222

Tässä on selviytymispakkaus loppupäivälleni + smoothie, tai oikeammin juokseva mehu, joka jäi tänne eiliseltä. Toivottavasti sen kaikki ravintorikkaat ainesosat eivät ole ehtineet väljähtyä parissa päivässä. Sekin auttaa uhkaavaan pitkästymiseen, että otin perjantaiseksi vapaudekseni Bassoradion kuuntelemisen. Pelkäsin, että sieltä tulee persoonatonta soittolistaa toisensa perään, mutta tarjonta on ollut lähes ensiluokkaista.

Pääni tuntuu jollain lailla pilvisemmältä kuin eilen, vaikka sain viime yönä unta aivan vaikeuksitta - ONNEKSI. Yhdet vajaat unet kestää helposti, mutta useampi putkeen rassaa hermoja vakavammin kuin mikään muu. Nyt taidan vain olla väsähtänyt tympeän työviikon jälkimainingeissa - asia, joka toivottavasti korjaantuu illalla synttärikutsuissa. Tuntuu jotenkin lapsenomaiselta odottaa syntymäpäiväjuhlia, mutta olen lähdössä ehdottoman sympaattisin mielin.

222 on ylivoimainen suosikkini kaikista maailman biiseistä tällä hetkellä. Haluaisin nytkin vain hoilottaa tuon nättiäänisen tytön mukana. En pidä siitä, että vietän työpäiväni lasikopissa muista irrallaan, mutta positiivista on se, ettei kukaan voi kuulla, mitä täällä luukutan.

Komediaa

Miten niskat voivat olla niin jumissa kolmen päivän istumisesta? Mähän tein näitä päiviä alkusyksystä jatkuvalla syötöllä, enkä silti muista tällaista kolotusta. Ehkä olen torjunut muistot liian kivuliaina ja manipuloinut itseni unohtamaan tuskallisuuden todellisen laajuuden.

Nyt olen saanut tämän päivän valitusvirren pois alta ja voin keskittyä tunnelmoimaan eilistä standup-iltaa, joka osoittautui muutaman esiintyjän osalta oikeaksi nappisuoritukseksi. Vierailimme siis Milenkan ilmaisessa illassa kuuntelemassa koomikoita, joista osa onnistui paremmin, osa huonommin. Yhden kohdalla olin niin kiusaantunut vallitsevasta hiljaisuudesta ja ilmiselvistä säälinaurahduksista, että tuijotin lattiaa ja toivoin seuraavan esiintyjän astelevan lavalle mahdollisimman pian. Mikä siinä on, että väistämättömään epäonnistumiseen syöksyvien miekkosten pelastussuunnitelma on naisten haukkuminen? Etenkin huvituin - tosin en luultavasti koomikoiden toivomalla tavalla - siitä oletuksesta, että feministit haluavat rusentaa kaikki miehet kappaleiksi ja hävittää heidät maan päältä. Aivan kuin feminismi olisi synonyymi miesvihalle. Voi pojat. Ehkä kyseistä asennetta tihkuvat vitsit olisivat uponneet paremmin, jos yleisö olisi koostunut katkeroituneista sedistä, mutta eilisessä yleisössä vallinnut vaivautuneisuus oli lähes käsinkosketeltava.

Onneksi taitavat tyypit hoitivat homman kotiin ja jättivät mut riemastuneisiin tunnelmiin. Pirjo Heikkilän itseironinen ote puri täydellisesti, ja tilaisuuden juontanut vapautunut ja ilmeikäs Jukka Lindström taisi voittaa koko yleisön puolelleen ensi sekunneista lähtien. Olin ainakin itse niin vaikuttunut, että aloin jo tutkiskella hänen keikkakalenteriaan hehe.

Enää vähän päälle kuusi tuntia viikonloppuun, hurraa!

Työn siedettävyys

Tänään olen jopa päässyt tekemään töitä, kun kohteessa järjestettiin 40 vieraan tilaisuus ja hommani oli jaella vieraslappuja ja häslätä muutenkin yleisenä apurina. On huvittavaa huomata, kuinka kaikki työpisteet muuttuvat sitä siedettävämmäksi, mitä useamman päivän tai viikon putkeen pysyn samassa kohteessa. Ihmiset lämpenevät niin selvästi, kun alkavat muistaa respatytön naaman. Lisäksi sain viimeinkin kauan kaipaamani satulatuolin, joten selkäni hurraa onnesta. Alan melkein katua tulikivenkatkuista sähköpostia, jonka lähetin työnjohdolle työpäivän pituudesta ja respakopista poistumisen kieltämisestä, mutta vain melkein. Ei tämä mitään lystiä kuitenkaan ole.

Väsäsin eilen pestopastaa ja mozzarella-tomaatti-rucola-salaattia lisukkeeksi. Onnistuin käyttämään kokkaamiseen lähes kaksi tuntia, mutta nyt annosta maisteltuani totean sen olevan kaiken siihen käyttämäni ajan arvoinen ja enemmänkin.

Enää kolme tuntia kököttämistä ennen kuin pääsen tuplatreffeille standup-katsomoon.

Termosmuki - taivaan lahja

En ole aikoihin ollut näin onnellinen työpaikallani, kuin tänään saadessani ekat kulaukset höyryävää kahvia. Menin eilen nukkumaan pää täynnä organisaatiota vaativia tehtäviä, jotka pyörivät niinkin hölmön aiheen kuin tämän päivän lounas- ja välipalajärjestelyiden ympärillä. (Tarvitsen selkeästi työpaikan, jossa en tylsisty kuoliaaksi päivä toisensa jälkeen, sillä mun on pakko saada prioriteettini kuntoon.) Olin lisäksi kuormittanut aivojani koko illan kahden eri median samanaikaisella intensiivisellä seuraamisella, kun yritin jutella netissä Will & Gracen ja sen jälkeen Lipstick Junglen pyöriessä taustalla. Ennen nukkumaanmenoa lisäsin yhtälöön vielä iltapalan hotkimisen, joka normaalisti rauhoittaa mutta eilen vain lisäsi ylikierroksiani. Kun soppaan lisätään se, että pelkäsin jo etukäteen viliseviä ajatuksiani ja vatsanpohjan läpi kulkevia outoja värähdyksiä - joskus jännitän täysin mitään järjellistä syytä - ei oikeastaan tarvitse edes ihmetellä, miksi nukahdin kunnolla vasta neljältä aamuyöllä.

Edellinen joulukuu meni unettomuuden kanssa taistellessa, ja olen luultavasti alkanut nyt hermostuksissani alitajuisesti laskea päiviä siihen, kun viime vuonna koin ensimmäisen täysin puskista tulleen unettoman yöni. Joillekin pidemmät kaudet täynnä huonosti nukuttuja öitä lienevät arkipäivää, mutta mulla lensi pasmat täysin nurinpäin. En kyennyt suhtautumaan rauhallisesti enää mihinkään, en öisin enkä päivisin, eikä minkään sortin valmistautuminen - kuten hengitys- ja rentoutumisharjoitukset tai Ruohonjuuren unitee ja -tipat - auttanut mua odottelemaan nukahtamista rauhassa. Sen sijaan heitin peiton päältäni aina tasatunnein ja ravasin rauhattomana ympäri kämppää, useammin itkien kuin kuivin silmin. Kun eräänä pakkasaamuna heräsin tokkuraisena parvekkeelta peittoon kietoutuneena ja poskille kuivuneiden kyyneleiden täplittämänä, mietin, että enpä ole hetkeen tarponut tällaisissa pohjamudissa.

