Olen taas ehtinyt kokkailemaan antaumuksella. Viikonloppuna mässäilin muotillisen raakasuklaita karamellitäytteellä, ja eilen keittelin tomaatti-vuohenjuustosopan - on muuten tähän mennessä onnistunein keittoni aivan epäilyksettä -, jonka olisi tarkoitus pitää mut kylläisenä viikonloppuun asti. Silloin tuskin enää tarvitsee rehkiä keittiössä itse, sillä lauantaina odottaa sekä ristiäisbileet että parisuhteen vuosipäivän juhlistaminen.
Jännä, miten epäilyttävästä kasasta onnistuu joskus syntymään houkutteleva luomus. Useammin kuitenkaan ei.
Jos joku tarjoaisi kumpaa tahansa näistä mulle ravintolassa, nyrpistelisin luultavasti nenääni ja katselisin tarjoilijaa "are you kidding me?"-snobi-ilmeellä. Onneksi maku on loistava.
Eilen oli niin paras sää, ja iloitsin samalla uusista pirtsakoista kuulokkeista, joiden kohdalla uskaltauduin viimeinkin kokeilemaan uutta mallia ekaa kertaa vuosiin, etten voinut olla virnuilematta itsekseni hississä. Myönnetään, että olin myöskin melkoisen tykästynyt lettiin, ja siksi koin tarpeelliseksi egoilla kuvaamalla naamatauluni.
Viime viikolla kävin tunnelmoimassa rakkaassa Rikhardinkadun kirjastossa. Kapusin tokaan kerrokseen, valtasin itselleni lukunurkan ja uppouduin 50 Shades of Greyhini lokoisan puolituntisen ajan. Tähän nimenomaiseen kirjastoon liittyy sen verran lämpimiä muistoja, etten käsitä, miksi en vieraile siellä useammin. Voin palauttaa lapsuudestani mieleeni monet (muistoissani) aurinkoiset lauantait, kun ajoimme koko perheen voimin Espoosta Helsingin ytimeen ja pyörimme kirjaston lastenosastolla. Jostain syystä muistelen lainanneeni kerran Lokki Joonatanin, mutta yhtä hyvin kyseessä saattoi olla mikä tahansa mereen tai saaristoon liittyvä teos.
Myöhemmin olen käynyt kirjastossa omin avuin milloin pänttäämässä ylppäreihin tai pääsykokeisiin, milloin tappamassa aikaa romaanin kanssa. Kirjasto 10 ja Pasilan kirjasto olivat kätevän sijaintinsa vuoksi tukikohtiani gradun kirjoittamisen aikana, mutta jos haluan erityisesti nauttia ympäristöstäni, ovat Rikhardinkatu ja Iso Omena oikeita valintoja. Molemmissa on rauhoittava ja kotoisa tunnelma, ja tunnen niiden lukunurkat ja hyllyt tarpeeksi hyvin välttyäkseni harhailemasta eksyneesti. Kammoan yli kaiken tilanteita, joissa en tiedä tarkasti määränpääni sijaintia, ja joissa joudun haahuilemaan muka huomaamattomasti löytääkseni perille. Koska vältän viimeiseen asti henkilökunnalta avun pyytämistä, aiheuttaa tämä outo ujostelu epämukavia tilanteita esimerkiksi uusissa kahviloissa, kun mun pitäisi löytää vessaan. Tykkään kulkea määrätietoisesti ja reippaasti, joten neuvottomalta näyttäminen on suuri inhokkini.
Mutta takaisin kirjastoihin ja niiden upeuteen. Onko suurenmoisempia paikkoja edes olemassa? Joskus en meinaa käsittää tuuriani, kun valtelen kirjahyllyjen välissä ja tajuan, että kaikki mielikuvituksen rajoja hipovat maailmat, kaikki elämykset ja kaikki fakta ovat noin vain käsilläni. Pääsen tutustumaan mihin tahansa kulttuuriin tai musiikkityylin ilmaiseksi ja helposti. Saan jo niin kovasti tyytyväisyyden tunteita pelkästä kirjastossa oleskelusta, että koen itseni järjettömän onnekkaaksi siitä mahdollisuudesta.
Parasta on erilaisten pokkari- ja bestseller-hyllyjen koluaminen ja ilahduttavien löytöjen tekeminen. Viimeksi annoin itselleni luvan valita parhaat päältä, enkä joutunut pettymään.
