauden täplittämään kahvilatyöhön. Huomasin viihtyväni aidosti ja tarjoilevani ilomielin viinilasillisia ja salaattiannoksia varhaisesta alkuillasta nauttiville kaveriporukoille. Toki alle viiteen tuntiin jäänyt työpäivän pituus sekä ensi viikon ruhtinaalliset kolme vapaapäivää muodostivat oman siivunsa hyvästä olosta, samoin kuin kotiin kiikuttamani mehevä lohipiirakkapalanen ja esanssinen mutta niin herkullisen suklainen brownie, mutta sama kai se on mistä kiksinsä saa, kunhan aurinkoisuus pysyy yllä.

Ehkä siinä väittämässä piilee suurempi totuuden siemen kuin muistankaan, että mistä tahansa tulee epämiellyttävää, kun siihen on pakko ryhtyä. Nyt ei nimittäin taas yhtään inspiroisi lähteä pomppimaan kahdella eri bussilla tuonne Espoon merenrantaan. Mutta luotan eilisiin taikavoimiin ja uskon tämänkin aneemisuuden piakkoin hälvenevän.

Plääh

Muiden viikonloppu alkaa vasta valjeta sillä aikaa kun mun vetelee viimeisiään. Työmatkalle on lähdettävä parin tunnin päästä, ja ikäväkseni on myönnettävä, että alkuhuuman haihduttua ajatus lauantain viettämisestä kahvilassa tympäisee. Olen niin pikaisesti kyllästyvää sorttia, että harmittaa vietävästi. Miten mä voin koskaan löytää unelmatyötä, jos toivon jo nyt, kun työsopparin allekirjoittamisesta on kulunut alle kolme viikkoa, että joku radio- tai aikakauslehtitoimitus soittaa ja kutsuu mut kesätöihin ja pelastaa yksitoikkoiselta fyysiseltä rehkimiseltä? Juuri tätähän mä toivoin, tai luulin toivovani: konkreettista tekemistä, joka ei vaadi päänsisäistä panosta.

Ajatusteni värimaailma lienee tätä luokkaa

Ei auta kuin keksiä keino asenneongelman parantamiseksi ja olla kiitollinen siitä, että ylipäätään löysin tekemistä kesäksi. Kaksi edellistä päivääni kuluivat niin viikonloppumaisissa tunnelmissa, että ehkä tämänhetkistä oloa voi verrata perinteisiin maanantaiangsteihin. Torstai-iltana mässäilin pussillisella banaanilastuja kuin viimeistä päivää ja podin yöllä sellaista morkkista, että heräsin perjantaihin viiden tunnin levottomien unien jälkeen lähes krapulaisissa tuntemuksissa. Hoivasin itseäni sielua puhdistavalla teknolla ja hellivällä yin-joogalla ja nukahdin mummomaisesti ysiltä illalla.

Jaksoin kuin ihmeen kaupalla tempaista itseni torkkujen jälkeen Paperi T:n levyjulkkarikeikalle, joka osoittautui kaiken nuutuneisuuden ja silmät ristissä junaan raahautumisen arvoiseksi. Olen säästellyt levyn ensikuuntelua tilanteeseen, jossa pystyn olemaan täydellisesti läsnä, joten sen lopullinen sisältö on mulle edelleen arvoitus. Paprun vangitseva lavakarisma ja antaumuksella vedetty keikka antoivat kuitenkin varmat takuut siitä, että pettyä ei ainakaan tarvitse. Sanoitukset olivat just niin ruokaisia pähkinöitä purtaviksi kuin artistilta sopii odottaa, ja hämyisä soundimaailma tuntui levyn ilmeisesti suurta ahdinkoa tihkuvaa yleistunnelmaa erinomaisesti täydentävältä.

Nyt kuuntelen kuitenkin erittäin lupaavalta kuulostavaa kanadalaista Night Lovellia, jonka räppien tahdissa aion nyt tehdä jättiaamiaisen ja sukeltaa ihanaan hömppäkirjallisuuteen ennen Espooseen huristelemista.

Dead

HUHUH miten pahasti fyysinen työ vie mehut! En voi kuvitellakaan millainen rautainen kunto raksamiehillä täytyy olla, kun jo kuuden tunnin seisoskelu ja astioiden kantelu tekee musta elävän kuolleen. Nyt ensimmäisen viiden työpäivän putken tehneenä kiitän armeliasta pomoa siitä, että saan lekotella torstain ja perjantain. Tietty tämä on täysin normaali rytmi bisneselämässä, mutta ilmeisesti olen heikompaa kastia ja täysin uupunut. Onneksi töistä lähtiessä saa välillä kohdata näin puhtoisia näkyjä.