Kunnes sitten tammikuun puolella kirjoitin ensimmäiset lauseet graduuni. Yhtäkkiä aloin tuhista heti, kun pääni osui tyynyyn.

Toivon oppineeni tämän vuoden aikana jotain, joka estää saman kohtalon toistumisen. Jos ei muualta niin joogasta, jonka välillä täysin käsittämättömien ohjeiden kanssa hermoni ovat kiristyneet aika ajoin äärimmilleen. Eilisyönä en ainakaan ehtinyt valitella sen kummemmin (mitä nyt marmatin pari kertaa poikaystävälle silloin kun hän vaikutti virkoavan syvän unensa keskeltä asentoa vaihtaessaan), vaan äärimmäisestä tylsistymisestä huolimatta makasin kiltisti odottelemassa nukkumattia. Luultavasti nukuin enemmän kuin ne hassut kolme tuntia, jotka onnistuin keräämään yhtäjaksoisesti varastoon loppuyöstä, mutta olo on silti tärisevä ja sumuinen.

En voi kuin kiittää itseäni siitä yhteensattumasta, että ostin termosmukin juuri eilen kaikista päivistä. Ilman sitä oloni olisi piikikkään murahteleva tämän sametinpehmeän utuisuuden sijaan.

Istumisen tuskaa

Kylläpä tämä istuminen taas passivoi. Hurrasin hieman liian aikaisin eiliselle neutraalille ja mukamas rauhalliselle asenteelleni tappavaa työputkea kohtaan, sillä illalla romahdin täysin ja kyynelehdin kuin mikäkin draamaelokuvan pateettinen pääosa. Huomasin, että ainoa hyväksi tietämäni selviytymiskeino on vaipua heti aamusta jähmeään koomaan, jonka avulla aika tuntuu seisovan paikallaan työvuoron loppuun asti. Sukellan tyhjänpäiväisten blogien hyödyttömään maailmaan, ahmin rivi riviltä ja kuva kuvalta kiinnostuksenkohteisiini mitenkään liittymätöntä informaatiotulvaa ja havahdun vasta, kun pitäisi alkaa säätää työpistettä sulkemiskuntoon.

Keksin sentään seuraaville aamuille piristysruiskeen, jonka avulla säästän rahaa ja tarjoan paremman kokemuksen makuhermoilleni. Olen nyt parin viikon ajan tuhlannut päivittäin vetiseen ärräkahviin, joten lienee jo korkea aika hankkia termosmuki. En viitsi syödä aamiaista kotona, sillä sijoitan siihen tarvittavat minuutit mieluummin uneen, mutta kahvinkeittimen napsauttaminen päälle aamuisin ei varmaankaan vie erityisemmin ylimääräistä aikaa. Saa nähdä, miten termarin kuljettaminen bussissa repun suojissa onnistuu, mutta käsitykseni mukaan astian pointti on juuri täydellisessä tiivistyksessä.

Olen tuhlannut taas järjettömiä määriä pennosia vaatekappaleisiin, mutta ainakin mulla on jotakin, mitä odottaa työpäivän päätteeksi, oli ilonaiheeni sitten kuinka materialistinen ja pinnallinen tahansa. Viimeksi eilen hankin täytettä tasaisesti kasvavaan pipovalikoimaani, tällä kertaa napakan ja konstailemattoman mustan päähineen muodossa.

Kuinkakohan monella työvaatteet + pipo-yhdistelmällä aion vielä kuormittaa blogiani jatkossa?

Silti suosikkini tähän mennessä on kirkkaanpinkki piponen, jonka ympärille jaksoin eilen väsätä kokonaisen päivän asun (hahahah jos alan postailla näitä enemmänkin, menetän itsearvostukseni kokonaan). Tänään työpäivän jälkeen vaihdan autuaana verkkareihin ja jättimäiseen huppariin.

Näin eilen putiikkeja kierrellessäni yhden mun viime vuoden kuunnelluimmista artisteista koristavan pitkähihaisen paidan etumusta. Eka reaktioni oli pidätelty nauru ja tokaksi halusin ehdottomasti ikuistaa kyseisen pukimen. Varmasti hyvä markkinarako, mutta kun mietin itseäni kulkemassa Asap-paita päällä, alkaa nauru jälleen kuplia.

Sitruunaista

Siunattu vapaapäivä! Lueskelin Punaisen kyynelen loppuun aamusella lämpimän peiton alla köllien, ja nyt laitoin Idolsin pyörimään aamudrinkin siemailun ajaksi. Olen lorautellut aamuisin vesilasilliseen optimsm:n ja sitruunan lisäksi viikon ajan vehnänorasjauhetta, ja uskon karistaneeni sillä ainakin osan kaamoksellisesta nuutuneisuudestani.

Tänään päiväohjelmassani on fitball ja Nälkäpeli-päiväleffa. Kokeilin tuota jumppapallon päällä tehtävää treeniä ekaa kertaa noin vuosi sitten, ja olin aluksi häpeällisen huono pallon lentäessä altani jokaisessa käänteessä. Ihmettelin, miten olin saattanut luulla keskivartaloni olevan minkäänlaisessa kunnossa, kun en kyennyt edes istumaan suuren pallon päällä horjahtelematta. Onneksi opettajan rohkaisevat neuvot siitä, että fitballissa vaaditaan paljon uusien lihasten käyttöön ottamista mutta että lajissa on helppo kehittyä nopeasti, estivät mua hylkäämästä palloilua suoraan ensikohtaamisella. Eiköhän tasapainoni ole vakaampi kuin vuosi sitten, joten sitä lähden tänään juhlistamaan.

Olen vasta viime aikoina käsittänyt, että opintoni taitavat aivan todella lähestyä päätepistettään. Käyn tänään palauttamassa erinäisiä valmistumislomakkeita, mutta ennen kuin mulla on mustaa valkoisella siitä, että maisterintutkintoni on paketissa, en uskalla ilakoida. Tuntuu jotenkin väärältä laiskotella vapaapäivänä näin, etteivät mitkään rästihommat odottele nurkan takana. Mutta hah, kesken edellisen lauseen kirjoittamisen pomoni soitti ja laittoi mulle 10,5-tuntisia vuoroja loppuviikon ja seuraavan viikon täyteen. Voisin raivostua ja itkeä menetettyä vapaa-aikaa ja myttyyn menneitä salisuunnitelmia, mutta olo on ihmeen neutraali. Eipähän ainakaan huono omatunto vaivaa tänä ylellisenä lekotteluaamupäivänä. Nyt lähden viettämään aikaa liikunta-aikatauluani muokaten, kuinka rattoisaa!