Eilisen hurmiota lähentelevä tila on tänään laskeutunut melankolian tasolle. Aamulla itkin kävellessäni töihin, koska kuuntelin järjettömästi nostalgisia ajatuksia herättävää Pyhimyksen Tulvaa ja palasin ajassa taaksepäin aikaan, jolloin aloitin opinnot ja suomiräpin kuuntelemisen. Molemmat ovat antaneet mulle niin huikeasti kaikkea upeaa, että välillä meinaan räjähtää ajatellessani kaikkea kokemaani. Ei elämäni ole pysähtynyt, mutta tässä jämähtäneessä tilanteessa ajatuksenjuoksuni harhautuu välillä haikeille raiteille. Silloin koen, että kultainen nuoruuteni on tullut päätökseensä ja kelmeä aikuiselämä on aloittanut ikävystyttävän rullauksensa. Onneksi niin kauan kuin pystyn antamaan musiikille luvan ravistella mua, ei peli ole menetetty.
Outoa, kuinka vahvatkin tunnetilat voi muiden ihmisten seurassa peittää huolettoman jutustelun alle. Aamulla itkiessäni kaulaliinan suomassa piilossa pystyin lopettamaan nyyhkytyksen kuin seinään saapuessani perille töihin. Kuivasin hätäisesti posket ja hymyilin reippaasti työkaverille. Oloni oli tapaamisemme ajan normaalihko, jos äänestäni kuultavaa uupumusta ei lasketa, ja palattuani takaisin kadulle kuulokkeet korviin tungettuna napsautti musiikki mut taas suloisen murheelliseen tilaan. Olen jatkanut alakuloisessa tilassa leijumista koko päivän vetäisten tarpeen vaatiessa tilapäisen sosiaalisen naamarin kaihoisan oloni päälle. Ehkä tämä on nyt sitä henkistä krapulaa, mutta melodramaattisista angsteista nauttivana en koe olotilaani lainkaan ahdistavana. Päinvastoin tunnen heränneeni koomasta ja saavani uhmakasta rohkeutta pohtia tulevaisuutta raikkaasta näkökulmasta. Kaikki arvostus Pyhimykselle ja hänen luovuudelleen tästä eriskummallisesta mielialasta.
Eilen oli yllätyksekseni aivan huikean kiva ilta. Tanssin tuntikausia ja rakastin jokaista sekuntia. Jatkoilla tapitimme Titanicia aamukasiin ja neljän tunnin unien jälkeen oloni oli häkellyttävän ok. Suihkun ja kevyen joogailun jälkeen vointini parani entisestään, ja nyt poden jonkinlaista henkistä elämästä-nauttimis-dagenefteriä, joka tekee jokaisesta kuuntelemastani biisistä ja syömästäni suupalasta erityisen intensiivisen kokemuksen.
Viimeöisen "mihin jämähtänyt elämäni mua vie vai viekö mihinkään"-paniikin jäljiltä koetan selviytyä työpäivästä silmät päässä seisten ja aivot jähmeästi raksuttaen. Aamupäivällä jouduin pinnistelemään aivan erityisesti muistaakseni niin itsestäänselvän asian kuin kiittäminen. En kykene soljuvaan jutusteluun yhdenkään työkaverin kanssa (tosin tämä ei välttämättä rajoitu pelkästään univelkaisiin päiviin). Jouduin perumaan viikon ainoan kunnollisen urheilun, johon olin ajatellut osallistua iltapäivästä. Onneksi huominen antaa mahdollisuuden uuteen yritykseen.
Päivän reipas asiakaspalveluilme. Napsaisin kuvan demonstroidakseni siskoille, missä mielentilassa päivä tulee kulumaan. Istuin tuohon aikaan vielä onnellisesti hiljaisessa neukkarissa eräässä pankissa ja lusikoin rauhassa aamiaispuuroani. Eteeni pöydälle olin levittänyt pari avainnippua, työkännykän, kirjan, kahvikupin, juomapullon, 2-osaisen harjan ja elintärkeän termokseni, joka oli täynnä elävöittävää mustaa kahvia. Olin siis kuin kotonani kenenkään siihen rohkaisematta, mutta koska varsinainen taukotila oli varattu pankki-ihmisten aamupalavereiden johdosta, linnoittauduin paikkaan, jossa uskoin olevani näkymättömissä ja häiritsemättä kenenkään salaisia neuvotteluja.