Koetan välttää telkkarin (tai siis piuhalla tietsikkaan yhdistetyn näytön) eteen rojahtamisen houkutuksen ja tsempata itseni illalla funktionaaliseen hc-harjoitteluun kivistävistä jalkapohjista ja minestronekeitolta haisevasta tukkapehkosta huolimatta. Täytyy myös kaiken yninän lomassa todeta, että väsyneisyyden äärirajoille asti puurtamisessa on suloinen puolensa. On jollain lailla kummallisen palkitsevaa lähteä töistä paikat kivistäen ja aivot jomottaen. Ei sillä, että kahvilahommassa vaadittaisi sen kummempia älynlahjoja, mutta asiakkaille jutustelu ja tsiljoonan asian muistaminen samanaikaisesti vaatii veronsa ja saa mut näyttämään unissakävelijältä.

Työmateriaa

Onpas ruhtinaallisen luksusta: soitin aamusella töihin ja sain kuulla, että mun tarvitsee mennä tunnin myöhemmäksi kuin alunperin luulin. Luultavasti päivästä tulee yhtä hektistä juoksemista kuin eilisestä lähemmäs yhdeksään tuntiin venyneestä koettelemuksesta, mutta ei haittaa kun kerran sain tämän loputtomalta tuntuvan varatunnin käyttööni. En oikein tajunnut ajatella, että kahvilassa työskennellessä suurin osa huhkimisesta tapahtuu hikisessä toisiinsa sekaantuvista ruokahajuista täyttyneessä keittiössä, eikä siinä vaiheessa ole sen kummemmin hyödyksi, vaikka sijainti on kuinka merenrantaa. Mutta ainakin pääsen nauttimaan hellekeleistä ruoka-annoksia asiakkaille kiikuttaessani, ja meren läheisyydellä tuntuu olevan huomattava vaikutus mielialaan ja hyvinvointiin, olivat sen aaltoilut sitten koko ajan näkökentässä tai eivät.

Olin eilen niin naatti kiirepäivästä, joka antoi mulle kaupanpäällisiksi viiltelevän niskajumin, että heittäydyin koko illaksi sängylle laiskottelemaan, mässäilemään ja tapittamaan koko Au Pairit Los Angelesissa-sarjan läpi. Vaikka whatsappailin ympäärinsä kuinka vaivaannuttavaa seurattavaa kulttuurierojen luomat tilanteet ovat, kiinnyin tyttöihin yllättävän paljon. Tänään viihdykkeenäni taitaa toimia saman konseptin Lontoo-versio.

Omistautuneena työntekijänä hankin asianmukaisen hiustenkiinnitysvälineen: puhelinlangan eli invisibobblen. Shoppailin myös parit siistit mutta mukavat pöksyt, joista yhdet ovat ihanan lökäpöksymäiset haaremihousut - elämäni ekat sellaiset ja rakastan niitä jo - ja toiset materiaaliltaan leggings-wannabefarkku-sekoitusta olevat nilkkapituiset ylitiukat teinihousut, joissa peppuni näyttää jättimäiseltä.

Askareita

Koetan hyödyntää viikon toisen vapaapäivän niin tehokkaasti kuin mahdollista, mutta alku ei näytä kovin lupaavalta. Ehkä se mitä tarvitsen onkin kirja ja lojuminen. Eilisilta meni ainakin äärimmäisen rentouttavissa tunnelmissa: söin lähemmäs kokonaisen keräkaalin sillä aikaa kun tapitin herpaantumatta kotimaisia hömppärealityja. Mallikoulu, Viettelysten saari ja Top Chef - kaikki jotenkin vaivaannuttavia mutta armottoman koukuttavia - pitivät mut niin tiukasti otteessaan, että kymmeneltä ehdin juuri ja juuri pesemään hampaat ennen kuin simahdin. Tai ehkä tästä ennenaikaisesta väsähtämisestä voi syyttää (vai kiittää?) enemmän seisomatyötä kuin telkkaria.

En vieläkään tiedä aiheuttaako tarkkojen toimintasuunnitelmien laatiminen enemmän päänsisäistä kaaosta kuin poistaa sitä. Tavallaan on helpottavaa nähdä mustaa valkoisella kaikista niistä pikkuaskareista, jotka toivoisin päivän aikana saavani hoidetuksi, mutta samalla se luo illuusion kiireestä ja tympäännyttävistä tehtävistä. Periaatteessahan nautin kaikista askareista, ellei ikuisuusmurheenkryyniä eli imurointia lasketa, joten en tiedä miksi minkä tahansa asian aloittaminen vaikeutuu heti kun sen laittaa listamuotoon.