FB-myötähäpeä

Laitoin silmälasit päähän ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen, koska tietokoneen näyttö tuntuu yhtäkkiä sijaitsevan liian kaukana. Harmillista kyllä vahvuudet pitäisi selkeästi tarkistaa, sillä lasien kanssa teksti tuntuu hyppivän silmille ja tekevän pientä värinäliikettä. En silti tiedä, viitsinkö panostaa tarkastukseen rahallisesti, sillä näen suurimmaksi osaksi mainiosti ilman apuvälineitä. Sitä paitsi silmälasit ovat hieman vinossa ja saavat mut näyttämään keski-ikäiseltä nörtiltä.

Löysin sivuston, joka kerää kasaan kaiken facebook-toiminnan, johon on vuosien aikana ehtinyt syyllistyä. Tämä ei ole kaunista katseltavaa. Statuspäivitysteni perusteella olen planeetan harmain ja yksitoikkoisin persoona. Vai mitä mielekästä on ihmisessä, joka huutelee kahtena päivänä peräkkäin "Catharina Herlin meni taaaaaaas kerran liian myöhään nukkumaan"? Kenenköhän luulin kiinnostuvan 18-vuotiaan epäsäännöllisestä unirytmistä?

Entäs sitten kryptiset yksittäiset lauseet, jotka eivät kerro mitään kenellekään? Eivät edes minulle itselleni näin viisi vuotta jälkikäteen. "Catharina Herlin ihmettelee lyriikoiden puutetta". Ei mitään kontekstia tai selitystä. Mitäköhän olen uskonut saavuttavani tällaisilla letkautuksilla? Tuskin ainakaan tykkäyksiä, se olisi jo silkkaa absurdiutta.

Aivan oma kategoriansa ovat lyriikanpätkät. En pääse yli tästä myötähäpeästä, jota tunnen nuorempaa itseäni kohtaan. Oli jo tarpeeksi noloa läjäyttää irc-gallerian kuvagalleria täyteen satunnaisista biiseistä poimittuja lauseita, mutta siellä niillä oli sentään jonkinlainen funktio kuvateksteinä. Facebookissa sellaisilla möläytyksillä kuin "ei oo eikä tuu" (Pyhimys - Eio) tai "Linnut tekee näin, tekee näin, tekee näin" (Julma-Henri & Syrjäytyneet - Lintumies) ei ole mitään virkaa. On ymmärrettävää, että olin innoissani kehiteltyäni vastasyntyneen rakkauden suomiräppiin, mutta lyriikoita vuodattamalla vaikutan vain sekopäältä, joka ei osaa pitää näppejään kurissa tietokoneen äärellä.

Alkuaikoina olen ilmeisesti luullut, että feisbaan pitää raportoida jokaisesta päivittäisestä aktiviteetista, oli kyse sitten syömisestä, kahvin juomisesta tai opiskelusta. Lisäksi olen antanut itsestäni bimbon teinialkkiksen kuvan hehkuttamalla jokaista tulevaa viikonloppua ja pitämällä listaa kaikista yksikseni viettämistäni etkoista sekä niiden aikana nauttimistani alkoholipitoisista juomista. Ihan kuin en olisi tajunnut, että koko kaveripiirini näkee ne. Onneksi vanhempani liittyivät facebookiin vasta pari vuotta sitten, kun olin hieman rauhoittunut pitkäveteisten statusten tykittämisen suhteen.

Huolestuttavinta on, että vaikutan todella negatiiviselta marmattajalta, jonka elämässä jokainen pikkuasia on pielessä.

"puri poskeen hyvin kivuliaan haavan, yhyy"

"ei millään saa kipeitä ranteitaan paranemaan"

"on ärsyttävän yskäinen"

"ei ikinä enää aio lasketella"

"vihaa huoneensa jääkylmyyttä ja patteria, jota ei voi säätää yhtään"

"ei kauheesti tykkää päiviä jatkuneesta jomotus-/viiltopäänsärystä."

Tämä alkaa käydä niin tuskalliseksi, että taidan lopettaa lukemisen ennen pysyvään epätoivoon vaipumista. En ole vielä kertaakaan ollut näin onnellinen siitä, että olen ainakin jollakin tasolla aikuisempi kuin vielä pari vuotta sitten. Ja löytyy tästä sentään yksi hyvä puoli, sillä vanhojen statusten lueskelu käy ilmaisesta aikamatkasta. Niin yksipuolisia ja mitäänsanomattomia kuin nuo päivitykset ovatkin, pystyn hyvin muistamaan, missä elämänvaiheessa minkäkin tapahtuman aikana olin, eikä vanhojen muistelu ole koskaan pahasta. Jos siis pystyy pysyttelemään mielekkäissä muistoissa eikä esimerkiksi kipeiden ranteiden tai yskän tuskailussa.

Kirpeää

En saa tarpeekseni tästä tahrattomasta ja tavarattomasta kämpästä! Aivan kuin aurinko olisi päättänyt paistaa vain siksi, että se pääsee kruunaamaan puunatun asuntomme. Yleensä tuo sohvapöytä on murusten, tahrojen ja epämääräisten johtojen, kirjojen, lehtien ja tunnistamattomien objektien peitossa. Sohva lainehtii hiuksiani ja ruokajämiä. En edes liioittele erityisemmin.

Valitsin eilen illan soittolistaksi Trendin Let's dance!-spotifykokoelman, ja koin lähes illan kohokohtana sen, kun tunnistien muuten melko laimean valikoiman seasta Steve Aokin Boneless-pläjäytyksen. Se on soinut DTM:ssä syksyn mittaan joka lauantai, kun olemme siellä tanssineet, enkä ole koskaan saanut aikaiseksi käydä kysymässä dj:ltä, mikä helmi mahtaa olla kyseessä. Lyriikatonta biisiä on vaikea metsästää jälkeenpäin, mutta nyt kärsivällinen odotukseni palkittiin!

(Itse asiassa huomasin nyt, ettei Boneless edes sisälly Trendin soittolistalle, vaan ole itse laittanut sen play queueen jossain vaiheessa, aavistamatta, että siinä on vastaus mua viikkoja askarruttaneeseen kysymykseen.)

Onhan tuo oikeastaan puuduttavaa klubiperuskauraa, mutta en pääse eroon tavastani kerätä ipodilleni persoonattomia bängereitä, joiden tahdissa kuljeskella kaupungilla hieman energisemmin kuin pehmeämmän musiikin säestämänä. Bonelessin pääsen testaamaan vielä myöhemmin tänään, kun lähden sulattelemaan pipareista, suklaasta ja sipseistä turvonnutta oloani kaupungin vilinään toiveissani uusien intervallitreeneihin soveltuvien jalkineiden löytäminen.

Eilinen osoittautui jälleen odotuksistani merkittävästi eroavaksi lässähdykseksi, kun päätimme lupaavien nousuhumalaisten etkojen jälkeen jonottaa kovassa sateessa Erottaja Bariin. Toivoa oli vielä silloin, kun selasimme karaokebiisilistaa rohkaisevien viinilasillisten turvin, mutta laulujono tuntui kasvavan samassa tahdissa ihmisten humaltumisasteen kanssa. Samoin korreloi kappalevalintojen pateettisuus, ja lopulta rääkyen ja reippaasti ohi nuotin vedettyjen surumielisten iskelmäbiisien kavalkadi karkoitti meidät takaisin sateeseen. Ennen sitä teimme viimeisen yrityksen viihtyä menossa mukana yhdeltä tanssilattiaksi muuttuneella puoliskolla, mutta dj soitti peräkkän Cheekiä ja Uniikkia. Pass.