Uskoin väärin. Kävin täyttämässä juomiksen pikkuisessa neukkaria vastapäätä sijaitsevassa keittokomerossa, ja jollain käsittämättömällä tavalla turvasatamani oli sillä aikaa valloitettu. Rynnistin pahaa aavistamatta sisään huoneeseen, joka äkisti tulvi skarpisti pukeutunutta, viimeisen päälle laittautunutta pankkiporukkaa. Kaikki kääntyivät katsomaan väsähtänyttä naamaani ja epäsiististi päälle heittämiäni resuisia respavaatteita, ja koska huomion keskipisteenä oleminen muistuttaa mulle jonkinasteista kidutusta, koetin selvitä tilanteesta hermostuneella hymyllä ja jollakin eriskummallisella lauseella. En enää muista sanojani, mutta ne tuskin olivat kovin kummoiset, sillä hipihiljainen lauma tuijotti mua yhtenä kivikasvoisena ja kyllästyneenä massana.
Äärimmäisen tietoisena jokaisesta kömpelöstä liikahduksestani puikkelehdin kauluspaitaisten kauppispoikien välistä pöydän toiselle puolelle vain kohdatakseni hysteerisesti naurattavan näyn: olin jättänyt äärimmäisen eroottisen 50 Shades of Greyni pöydälle lojumaan. Kiitän hartaasti luonteeni pidättyväistä puolta siitä, etten alkanut kikattaa siinä paikassa, vaan poimin kirjan rauhallisesti reppuuni ja poistuin pikaisesti kauhottuani loput omaisuudestani mukaani. Kipittäessäni ihmisiä kuhisevan pankkisalin poikki uloskäyntiä kohti hoin mielessäni toivetta siitä, ettei kukaan tunnistanut punastuttavaa kirjavalintaani, mutta nyt, kun päivä on edennyt iltapäivään, en edes jaksa välittää. Itse asiassa toivon, että joku jäisestä porukasta kiinnostui romaanista ja etsi sen käsiinsä, sillä se on äärimmäisen viihdyttävä.
Tässä on hektisen työpäivän ainoa lounaani (joka ei muuten maistunut cashewlta eikä varsinkaan cookielta, vaan pehmeältä mössöltä. Onkohan makuaistini kadonnut kokonaan?), mutta pääsen armeliaasti jo puolen tunnin päästä kotiin syömään oikeaa ruokaa. Valitellessani siskoilleni silmien kivistystä ja muita vajaaksi jääneen unen aiheuttamia ongelmia yksi heistä kirjoitti herttaisesti "Naaw [itkevä hymiö] mut sul on työpaikka, mä oon knocked up woman with a crappy job ja silti täl hetkel en vois olla onnellisempi [punaposkinen tyytyväisesti hymyilevä hymiö] eli etköhän säki koht löydä jotain". Joten koetan nyt seurata hänen esimerkkiään ja nähdä tämänkin päivän valoisat puolet, eli sen, että rankemman treenin jäädessä väliin kerkeän pitkästä aikaa venyttelytunnille ja että hiukseni ovat kasvaneet mukavan pituisiksi. Hirvittävän omahyväinen syy olla onnellinen, mutta parempi se kuin surkeudessa rypeminen.
Tänään olen levittäytynyt joka paikkaan ruoan ja kirjan kanssa ja vain lukenut ja syönyt. Ensin aamulla töissä, sitten lounastauolla kotona. Huomenna moinen luksus loppuu, kun herätyskello pirisee ennen kuutta ja joudun tukalaan remonttivartiointiin. Mutta vielä ei ole sen murehtimisen aika, sillä ehdin nautiskella ainakin yhdestä ruoka+kirja-kierroksesta ennen naurettavan aikaista nukkumaanmenoa.
En pysty melkein uskomaan tätä todeksi. Pääsin töistä, ja ulkona oli valoa, jopa hienoisia auringonsäteisiin viittaavia sävyjä!
Vielä junasta kotia kohti talsiessani pysyi taivas vaaleana. Ehkä meillä on toivoa, ehkä selviämme tästä kaamoksesta hengissä! Olen jo muutamaan otteeseen harkinnut joulukuusta asti pyörävarastossa lojuneen menopelin rikkinäisen takakumin paikkaamista ja vähintään lyhyimpien matkojen suorittamista pyörän selässä. Se jos mikä olisi kevään merkki. Tänään pyrytti muutaman kerran oikein tosissaan, mutta johonkin näkymättömään paikkaan ne lumet aina katoavat.
Nyt ulkona hämärtää, mutta elinvoimani on alkanut heräillä. Eilisen venyttelytunnin päätteeksi opettaja sanoi hymyillen "muistakaa, että kahden viikon päästä alkaa kevät". Se nauratti ja itketti samaan aikaan. Olen vissiin enemmän auringon tarpeessa kuin osasin arvata.