Kaikki tässä on kivaa, paitsi tietty joku ankea hellan putsaus, jota en luultavasti saa aikaiseksi vielä moneen viikkoon. Miksi kaikki mitä oikeasti haluan tehdä on jäädä sängylle loikoilemaan auringonpaisteeseen? Jos olisin kirjoittanut sen koko päivän ohjelmaksi, haluaisin luultavasti melskata ympäriinsä ja puhdistaa koko kodin lattiasta kattoon.

On tässä sentään vielä pari tuntia ennen kuin rykäisen itseni bodypumpiin - jo kolmas peräkkäinen viikko kun jaksan innostua tästä konseptitunnista, vaikka luulin tykästymiseni olevan ohi iäksi - ja keskustan vilinään. Onneksi osasin laittaa soimaan levyn, jonka rauhoittava vaikutus toimii yhtä kokonaisvaltaisesti kuin meditointi. Andy Stott on mulle vielä melko tuntematonta aluetta, mutta hivelee aistejani yhtä kaikki.

Alkusointuja

Onneksi työympäristöni on tällainen, sillä alun myllerryksessä voisin suljetummissa oloissa ahdistua ja stressaantua takaisin vanhaksi itsekseni. Olen hanakasti päättänyt suhtautua kaikkiin kommelluksiin ja epävarmuuksiin, joita uusi työ väkisinkin tuo tullessaan, mahdollisimman tyynesti ja hyväksyvästi. En voi olla täydellinen - onneksi jo ajatuskin siitä, että minä pyrkisin perfektionismiin naurattaa - joten valmistaudun ottamaan vastaan sekä kritiikkiä että turhautuneita silmäyksiä kun asiat eivät suju niin vauhdikkaasti kuin vakkareilla.

Kliseet hyvistä yöunista ja ravitsevista aterioista pitävät toki myös paikkansa ja haluan noudattaa niitä orjallisesti. Aamuvuoroja edeltävinä vuorokausina houkutus nipistää nukkumisesta nousee usein vastustamattomaksi, mutta nyt teen itselleni pyhän lupauksen, etten oleta kuuden tunnin unien riittävän. Elinvoimani vähenee dramaattisesti jokaisen kukkumiselle uhratun tunnin myötä, joten ei poikkeuksia! Ei edes viikonloppuisin, vaikka nämä pyhät ajankohdat alkavat tästedes kulua töissä. Joutunen uhraamaan kesäkuumilla monia keikkoja, mutta uskon saavani tilalle jotakin vähintään yhtä ilahduttavaa.

Kikherne-couscous-avokadoöljymössö MMMM

Taisin jo löytää ne kaksi suurinta haastetta, joiden hylkäämiseen ei työttömän leppeässä arjessa syntynyt haluja: kahvilakko ja hidas oleminen. Viimeksi eilen olin tiskaamisesta kuumissani, sormet ällön nihkeinä, hiukset niskaan takertuneina niin lähellä kahvikupillisen kaatamista, että jouduin keskittämään kaiken energiani saadakseni tahdonvoimani kasaan. En sortunut, enkä aio jatkossakaan (ehkä). Kesti niin kauan päästä pois kahvintuoksun synnyttämästä kaipuusta ja vieroittautumisesta seuranneesta pääkivusta, etten viitsi käydä sitä kaikkea läpi vain makunautinnon ja teennäisen piristysruiskeen takia. Onneksi mulla on aamuiset raakakaakao-sieniuute-juomahetkeni ja ihan mukaville tasoille kasvanut teerakkaus - addiktioita tietty nämäkin - jotka paikkaavat kahvityhjiötä.

Hidas oleminen taas - no, tykkään ottaa rauhassa, ja epäsäännölliset työajat sekä hektinen kahvilaympäristö eivät sitä hirveän helposti mahdollista. Mutta ehkä ehdin toimettoman talven aikana kehittää sen verran vakiintuneita apukeinoja ja mielenhallintataitoja, että pystyn jatkossakin chillaamaan. Tai sitten vain vaivun takaisin respatyön aikaiseen hermoromahdus-mielentilaan ja kärsin myrtsinä läpi kesän. Nyt auringon paistaessa suoraan silmään tämä tuntuu hyvin absurdilta vaihtoehdolta.

Sokerihuumaa

Olen onnekkaasti löytänyt täydellisen joogasuuntauksen ja samalla ylivoimaisen lempiopettajan, jonka flow-tunnit maanantai-iltaisin ovat pelastaneet mut niin uhkaavilta hermoromahduksilta, tasapaksuilta turtumisilta kuin salakavalilta masisteluiltakin. Olo tunnin jälkeen, tai itse asiassa jo sen alusta alkaen, on aina kiitollinen, rauhoittunut ja lempeä. Tänään talsin koko matkan reippaasti kotoa Etu-Töölöön asti, ja tunnin jälkeen valuin rakkaan Töölönlahteni ääreen istuskelemaan vakkaripenkille ja kuuntelemaan ankkojen rääkymistä. Ilmassa leijui ensimmäistä kertaa selkeä kevään tuoksu ja lämpötila pysytteli kiltisti reilusti nollan yläpuolella. Voin siis taas aloittaa blogin tukottamisen vinoilla pikselimössöisillä maisemakuvilla.