Olen yllättynyt siitä, kuinka viimeisen päälle laitettua porukkaa Erottajassa oli, ja joukossa vilahtelivat milloin Juno, milloin Anna Abreu. Heti saavuttuamme pääsimme todistamaan Heikki Paasosen tunteella vedettyjä karaokevetoja - joita seurasi muuten useampi putkeen, onko se nyt ihan reilua muita laulamaan hinkuavia kohtaan hei? - ja illan mittaan Brädi ravasi taukoamatta ohitsemme hupparissa, jota koristi pinkki Snoopy. Jos enää koskaan astun tuohon pintaliitoloukkoon, pidän huolta siitä, että humalaisuuteni ei pääse lopahtamaan, vaan pysyy sinnikkäästi koholla.

Onko tämä toiveajattelua, vai näyttääkö taivas sillä tavalla kirpeältä, että sieltä alkaa pian putoilla lumihiutaleita? Näinä aurinkoisina päivinä huomaan, että tiedostamattomien mieltymysteni joukosta löytyy pieni sopukka kuulaille ja värisyttävän kylmille talvipäiville, joina luonnon karusti riisuttu ulkomuoto näyttäytyy toivottoman sijaan traagisella tavalla lumoavana. Tai sitten tenhoava vaikutelma syntyy tästä Jenni Vartiaisen uusimmasta levystä, jota pyöritän täysillä ja jonka häikäilemättömästi tunteisiin pureutuviin melankolisiin ja upean yksinkertaisiin melodioihin puran eilen kätköön jääneitä hoilotushalujani.

Glögii

Tässä panokseni illan etkoihin, jotka pidetään meillä. Kutsun harvemmin ystäviä kotiin, joten tuntuu hieman kummalta olla illan "emäntä". Hyi miten hirveä sana. En kyllä edes haluaisi olla mitään, mikä voidaan yhdistää emäntämäisyyteen.

Nyt saan pitää pienen hengähdystauon keskustassa pyörimisen jäljiltä venyttelyn ja kahvikupposen kanssa. Otimme illan vieraat syyksi suursiivoukselle, ja kotimme on nyt niin putipuhdas, etten oikein tiedä, miten käyttäytyä.

Oodi liikunnalle

Yam yam mikä palautusjuoma. Raakakaakaojauhetta, banskua, chlorellaa ja kahta eri maitoa, eiköhän siitä kroppa lähde korjaamaan itseään. Olin aamulla niin euforisessa intervallitreenissä, että jälkeenpäin halusin itkeä ja nauraa samaan aikaan. Kun pyörämatkalla kotiin aurinko vielä kurkotteli säteitään puiden välistä, olisin mainiosti voinut räjähtää ilosta. Olikohan tänään ensimmäinen kerta viikkoon, kun olin ulkona päivänvalon aikaan?

Kerroin eilen ystävälleni, että en eräänä päivänä jaksanut tehdä yhden yhtä vatsista olkkarin matolla, koska koti ei vain millään taivu kannustavaksi treenipaikaksi. Hän katsoi minua tietävästi ja pamautti ilmoille teoriansa siitä, että me molemmat liikumme enemmän pakosta kuin todellisesta halusta. "Onhan olo joskus ihan ok treenin aikanakin, mutta se oikea tyytyväisyys seuraa vasta treenin jälkeen, kun kaikki on ohi". Voi pojat, kuinka hakoteillä olet!, teki mieleni huutaa. Myönnän, että nuorempana, silloin kun ainoa tavoitteeni oli saada vaaka näyttämään mahdollisimman alhaista lukua, oli urheilu lähinnä hampaat irvessä puskemista. Noudatin orjallisesti samaa tappavaa ohjelmaa viikosta toiseen, ja nykyään voin vain kiittää hyvää tuuria siitä, etten noina vuosina kuluttanut niveliäni täysin tappiin.

Pari-kolme vuotta sitten uskalsin kuitenkin murtaa vanhat kaavat ja aloittaa uusien lajien kokeilun. Parikymppisenä pahin painajaiseni olisi ollut juoksemisen lopettaminen, mutta kun nilkkavaivat pakottivat mut siihen syömishäiriöstä toipumisen aikaan, oivalsin, että se ei olekaan mulle millään tasolla nautittavin liikuntamuoto. Nykyään rakastan niitä tunteja, joilla kroppaa pääsee haastamaan kokonaisvaltaisesti ja joiden aikana sykkeen saa kohotettua maksimiin useaan otteeseen. Usein näillä tunneilla ei käytetä painoja ollenkaan, tai jos käytetään, ne ovat parin kilon luokkaa. Silti lihakseni ovat trimmatummat ja paremmassa kunnossa kuin ikinä (anteeksi itsekehuskelu). Lisäksi jooga takertui treeniohjelmaani täysin yllättäen, sillä vielä vuosi sitten nauroin räkäisesti kaikille liikuntamuodoille, jotka eivät ole hikirääkkiä.

En vain pysty tarpeeksi hehkuttamaan riemuani sen suhteen, että tajusin kääntää vanhat kaavat ylösalaisin ja alkaa tehdä sitä, mistä saan aidosti onnea. Kokeilunhalu ja monipuolinen treenailu on tehnyt liikkumisesta mun elämäni suolan täysin eri syistä kuin syömisongelmaisena teininä.

Nyt revin itseni ylös koneen äärestä imurin varteen, jotta pääsen äkkiä ulkosalle ottamaan auringosta irti sen vähän, mitä nyt talvikuukausina tulee olemaan luvassa.

Friday aa jee

O-ou, keksin taas uuden rahaloukun Punnitse&Säästä:stä. Kuivatut kookos-, ananas- ja mangopalat pitävät mut voimissa tänään. Enää muutama hassu tunti viikonloppuun, ja päivä on kiitänyt aivan järjettömällä vauhdilla ohitse. Mun oli tarkoitus kirjoitella eräästä Karin Alvtegenin romaanista, jonka luin jo kauan sitten, mutta jotenkin tuntuu, että aika lipuu liian nopeasti ohitse, eikä enää ole järkevää edes aloittaa hommaa. En meinaa enää edes muistaa, mitä romaanissa tapahtui, joten en tiedä, haluanko ollenkaan alkaa vatvoa sitä. Toisaalta mulle tulee huono omatunto, jos jätän kirjoittamatta silkkaa laiskuuttani.

Olen huomannut, että viihdyn työpaikallani parhaiten erilaisten huolto- ja apumiesten kanssa, sillä juttu luistaa paljon rennommin kuin paikan sisäisten työntekijöiden seurassa. Harmi, että joudun pukeutumaan täysin omasta persoonastani poikkeavaan pönötysasuun, sillä viihtyisin paremmin esimerkiksi niissä neonkeltaisissa ja -oransseissa haalareissa, joissa remppasedät saavat tallustella. Sen sijaan huomaan hengittäväni kovin pinnallisesti päivä toisensa jälkeen, sillä napitettava liivi tuntuu liian tukahduttavalta. Valivali. Nyt menen tekemään jotain hyödyllisempää, kuten lukemaan uutisia.