Tein eilen sellaisen satsin ruokaa, että voin toivottavasti ammentaa siitä lounaisiini koko loppuviikon ajan. Aikaa ei mennyt mitenkään ylipaljon, vaan ainoa harmittava kommellus on liian valkosipulimainen maku. Se peittää alleen miedommat komponentit, kuten bataatin. Lopputulos on kuitenkin täyttävä, makean maukas ja viehättävän värikäs.
En silti voi olla katumatta pienesti, että sekoitin yhden valkosipulinkynnen sisältävän tahinikastikkeen tuohon raikkaaseen bataatti-tattari-paprika-seokseen. Olisin voinut nautiskella kastikkeen mieluummin vaikka jälkeenpäin, jotta jyräävät maut eivät olisi dominoineet koko annosta. Mutta eipä auta narista, ensi kerralla tiedän paremmin.
Tänään on jo huomattavasti reippaampi päivä kuin eilen. Ehdin taas lounastauolla kotiin tiskaamaan ja keittämään termoksen täyteen kahvia iltapäivän työrykäisyä varten. En kuitenkaan taida olla erityisen innoissani arjesta, sillä huomasin aamulla töissä koomaillessani, että luulin viikonlopun koittavan huomenna. Jouduin todella keskittämään kaikki voimani aivotoiminnan boostaamiseen ennen kuin oivalsin, että elämme vasta alkuviikkoa. Mutta ei se haittaa, kun illalla odottaa keskivartalotreeni ja ehkä pitkästä aikaa yksi jakso The Wirea nyt kun kuumottava Silta on saatu päätökseen.
Tein tänään niin triviaalin mutta harvinaisen päätöksen, että se on pakko huomioida. Sovin nimittäin itseni kanssa, että saan ruveta pitämään hiuksiani kiinni ainakin silloin, kun ne ovat likaiset ja kun niiden aukinaisina liehuminen tuntuu liian ärsyttävältä. Tänään nuo molemmat vaatimukset täyttyvät, joten laitoin sotkuisen nutturan päälaelle. Ja ah kuinka vapauttavalta tuntuukaan, kun harteita ei paina sotkuinen takkutukka.
Historiallinen hetki vaatii muikean ilmeen.
Kun syksyllä 2012 huomasin hiusteni katkeilevan ja irtoilevan raivokkaaseen tahtiin, lopetin niiden värjäämisen, kiinni pitämisen ja joka toinen päivä pesemisen. En halunnut minkään rasittavan niitä entisestään, sillä koska en ollut ikinä kiinnittänyt huomiota muuhun kuin väriin ja pituuteen, ne olivat päässeet hälyttävään jamaan. Muita syitä kuin perusteellisen hoidon laiminlyöminen löytyy varmasti roppakaupalla, kuten stressi ja heikot ravintoaineet, mutta otin käyttööni kaikki korjauskeinot, enkä ole sen koommin luopunut silloin omaksutuista tavoista. Mutta nyt kapinoin ja unohdan hiuksia koskevat rajoitteet, sillä toivon värjäämättömyyden ja erinäisten ravintolisien nappailemisen riittävän niiden optimaalisen hyvinvoinnin tarpeiksi. Sitä paitsi en jaksaisi aina olla niin äärettömän tiukkis elämän jokaisella osa-alueella.
Koetan tehdä kaikkeni, että tästä maanantaista tulisi parempi kuin edellisistä harmaista viikonaluista. Tein aamulla harvinaisen poikkeuksen ja söin puuron lisäksi kananmunan ennaltaehkäistäkseni nälän masentavan vaikutuksen. Laitoin aamiaisen ajaksi hempeilevää musiikkia soimaan olkkarin kajareista nostattaakseni mielialaani. Koetin olla huomaamatta ulkona leijuvaa painostavaa värittömyyttä kävellessäni työpisteeltä toiselle. Lähetin myötätuntoisia ajatuksia pojalle, joka pinkoi ohitseni järjettömällä vauhdilla kohti horisontissa siintävää bussia ja epäonnistui yrityksessään vain parilla sekunnilla (olisi se kuski voinut odottaa eikä kaasuttaa ilkeästi pois pysäkiltä juuri, kun pikajuoksijapoju saavutti sen).