Kuumottelen sitä kuinka uhkaavaan suklaakoukkuun ehdin pääsiäisen aikana takertua. Aloitin jo torstai-iltana mässäilemällä lahjaksi saamani pääsiäispupun ja megakokoisen suklaamunan, sillä jonkinlainen pimeä voima otti vallan ja esti mua lopettamasta hyvän sään aikana. Eiliset pashaöverit eivät todellakaan helpottaneet sokerihuuman laantumista, ja tänään on tuntunut siltä, että mikään määrä ruokaa ei täytä sisäistä suklaan perään kuolaavaa onttoa tilaa. Olen kuitenkin vieroittautunut lukemattomat kerrat, joten eivätköhän kasvikset ja muut pupunruoat aja asiaansa tälläkin kertaa. Illan joogatunnilla vallinnut detox-teema tuli mitä täydellisimpään saumaan.

Uusi yritys

Lueskelin vanhoja tekstejäni heinäkuulta ja vaikka nolottaa myöntää näin omahyväistä asiaa, naurahtelin hieman omille ilmaisuilleni. Huolettomien tekstinpätkien selailu viritti mussa pitkästä aikaa sen verran vahvan kirjoitushalun, että sitä ei käy sivuuttaminen. Jospa saisin puhallettua uutta elämää tähän osioon nyt kun isot siivut päivistäni alkavat kulua kahvilatyön käytännönläheisessä ja pään ulkopuolella tapahtuvassa vilskeessä. Tasapaino ennen kaikkea, ja mikäs sen soveliaampi vastapaino fyysiselle ahkeroinnille kuin merkityksettömien ajatuslankojen purku tähän salaiseen kirjoitussoppeeni. Luultavasti jaksan taas korkeintaan muutaman päivän ennen kuin ylianalysoiva pääkoppani rakentaa mulle paineita tyhjästä ja asettaa vaatimukset sellaiselle tasolle, etten jaksa kohdata niitä. Mutta ehkä blogin välikuolemia ei tarvitse ottaa niin tosissaan, kun mitä ilmeisimmin palaan joka kerta uutta tarmoa täynnä.

Vielä alle kaksi viikkoa sitten jokainen päiväni oli tyhjää täynnä ja elämä lipui eteenpäin tasaisena massana, kun taas nyt, kahden virallisen työpäivän jälkeen, yksikin tekemisestä vapaa vuorokausi tuntuu päättymättömältä onnen keitaalta. Siksi keräsin itselleni kirjakasan, jonka läpi kahlaisin kokonaan tämän päivän aikana jos vain saisin itselleni supervoiman nimeltä pikalukutaito. Olen kuitenkin vain tavallinen ihminen enkä esimerkiksi yksi ihailemistani superkirjabloggaajista, jotka päivittävät blogiaan tuhat kertaa kuukaudessa, joten tyydyn vaihtelemaan kirjoja päivän mittaan vaihtuvien mielentilojen mukaan ja etenemään maltillisesti.

Anne of Green Gables viihdytti mua koko aamun, ja olen ylpeä itsestäni, että tartuin vihdoinkin yli vuoden kirjahyllyssä koskemattomana mutta houkuttelevana lojuneeseen Anne-boksiin. Lähetin ekojen sivujen jälkeen jälleen yhden nöyrän kiitoksen sille mysteerinaapurille, joka edellisessä asuinpaikassani oli jättänyt kyseisen kirjakasan rappukäytävään ensimmäisen halukkaan napattavaksi. Muutaman kymmenen sivun jälkeen kävi selväksi, että taidan koukuttua Annen tarinaan nyt heti siitä huolimatta, että hyllyssä odottaa jättisuuri kasa lukemattomia kirjastokirjoja. Niin viaton tunnelma ja rikas kieli näissä kirjoissa on, etten voi vastustaa niihin täydellä teholla sukeltamista.

Siinä välissä päivitän kuitenkin taas rakkauskäsityksiäni Marci Shimoffin lempeillä opetuksilla. Löysin kirjan äidin kirjahyllystä ja olen turvautunut siihen aina kun mielentilani on alkanut laskea hälyttävästi. Jo muutama rivi tätä hyväntahtoista tekstiä vaikuttaa huomattavan inspiroivasti ja synnyttää halun rakastaa ja tehdä hyvää, vaikka näkyviä kohteita, joihin näitä impulsseja testata, ei olisi mailla halmeilla.