Ihmetystä herättävä työpäivä

Pääsisin lähtemään töistä vartin päästä ja silti aloin kirjottelemaan turhia selityksiä tänne. Ensinnäkin halusin ikuistaa hapsuisen olemukseni teinimäisen vessa-peilikuvan kautta. Laitoin aamulla hiukset osittain kiinni, mitä teen nykyään todella harvoin, enkä ilmeisesti osaakaan hoitaa sitä enää kovin siististi.

 

 

Ilmeeni kuvastaa kuitenkin täydellisesti päivän loppusaldoa, sillä tänään on ollut aivan merkillisen kivaa. Miten töissä voi tapahtua sellaista? Vielä kun aika on kulunut suorastaan liian nopeasti, olen täysin ymmälläni. Sain sentään lähetettyä viikon ekan työhakemuksen (se siitä "hakemus päivässä"-suunnitelmasta) ja raivattua lukemattomia blogeja pois päiväjärjestyksestä.

 

Eilisilta kului ystävän kanssa lojuessa jälleen kerran Factoryn loisteliaan salaatin äärellä.

 

Tänään mennään hieman ankeammalla päivällisellä. Tosin makoisaa tuokin oli, sillä pystyin täysin kuvittelemaan lusikoivani suklaavanukasta.

Kahvitaivas

En haluaisi ikinä luopua kahvin juomisesta, mutta tämä kahvivajareista päälle paukahtava päänsärky on jo melko huolestuttava. Kahviton elämä ei silti tule kuuloonkaan, ei sitten millään. Voin yrittää elää huipputerveellisesti ja muokata ruokavaliotani kokeilumielessä mihin tahansa suuntaan, mutta kahvi on ja pysyy. Siksi jouduin juoksemaan ruokatauolla ärrälle, koska tarvitsin ensiapua kahvittoman aamun jäljiltä.

 

 

Taivaallinen jättikahvi.

 

Enää kolmasosa päivästä jäljellä, enkä ole tehnyt mitään niistä hyödyllisistä tehtävistä, joita tälle päivälle buukkasin. Jos nyt saisin lähetettyä edes yhden työhakemuksen, en ehkä tuntisi itseäni niin totaalisen epäonnistuneeksi ihmiseksi. Sen jälkeen voin omistautua reseptien selailulle, sillä mielessäni leijailee kuva herkullisista porkkanapihveistä.

Smoothieja rutkasti

Before...

... and after workout-drinksut. Ekaan heittelin kevytmaitoa, kauramaitoa, appelsiinin ja msm- sekä vehnänorasjauhetta. Tokan valmistin kookosvedestä, banaanista ja chlorellasta. Koetin keksiä mahdollisimman monipuolisesti proteiini- ja hiilaripitoisia aineksia, sillä eihän siitä tule mitään, että etsin joka kerta smoothieta suunnitellessani sokeasti reseptiä netistä. Ei mielikuvitus ainakaan siitä parane, että en ikinä haasta sitä.

Aion nyt aivan tosissani käydä tätä synkeää ilmastoa vastaan. Sen seurausta ovat juuri nuo ihmeelliset jauheet, joita en ole kokeillut koskaan aiemmin. Toivottavasti en kuitenkaan aloittanut liian päistikkaa, sillä vatsaa hieman nipistelee.

Hyvänen aika miten tyydyttävää oli hikoilla ja pinnistellä bodypumpissa viikon täystauon jälkeen. Pidempiä taukoja voisi olla muutenkin suotavaa pitää muutaman kuukauden välein, mutta ei sitä oikein malta, ellei fyysinen vaiva tai matka pakota siihen.

Nyt jätän tilttailevan koneeni rauhaan ja annan sen keskittyä täysillä M.I.A.:n uusimman levyn pyörittämiseen. Havahduin siihen, etten ole kuunnellut musiikkia kotona ainakaan viikkoon? Mitähän pelleilyä sekin on?

Lapsukaiset

Taas näitä valottomia päiviä, mutta mä aionkin matkata Ruohonjuureen etsimään täytettä olemattomiin energiavarastoihini. Polvikipu ei ole näyttäytynyt kolmeen päivään, joten elättelen varovaisia toiveita iltaisesta bodypumpista. Ehkä selvisin säikähdyksellä? En silti uskalla iloita, ennen kuin olen testaillut polven kestävyyttä ja varmistunut aukottomasti sen korjaantumisesta. Olen ehkä ylineuroottinen, mutta tässä asiassa en vain osaa posottaa menemään rennolla hällä väliä-asenteella.

 

Huomaan olevani merkillisen eristäytynyt siitä ikäpolvesta, joka ei vielä ole siirtynyt teini-ikään. Aamupäivällä puolet ruuhkasporasta oli täynnä kouluikäisiä pikkulapsia, ja katselin heitä kuin suloisia elikoita eläintarhassa. Huh sitä kuhinan ja piipityksen määrää. Oivalsin, miksi yhdeksi onnellisuuden kohottamisen keinoksi suositellaan lapsen tapaan käyttäytymistä. He eivät koskaan pysähdy, ja kaikki näyttäisi olevan kiinnostavaa ja jännittävää. Aina sporan lähtiessä liikkeelle liikennevaloista kääntyivät pikkuisten päät kuin käskystä kohti ikkunaa ja ilmeet olivat valppaat, silmät apposen avoimina. Ehkä mun pitäisi viettää enemmän aikaa 3-vuotiaan kummipoikani kanssa, kun lapsikatras tuottaa mulle näin suurta huvittuneisuuden sekaista ihmetystä.

Starbucks-kateus

Tämän takia aamiainen pitäisi aina syödä kotona. Onko surkeampaa puuroa nähty? Mikron tehot olivat heikolla sulatusasteella, minkä tajusin liian myöhään. Siinä vaiheessa taukoa oli enää niin niukasti jäljellä, että jouduin nappaamaan onnettoman puuroannoksen puolivalmiina ja lusikoimaan sen kiireellä respassa piilossa pöydän alla.

Sitten joku toi mulle tämän sanoen "voitko pitää sillä aikaa kun käyn lounaalla?". Tietysti, voin sillä aikaa tuijotella annosta kuola valuen ja vatsa kurnien köyhän puurokasani jäljiltä.

Brunssi

Huh mikä ähky! Lähdimme hetken mielijohteesta brunssille ja päädyimme Pacificon ylipitkän jonon kautta K*rviin. Ensinäkemältä päällimmäinen tuntemus oli pettymys suppean valikoiman vuoksi, mutta syömään ryhdyttyämme oivalsimme pian, että vatsa tulisi ylitäyteen. Nyt olen kulkenut eteenpäin kumartuneena pari tuntia, koska en jaksa kantaa pyöreää mahaani. Tai ainakin mielikuvissani liikuskelen siten.

Nyt makaamme sohvalla Solsidanin edessä (kolmas kerta kun katson tokaa tuottaria) toivoen, että olo muuttuu paremmaksi iltaa varten, kun käymme kokemassa Gravityn. Toivottavasti puhuri ei ylly aamusta, meinasin jo silloin lentää nurin.