Mutta mieleni ei suostu kohoamaan tyytyväisiin korkeuksiin, vaikka puolentoista tunnin ruokatauossa ja illalla odottavassa venyttely+street dance-kombossa pitäisi olla kaikki ainakset mainioon tuuleen. Kaipaisin vain vilttiä, sohvaa ja lohdullista telkkarisarjaa, jollaista mulla ei muuten ole pitään aikaan ollut menossa. Seuraan typeriä kisailusarjoja, kuten Voice of Finlandia ja Masterchefiä, mutta ne eivät suo sitä samaa turvallisuuden ja mielihyvän tunnetta kuin esimerkiksi rakas Gilmore Girls, iki-ihana Cold Feet tai kutkuttava The L Word. Olenko vain tietämätön, vai eikö nykyään enää tuoteta mitään laadukkaita ja kotoisia sarjoja? Ei se ehkä haittaa, sillä usein musta tuntuu, että joudun nykyään valitsemaan joko kirjat tai telkkarin, eikä välimuotoja ole. Liikunta on kuitenkin se ykkösprioriteetti, joten muille itse valitsemilleni vapaa-ajan puuhille ei töiden jälkeen jää erityisen paljon tilaa.
Ei tämä marmattaminen nyt ainakaan auta tätä Hyvä Maanantai-projektia. Kotona lojumista on jäljellä vielä tunti ennen iltapäivän työrupeamaa, joten lysähdän nyt tuohon kaipaamalleni sohvalle ja hukutan aivotoimintani Putouksen turruttavaan tolkuttomuuteen. Ostin sentään kroppaa helliviä ravintoaineita, vaikka kaapeistamme ei hamstrausteni takia löydy kohta milliäkään tyhjää tilaa.
Kuten eräs ystäväni eilen vaahtosi, on aivan naurettavaa, että tietylle päivälle asetetaan jättimäiset odotukset vain siksi, että joku on joskus määrännyt, että neljästoista helmikuuta täytyy omistaa ystäville ja rakkaille. Siinä on omat ilahduttavat puolensa, että yhtenä päivänä saa kuulla tavallista arkea enemmän kiintymyksenosoituksia, mutta muuten päivälle ladatut paineet ovat järjettömät.
En silti malttanut olla tekemättä erityisiä suunnitelmia illalle, joihin kuului ensin teatteriesitys parin kaverin kanssa ja ravintolakäynti poikkiksen kera. Emme kuitenkaan olleet jaksaneet varata ravintolaa tai edes miettiä kohdetta etukäteen, joten harhailimme Hakiksesta teatterin luota kohti keskustaa ja päädyimme nyt jo tutuksi käyneeseen Tony's Deliin. Edellisen kerran ruokailimme siellä kirjamessuviikonloppuna lokakuussa, mutta olin jo ehtinyt unohtaa minkä annoksen söin silloin, ja tilasin epähuomiossa taas saman lohirisoton. Harmi, että se oli aavistuksen mitäänsanomaton silloin eikä sen maukkaampi nyt, mutta alkupalaksi tilaamani buffalomozzarella suli suuhun, samoin ruoan kanssa nautiskelemani valkkari. Poikaystävän tilaamaan menuun sisältyi mustikkajätskiä - herkullista kuin mikä - ja valkosuklaista pannacottaa - äklömakeaa - jotka hän anteliaasti lahjoitti mulle. Ruoka ei kuitenkaan ollut illan pointti, vaan se, että saimme nollattua hektisen viikon ja juteltua rauhassa. Sitä paitsi tarjoilijat olivat todella kivoja ja hymyileväisiä, ja olen vaikuttunut, että edes saimme pöydän ilman varausta.
VaginamonologernaKoko Teatterissa oli huikea ja ajatuksia herättelevä. 11 naisten lukemat naiseuden ytimeen tavalla tai toisella liittyvät monologit naurattivat ja itkettivät ja näytelmä oli taitavasti rakennettu kokonaisuus erilaisia ääripäitä. En vain ymmärrä, miksi värikkäisiin vaatteisiin ja lippikseen sonnustautunut partainen mies päätti istua eturiviin ja facepalmata koko puolitoistatuntisen. Vähän kunnioitusta kiitos, jos kerran päättää ilmestyä paikalle ja maksaa lipusta.
Ostin lahjan tapaisen kahvipaketin poikkikselle Helsingin kahvipaahtimosta, mutta annoin siinä tietty samalla jotakin itselleni, kahvi kun sattuu olemaan erottamaton osa jokaista aamuani. Kahvipaahtimossa kyseistä kahvilajiketta kuvailtiin kahvien Snickeriksi, mutta makuaistini ei ole niin sofistikoitunut, että osaisin erottaa kovin hienovaraisia makuja juomastani. Hyvää tämä kuitenkin on.
Sitten se noloin ystävänpäivän päätös:
Lainasin tämän kaverilta ikuisuuksia sitten, ja sain vihdoin asiakseni aloittaa sen. Bussissa kehtasin just ja just kaivaa kirjan kassistani, vaikka olen hädintuskin päässyt tutustumaan hahmoihin. Tähän asti teos vaikuttaa harmittomalta ja viihdyttävältä, mutta saa nähdä, käykö päähenkilön jatkuva punastelu ja raivostuttava avuttomuus pian hermoilleni. En malta odottaa, että pääsen avaamaan mietteitäni kirjablogin puolella.
Olen kovin tyytyväinen tämän viikon kokkailuihin. Keskiviikkona väänsin suuren satsin välipalapatukoihin tarvittavaa taikinaa, ja eilen kasasin lohicevichen aineksista oman versioni. Kun nyt olen hehkuttanut musiikkia viimeisimpien tekstien aikana, voisin taas antaa estradin elämäni kolmannelle intohimolle. Säälin todella ihmisiä, jotka pitävät ruokaa pelkkänä bensana eivätkä näe, minkälaisia rajattomia mahdollisuuksia ja mielihyvän lähteitä siihen kuuluu.
Lohen oheen keittelin maailman helpointa GoGreenin täysjyväcouscousta, joka vaati vain sen, että päälle heitti pari desiä kiehuvaa vettä ja antoi couscousin imeä sen itseensä. Maustoin lämpimän hiilarikasan juustokuminalla ja oreganolla ja huokailin tyytyväisyynä.
Eilen kävin taas vahingossa vähän käväisemässä Punnitse&Säästässä, mutta onneksi olin viimein muistanut sujauttaa joululahjaksi saamani lahjakortin lompakkoon ja pystyin valitsemaan hieman huolettomammin kiinnostavalta näyttäviä tuotteita. Päädyin Clipperin lakritsiteehen, joka maistui harmillisesti aavistuksen tunkkaiselta, ja elämäni toiseen tahinipurnukkaan. Ensimmäisen ostin alkusyksystä ja tyhjensin ansiokkaan pikaisesti, ja korkattuani putelin eilen totesin, että muistin aivan oikein tuon seesaminsiemenistä valmistetun tahnan taivaallisuuden. Ehdin jo yhdessä illassa nautiskella purkin päälliskerroksen, hups.
Tämä on kahdeskymmenesneljäs kevääni, mutta en silti muista, kuuluuko sen tulla näin aikaisin. Onko vielä odotettavissa jäätäviä lumipuhureita ja vuorenkorkuisia loskakasoja? Vielä pari viikkoa sitten olisin vartonut talven myöhäistä paluuta toiveikkaana, mutta tänään keväistä musaa kuunnellessani ja kivisoran alta kuivana paistavaa asfalttia pitkin tarpoessani huomasin, että olen asettautunut kevätasteikolle. Sulakoot lumet ja saapukoon vehreys!
Se keväinen musiikki oli muuten Turmion Kätilöitä. Jouduin nolosti hieman nyökyttelemään päätä ja seisomaan rehvakkaasti sporapysäkillä, kun Kirosana rämähti soimaan ekaa kertaa vuosikausiin. Se sai mut niin nostalgisiin mietteisiin, että voisin pitää vanhan musiikin teemaviikon ja oikein möyriä niissä muistoissa, joita teinivuosieni rakkaimpien raskaampien yhtyeiden levyt herättävät. Turmion Kätilöt kuuluu niin vahvasti tähän vuodenaikaan siksi, että kun levy Pirun nyrkki julkaistiin maaliskuun lopussa kahdeksan vuotta sitten, en malttanut tehdä muuta kuin pyörittää sitä uusiksi ja uusiksi päivästä toiseen.
Tuon ekan lukiovuoden loppupuolella koin jonkinlaisia uusien aikakausien alkuja niin musiikkimieltymysteni kuin sosiaalisen elämäni puolesta, ja niiden aikana soineet soundtrackit tulevat pysymään kullanarvoisella paikalla varmasti läpi elämäni. En välttämättä enää pysty millään innostumaan silloisten suosikkiyhtyeideni uusimmista levyistä, minkä huomasin jo pari vuotta Pirun nyrkin jälkeen koettaessani tutustua Turmion Kätilöiden U.S.C.H!:iin, mutta se ei estä vanhojen suosikkien suurenmoiselta tuntuvaa fiilistelyä. Ajattelin lähteä kesällä pitkästä aikaa Provinssirockiin, ja yksi suurimmista syistä päätökselleni on Turmion Kätilöiden nimi artistilistalla. En ehkä uskalla rymytä moshpitissa samalla tavalla kuin 16-vuotiaana, tai hypätä tuntemattoman epäilyttävän sekavalta vaikuttavan kaljupään hartioille nähdäkseni keikan paremmin kuten 18-vuotiaana, mutta en sentään ole niin ikäloppu, etten saisi keikasta irti mitään.