Lauantaihin valmistautumista

Tässä eilisen viikonlopun avaus, sillä mikäs sen mainiompi keino kuin ruoan kautta juhlistaminen. Keksin päällysteeksi kookosöljyn, aurinkokuivatun tomaatin, halloumin, maapähkinävoin ja tavallisen voin. Sitten avasin 500 gramman maapähkinävoipurnukan ja se oli menoa. Olen edelleen hieman taivaissa, kun mietin sitä makua.

Pidän niin kovasti tuosta piposta, että kiiruhdin ikuistamaan sen muutaman sekunnin hissireissulla. Enää ei edes haittaa, että se sojottaa pystyssä kuin kunnon kortsupipo konsanaan.

Nyt mulla on puoli tuntia aikaa käydä suihkussa ja keksiä vaateyhdistelmä, joka sopii suklaafestareille ja pikkujouluihin. Todella realistinen aikaväli suorittaa kaikki tämä.

Supertaifuunikeräys

En muista, milloin työpäivä olisi viimeksi suhissut näin rivakasti ohitse. Ehkä se johtuu siitä, että kahdeksan tuntia kestävät päivät ovat mulle harvinaista herkkua. Tietty mulla on myös jonkin verran viiden ja seitsemän tunnin vuoroja, mutta niiden aikana liikun respasta toiseen, joten en edes laske niitä normaaleiksi päiviksi. Tänään sain kuitenkin kokea tuon kahdeksan tunnin luksuksen, ja sitä on enää yksi kahdeksaosa jäljellä.

Tulipa tylsä numerojaarittelu, kun tosiasiassa mun piti vain jakaa linkki bloggaajien supertaifuunikeräykseen. Tuntuupa tuo oma polvivamma nyt vaihteeksi täysin merkityksettömältä.

LAHJOITA

Kirjaimia

Kivulias polvi masentaa niin vietävästi. Ainoa valoisa puoli, jonka voin urheilemattomuudesta löytää, on extra-aika, jonka voin laittaa lukemiseen. Mun piti alunperin raivata kirjahyllystä löytyvät lukemattomat teokset alta pois, mutta eilen säälin itseäni sen verran, että kävin oikein antaumuksella kirjaston antimien kimppuun. Ja mitä muistoja mieleeni pulpahtikaan!

Olisin ottanu kasan SVH-kirjoja, jos niitä olisi löytynyt ykkösestä eteenpäin. Ei kuitenkaan tule kuuloonkaan, että alottaisin jostain keskeltä. Onneksi löysin muita teiniaikojen ihastuksia, kuten Ruttolinna (olin 15-vuotiaana ihan tosissani rakastunut pariin miespuoliseen päähenkilöön) ja Ihan pihalla. Kun näin vilauksen kirjan selkämyksestä kirjaston hyllyssä, sain hämmentävän vahvan mielikuvan Pirkan jogurtti-mansikka muromyslistä. Ilmeisesti olen sitten istunut jonakin viikonloppuisena aamuna lukemassa Tuija Lehtistä keittiön pöydän ääressä kasa muroja edessäni.

Eilen luin ihan vain kahvin kera Katja Kallion Säkenöiviä hetkiä. Se on hurmannut mut täysin ja auttanut ylös lukujumisuuden synkeästä suosta.

Sparrausta

Olen pitänyt muutaman kuukauden tauon kirjablogien lukemisesta, koska siitä tuli sellainen ahdistava velvollisuus, joka imi hommasta kaiken ilon. Nyt aloin hiljalleen selata niitä, ja hurraa! Ne innostavat jälleen.

Olisipa tämä työpäivä ohi, niin pääsisin kotiin eilen kokkaamani pinaatti-mozzarella-cannelloni-vuoan ääreen. Olen myös katsonut systemaattisesti Lipstick Junglen jaksoja, ja kiinnyn hömppäsarjan tyyppeihin yhä enemmän, joten tiedän, mitä tuijotan loppuillan. Tänään olisi Finnkinon superpäivä, ja olin varannut alustavasti aikaa Frances Ha:lle, mutta tämä ankeus vaatii karkotuskeinoiksi sohvaa, vilttiä ja kynttilöitä.

Enää kuusi tuntia työpäivän loppuun, jaksaa jaksaa.

Synkeys

Nyt on surumielisyys huipussaan. Nukuin vähän päälle viisi tuntia, joten olen jo valmiiksi kuin jatkuvasti itkuun purskahtamaisillani. Suurin syy alaspäin kääntyviin suupieliin on tietysti se, että polvi on kipeä kolmatta päivää. On monta tapaa, joilla päivä voi lähteä laskuun heräämisen hetkestä alkaen, mutta sängystä nouseminen vihlovan polven varaan on yksi pahimmista. Ainakin mulle tällä hetkellä.

 

Lisäksi olen kyllästynyt jokaisen työpisteen piittaamattomasti toteutettuun ergonomiaan, jonka takia suurin osa meistä työskentelee päänsärkyisenä ja oudosti vääntyneissä asennoissa. Yhteen kohteeseen toivoin satulatuolia, ja se olikin kuulemma laitettu tilaukseen, mutta eipä ole vieläkään näin kahden kuukauden jälkeen näkynyt.

Todella pirtsakka tapa aloittaa päivä, mutta olen vaikuttunut jo siitä, etten jäänyt aamulla peiton alle itkemään. Eilisen Limp Bizkitin keikan aikaiset tunnelmat olivat lähinnä ekstaattiset, joten ehkä tämä on henkinen darra. Hypin ja riehuin niin kovasti, että katsoessani kalpeaa ja roikkuvaa naamaani aamulla peilistä en voinut uskoa, että eroa eiliseen oli vain muutama hassu tunti.

Energiatankkaus

Tulin kotiin nälkäisenä ja päänsärkyisenä, koska joku parivaljakko päätti parkkeerata itsensä respaan koko iltapäiväksi ja pilata siten välipalansyöntiaikeeni. Elin siis viiteen asti pelkällä linssikeitolla ja muutamalla bataattipalasella, ja se on mulle huiman dramaattinen kohtalo. Jos en saa aamupuuroani tai edes -kahviani, liikutaan vaaravyöhykkeellä.

Onneksi muistin kotosalla eilisiltaisen Solsidanin ja asettuessani sohvan nurkkaan kuvassa näkyvine eväineni totesin, että loppupäivä on vielä pelastettavissa. Bansku-marja-puuron sekä maapähkinävoi- + aurinkokuivattu tomaatti-halloumi-leivät huiviin kiskottuani paistoin itselleni vielä pinaattimunakkaan ja keitin jälkkäriksi kahvit. Kaikki on taas hyvin maailmassa. Paitsi että jätin alunperin illalle suunnittelemani intervallistepin väliin oikuttelevan polven takia. Uskallan kuitenkin käydä puolen tunnin keskivartalotreenissä ja vaikka en viitsi ottaa riskiä ja pyöräillä, jos polvikipu päättäisi iskeä sen aikana pahempana, on julkisilla kulkemisessa se hyvä puoli, että voin laittaa kivat leggingsit ja mekon!