Astuin junasta tänään niin hyvillä mielin, että jaksoin tarkkailla kiinnostuneena kanssakulkijoitani, jotka ovat tähän ankeaan vuodenaikaan harmillisen usein harmaita kivikasvoja. Luultavasti mielikuva johtuu kuitenkin vain omasta pessimistisestä asenteestani, sillä yhtäkkiä huomasin värejä ja hymyjä. Edelläni kulki pitkään mustaan nahkatakkiin sonnustautunut poika, joka pysähtyi äkkiä suoraan eteeni ja huusi täysillä "ARI!!!!". Jostain kauempaa häntä kohti lähti vilistämään pelokkaan näköinen maastohousuinen pitkätukka, ja ehdin vielä nähdä Ari-huutelijan kasvot, joita koristi paksu musta meikki ja tuima ilme. Mietin, kuinka paljon rohkeutta sain poitsujen iässä ollessani samanlaisesta vahvasta meikistä ja tummanpuhuvista vaatteista, jotka omissa silmissäni tekivät musta koviksen. Muutama metri hevipoikien jälkeen ohitin sekä erittäin swagisti pukeutuneen lippispäisen housujen roikottajan että makkarankuoreen pukeutuneen kurvikkaan kaunottaren. Onneksi satuin syntymään tähän maailmanaikaan, sillä voin vain kuvitella, miten pitkäveteistä esimerkiksi 1800-luvulla mahtoi olla tuijotella identtisiä vetimiä jokaisen vastaantulijan päällä.
Sporaan astuessani vastaani tuli vielä suoraan silmiini tapittava hymyilevä tyttö, jolle uskalsin vastata samantyyppisellä ilmeellä. Onko tämä ystävänpäivähuumaa vai olenko kulkenut silmät ummessa koko talven?
Eilen oli semmoinen ärtsyilypäivä, että jopa puolen tunnin sykkeet huippuunsa vetävä intervallitreeni auttoi vain hetkellisesti. Ehdin kuitenkin salin jälkimainingeissa nautiskella iltaisen Helsingin sateessa kiiltelevästä julkisivusta, ja kiittää mielessäni rakasta asuinpaikkaani. Helsinkiin liittyy niin paljon muistoja ja mahdollisuuksia, että saisin useamminkin pysähtyä katselemaan sitä tarkasti huomioiden ja hyviä hetkiä muistellen.
Tuolla Bio Rexin katolla me joimme kesällä viiniä ja katselimme viikonloppuista huoletonta ihmisvilinää allamme...
Tuolla aukiolla me seurasimme pyörällä temppuilevia pojuja taiteiden yönä ja kiertelimme koko illan aikatauluttomina läpi keskustan...
Nyt on vain pimeää ja stressintäyteistä. Yleensä saan kaikki paineet poistettua urheilun avulla, mutta eilen ärtyneisyys kävi sitä voimakkaammaksi, mitä lähemmäs kotia pääsin. Mielessä pyörivät loppuviikon aikataulut, tekemättömät to do-listat, pakkaamattomat eväsboksit ja valmistamattomat ateriat, eikä asiaa auta, että työvuoroni vaihtavat muotoaan lähes päivittäin.
Onneksi sain viime yönä nukuttua lähemmäs yhdeksän tunnin unet, joten pahimpien itkupotkuraivareiden vaaran luulisi väistyneen. Tänään käyn uudestaan hoitamassa mielenterveyttäni salilla ja valmistautumassa henkisesti huomiseen kymmenen tunnin työkoitokseen. En tiedä mikä mielenhäiriö mulle tuli, kun tarjouduin aivan oma-aloitteisesti tekemään sen. Tai no, rahapula. Onneksi viikonlopun lähestyminen parantaa oloa, vaikka en missään nimessä haluaisi olla ihminen, joka elää viikonloppuja varten.
Nyt riennän rustaamaan jälleen uutta työhakemusta, jos se veisi mut askeleen lähemmäksi tämän kurjuuden päättymistä.