Kyllä tämä hyväksi muuttuu

Voi ei mikä viikon aloitus. Eilen illalla pyörästäni puhkesi kumi, ja ehdin jo raivota tämän päivän uusiksi meneviä suunnitelmiani. Julkisilla kun kestää vähintään kolme kertaa kauemmin päästä yhtään mihinkään. Hyväsydäminen poikaystäväni päätti kuitenkin taikoa renkaan kuntoon, vaikka en kyllä lapsellisella kiukuttelullani rohkaissut häntä siihen millään tavalla.

Nyt aamulla pääsin siis hyppäämään pyörän selkään, mutta epäkuntoon onkin yhtäkkiä mennyt polveni. Se älähtää pienestäkin taivuttamisesta, enkä keksi mitään selvää syytä kivuliaisuudelle. Toivon vain kovasti, että vika on ohimenevä ja pääsen pomppimaan salille suoraan töistä, mihin olin varusteiden pakkaamista myöten varautunut.

Näillä kuuden tunnin unilla on vaikeaa pitää mieli poissa apeuden syövereistä, mutta toivottavasti päivä kirkastuu. Ainakin puiden takana näyttää häämöttävän jotain vaaleanpunaista.

Eilinen automatka isänpäivän vieton jälkeen meinasi sulattaa sydämeni, enkä olisi halunnut jäädä pois kyydistä ollenkaan.

Laiskuuslauantai

Harvemmin epäröin salille lähtöä, mutta tänä aamuna itseni liikkeelle saaminen oli työn ja tuskan takana, kuten feikkihymystäni näkee. Hyppäsin suoraan sängystä hampaiden pesun kautta pyörän selkään, ja onneksi pidin päätöksestäni kiinni, sillä 25 minuutin juoksumatolla ravaamisen jälkeen oloni oli kuin voittajalla. Aamutreenit ovat aina nihkeimpiä, sillä energiatasoni täyttyvät vasta päivän mittaan, mutta ei kai aina tarvitse pysytellä mukavuusalueella.

Kävin kampaajalla ekaa kertaa vuoteen. Painotin moneen kertaan, että kasvatusprosessi on kesken ja haluan ainoastaan tasoittaa latvoja. Puhuin yhdestä sentistä ja kuulostin sitä jankuttaessani varmaan rikkinäiseltä levyltä. Miten kampaaja näyttää ymmärtäneensä pyyntöni? Leikkaamalla järkyttävän määrän senttejä ja nauramalla, että hups, johan irtosi! Mikä siinä on, että kaikkia kampaajia vaivaa sama himo kyniä asiakkaan hiukset kolme kertaa lyhyemmiksi kuin nämä itse pyytävät?

Onneksi liioittelen, eikä lopputulos välttämättä ole niin järkyttävä kuin ekan saksien napsautuksen jälkeen pelkäsin. Ainakin hiusteni pitäisi nyt näyttää terveemiltä ja tasaisemmilta. Kampaajalta suhautin pyörällä keskustaan tarkoituksenani löytää pari tiettyä vaatekappaletta. Aina ulos lähtiessä harmittelen sitä, etten omista kuin yhden vetoketjullisen neutraalin värisen hupparin, enkä kuitenkaan tajua tehdä asialle mitään. Nyt sain sentään hieman täydennystä käytännöllisten vaatteiden varastooni punaisen hupparin muodossa, ja sitten kun löydän täydellisen mustan yksilön, olen tyytyväinen.

Onpa tylsän ja tavallisen näköinen. Mutta ainakin pysyn lämpimänä, eikä tuon olekaan tarkoitus olla paljoa muuta kuin välivaate (eli takin ja ohuemman mielenkiintoisemman paidan väliin talvipakkasilla puettava lämmittäjä tietty).

Tein pellillisen ohuita bataattiviipaleita, jotka kärähtivät hieman reunoista, just how I like it. Nyt käyn niiden kimppuun ja alan nauttia täysin rinnoin baarittomasta lauantai-illasta. En voi edelleenkään uskoa, että tuhlasin kaupungilla pyörimiseen kolme tuntia, joten nyt koetan saada menetettyä aikaa takaisin tekemällä jotain nautinnollisen turhaa.

Iltapuuhastelut

Tämä on ihan naurettavaa, että ostin resepteille tarkoitetun kansion syyskuussa ja sain itse tehtävän suoritettua vasta äsken. Siihen meni maksimissaan puoli tuntia, joten en ymmärrä, miksi näin tarpeelliseksi siirtää hommaa kahdella kuukaudella. Ehkä en vain ole luonteeltani askartelija. Olen kuitenkin lapsellisen ylpeä aikaansaannoksestani ja kuvasin sen siksi kaikilta eri kanteilta.

Huvittaa tuo yhä kasvava sanomalehtipinkka, joka kummittelee taustalla. Siinä toinen pitkäkestoinen projekti, joka ei ota onnistuakseen.

Sen sijaan sain ennätysnopeudella säädettyä valot pyörääni! Keksin idean vasta tällä viikolla, ja mietiskeltyäni pimeänä ajelun turvattomuutta ryhdyin tehokkaasti tuumasta toimeen.

Hankin tietysti halvimman vaihtoehdon, jota ei ole käytännöllisyydellä pilattu, mutta tuo systeemi toimii ihan oivallisesti.

Iltaani kuului linssikeittoa - joka näyttäisi muodostuvan hyvää vauhtia uudeksi suosikikseni herkullisen maun ja yksinkertaisen valmistustavan ansiosta - sekä saunomista hulppeissa maisemissa. Koetin tallentaa huimaavaa näkymää kolmannentoista kerroksen terassilta, mutta salama ei taida ihan riittää näillä synkillä säillä.

Nyt olen niin pääkipuinen ja väsähtänyt alle kuuden tunnin nukkumisen jäljiltä, että taidan lintsata venyttelystä ja siirtyä suoraan ilttiksen kautta taivaallisille unten maille.

Don Jon

Kuva

Kun Don Jon alkoi, pelästyin, oliko pelkkien näyttelijöiden perusteella valittu elokuva sittenkin virhe. Joseph Gordon-Levitt on yleensä syötävän suloinen ja pehmoinen, mutta nyt hän onkin omaksunut tunteettoman naistenmiehen ja seksiaddiktin roolin. Häntä on mahdoton pitää täysin vastenmielisenä, sillä aiemmat söpöilyosat ovat jättäneet sen verran juurtuneen jäljen, mutta aivan ansiokkaasti hän osansa vetää. Suuremmaksi bodattu kroppa ja vaimonhakkaaja-paita auttavat uudenlaisen vaikutelman luomisessa, mutta täysiveristä kovista hänestä ei silti voi mitenkään saada.

Jonin joka ilta vaihtuvat naisvalloitukset saavat stopin, kun hän bongaa unelmiensa naisen. Tai niin hän luulee naisen vartalon sokaisemana. Scarlett Johanssonilla on Gordon-Levittin tapaan totutusta poikkeava rooli purkkaa jauhavana tyhjäpäänä, mutta hänen tapauksessaan rooliin sujahtaminen sujuu vaivattomammin. Ja Johansson nyt on vietävän viehättävä roolista riippumatta.

Kuva

Tarina vaikuttaa aluksi hämmentävän tylsältä: mies katsoo pornoa, käy salilla, käy klubilla pokaamassa illan naisen, vie hänet kotiinsa, käy kirkossa tunnustamassa syntinsä ja uppoutuu taas pornonsa pariin, koska seksi oikean ihmisen kanssa ei vain ole yhtä tyydyttävää. Pian samojen tilanteiden toiston mielekkyys käy ilmi, ja loppujen lopuksi tarina osoittautuu kekseliääksi ja muutamat hyvät naurut tarjoavaksi.

Tarinan opetus on kuitenkin melko tympeä: pornolla ei ole mitään tekemistä oikean seksin kanssa, eikä hyvää seksiä voi olla ilman kunnollista yhteyttä osapuolten välillä. Toki olen samaa mieltä, mutta jollain lailla elokuvan pointti vaikuttaa naisten aww-reaktioiden kalastelulta. Kuinka paatuneimmankin seksihullun herkän puolen esiin houkuttelemiseksi tarvitaan vain oikeanlaista rakkautta. Ei aww, vaan boring. Mainio hassutteluelokuva Don Jon kuitenkin ehdottomasti on.

Riikaan tiemme vie

Koko nuoruuteni ajan matkailimme perheeni kanssa kesäisin ympäri Etelä-Eurooppaa. Vuokrasimme asunnon jostakin pariksi viikoksi tai majoituimme Itävallassa asuvan tätini luo. Muistoni näistä matkoista ovat aivan erityisen lämpimiä. Parin yön laivamatkoilla sai sukeltaa ajattomuuden kuplaan, jossa allasosastolla vietetyt tunnit sulautuivat päivittäin monta kertaa toistettuun buffet-pöydän antimien äärellä istuskeluun.

Teinpä myös alaikäisenä pari matkaa ystäväni kanssa Pariisiin ja Nizzaan, joista kyllä nautin, mutta joissa oli molemmissa stressaava kääntöpuolensa. Etenkin Nizzan kesähelteisillä kaduilla vastuuttomana 16-vuotiaana sekoilemisen olisi nykypäivän näkökulmasta katsottuna voinut suorittaa tyylikkäämmin. En silti ikimaailmassa vaihtaisi sitä kokemusta pois.

Mutta vasta pari kesää sitten poikaystävän kanssa Kreikkaan matkaaminen osoitti mulle, miten matkustamisesta nautitaan täysin rinnoin. Aloitimme Ateenasta ja vaihdoimme saarta parin päivän välein. Vuokrasimme mönkijän, jonka selästä ihailimme mereen laskevaan aurinkoa. Istuimme parvekkeella juomassa viiniä, jonka saimme auki vastapäisen ravintolan ystävällisen työntekijän meille heittämällä pullonavaajalla. Toisessa majapaikassa nojailimme ikkunasta ulos, kun paikan emäntä yhtäkkiä ilmestyi kulman takaa ojentamaan meille palaset itse leipomaansa piirakkaa. Söimme myöhäistä illallista Santorinin tuikkivassa ja nauruntäyteisessä illassa, jonka jälkeen meidän oli määrä lähteä juhlimaan yöhön, mutta nukahdimmekin vaatteet päällä hotellin sängylle. Kävelimme iltaisin paljain jaloin pitkin rantaviivaa ja makoilimme päivisin paahtavassa auringossa puoliksi hiekkaan kaivautuneina.

Kreikassa en stressannut mistään, olin vain täydellisen onnellinen. Toki vastarakastumisella saattoi olla osuutensa, mutta matka erosi silti merkittävästi aiemmista kokemuksistani, mitä tulee omaan henkiseen hyvinvointiini. Ei sillä, että matkat perheen tai ystävän kanssa olisivat olleet jotenkin pahoja tai ahdistavia, päinvastoin, mutta poikkiksen kanssa saatoin ekaa kertaa vain relata. Turhia suunnitelmia ja aikatauluja ei tarvittu. Sen jälkeen olemme saaneet aikaiseksi hypätä vain lyhyelle viikonloppulomalle Tukholman puolelle, mutta nyt, melkein vuosi edellisen reissun jälkeen, varasimme vihdoin lennot! Tällä kertaa emme pääse hellimään itseämme etelän kuumuuksiin, mutta Riika ja joulukuu kuulostaa musta silti lupaavalta yhdistelmältä.

Kuva

Kuva

Kuva

Ei tuo nyt välttämättä ole maailman eksoottisin paikka verrattuna Suomeen, mutta olen silti täpinöissä! Olen käynyt Tukholman jälkeen vain tavanomaisella Viron vierailulla kesällä, joten on tässä siihen verrattuna säpinää. Muutenkin olen matkustanut harvemmin muina vuodenaikoina kuin kesällä, ja tämä sattuu sopivaan saumaan juuri synttärini jälkeiselle viikonlopulle.

Noniin, matkahöpinät seis. En ole edes saanut varmistusta vapaapäiville töistä.

Tämän 500 gramman peanut butter-purnukan välttely on luultavasti vaikeinta, mitä olen elämässäni tehnyt. Tokaksi vaikeinta on sovittaa vastasyntyneet kasvissyöntihaluni lihaa päivittäin halajavan talouden toisen asukin rytmiin sopiviksi.

Mutta me mukaudumme. Lohi-makaronilaatikko maistui mainiolta.

Bingo & Bambi

Iiiiiii. Siskoni otti koiranpennun. Hänen toinen koiransa on jo melkein vuoden ikäinen, joten uutta pikkuruisen kokoista eläintä on todella kaivattu. Tähän tyyppiin, kuten edeltäjäänsäkin, on helppo rakastua sekunnissa. Se on riemastuttavan terhakka ja ilakoiva. Tosin kuka pentu ei olisi.

En voi kuin hihittää noiden kahden kokoerolle. Eihän siitä ole kuin muutama kuukausi, kun Bambi oli mulla hoidossa ja sain taukoamatta juoksennella minimaalisen ja vikkelän karvapallon perässä, ettei se pissaisi matolle tai sohvalle tai sängylle. Nyt se on Bingon rinnalla kuin kärsivällinen vanhus, joka katselee halveksuen uuden perheenjäsenen riehumista ja yrittää samalla vaivihkaa kerjätä rapsutuksia ja hellittelyjä itselleen.

Pinksa pipo

Yritin napsia itsestäni töissä luontevaa ja ostoksiani edustavasti esittävää kuvaa, mutta HAHA! Eihän se nyt onnistu, kun  pelkona on, että joku pomppaa varoittamatta esille jostain niistä miljoonista hisseistä ja oviaukoista, joita tänne respaan aukeaa. Ja kuka nyt muutenkaan istuskelisi sisätiloissa neonvärinen pipo ja sormikkaat yllään. Sain onnekseni heitettyä hatun päästäni puolikasta sekuntia ennen kuin suuri ihmisjoukko lähti purkautumaan hissistä, joten en joutunut punastelemaan sen enempää. Yllä oleva hölmö esittelykuva on jo itsessään tarpeeksi vaivaannuttavan lavastettu.

Päätin eilen, että tästedes lähetän päivittäin yhden työhakemuksen. Ihan sama, vaikka sopivia avonaisia paikkoja ei löytyisi, siinä tapauksessa meilaan avoimen hakemuksen johonkin unelmakohteistani. Olen pitänyt kiinni lupauksestani jo kahtena päivänä, joten onnea mulle!