Ajattelin tässä työpäivän kävelylenkkien lomassa alkaa kuunnella Hanapeen podcastia, jota hän pitää ystävänsä Martinin kanssa. Hanapee on ruotsalainen feministibloggaaja, joka höpisee paljon omasta elämästään viihdyttävän rennosti ja pelkäämättä itsensä likoon laittamista. Samalla hän nostaa esiin feminismiin liittyviä ilmiöitä ja tapahtumia, jotka hänen mielestään ovat keskustelun arvoisia. Podcast vaikuttaa kuitenkin keskittyvän siihen viihteellisempään puoleen, mitä nyt muutaman minuutin perusteella uskallan päätellä. Suurin ilonaihe mulle on kuitenkin riikinruotsin kuunteleminen, sillä toivon sen myötä oman ruotsini parantuvan kieliopin ja etenkin lauserakenteiden puolesta. Sitä paitsi inhoni riikinruotsin laulavaa nuottia kohtaan on muuttunut varovaiseksi ihasteluksi, sillä jotain erittäin sympaattista tuossa naapurimaamme omalaatuisessa puhetyylissä on.
Yleisesti olen hyvin nirso podcastien suhteen, sillä vaikka olen ladannut suuren määrän eri tyyppien tekeleitä ipodilleni ja koettanut antautua niiden vietäväksi, ei mikään ole vetänyt vertoja jumalaiselle Joe Roganille. Olen kuunnellut hänen useita kertoja viikossa ja vähintään pari tuntia kerrallaan kestäviä podcastejaan 2,5 vuotta, joten jotain Roganin viehätysvoimasta voinee päätellä jo tästä valtavasta määrästä tunteja, jotka olen viitsinyt käyttää hänen ajatustensa kuunteluun. Hän kutsuu ohjelmansa vieraiksi usein joko standup-koomikkoja tai vapaaottelijoita, mutta lisäksi hänen vieraidensa ammattialat saattavat liittyä mihin tahansa kuviteltavissa olevaan, kuten ravintoon, tieteeseen tai musiikkiin. Kun selaan viimeisimpiä podcasteja, on hänen vieraanaan käynyt muun muassa räppäri Immortal Technique, kirjailija ja urheilija Aubrey Marcus ja jonkinlainen bitcoin-velho Andreas Antonopoulos. Olen parikymmentä podcastia jäljessä, mutta jo vieraiden nimet saavat uteliaisuuteni heräämään. Kuuntelen siis orjallisesti kaiken. Roganin ilmiömäinen taito ylläpitää kiehtovaa keskustelua kenen tahansa kanssa ällistyttää kerta toisensa jälkeen, ja olen oppinut näistä kolmetuntistista infopläjäyksistä luultavasti enemmän hyödyllistä tietoa kuin koulussa koskaan.
Koetan joskus vaahdota ystävilleni Roganin älykkyydestä ja karismasta, mutta he mitätöivät puheeni huitaisemalla Roganin sivuun "sinä Fear Factor-tyyppinä". Omapahan on menetyksensä, jos eivät kapeakatseisuudeltaan pysty näkemään, millainen nero on kyseessä. Tai sitten heistä on vain niin karmivaa kuunnella ylistyspuheitani, joiden aikana saarnaan Roganin ihanuudesta hullunkiilto silmissä, että he haluavat mahdollisimman pikaisesti siirtyä muihin puheenaiheisiin.
Nyt en pysty keskittymään enempää, sillä selkäni takana istuu kuolaava L&T:n huoltotyyppi, joka hoki kerta toisensa jälkeen, kuinka siistiä on törmätä nuoreen simpsakkaan naiseen miespuolisen respahenkilön sijaan. Toivottavasti hän näkee tämän tekstin ja tajuaa hillitä virnuilevan olemuksensa. Joskus on piristävää kuulla imartelua, mutta on olemassa kohteliaisuuksia ja "kohteliaisuuksia".
Eilen hääräsin illan keittiössä valmistaen ensimmäisen gluteenittoman pizzani. Pohjasta tuli jännästi pannukakkumaisen kuohkea, mikä epäilytti aluksi mutta alkoi pikkuhiljaa toimia. Täytteeksi heittelin kaikenlaista mitä satuin kaupasta löytämään, ja vaikka suu meinasi välillä liekehtiä kokonaisten chilipalasien johdosta (ensi kerralla mun on pakko jaksaa nähdä vaivaa sen verran, että murskaan ne tomaattisoseen joukkoon), oli kokonaisuus makoisa.
Maanantaimasennukset hellittivät, tai ainakin pienenivät, kun heitin kotona vaaleanpunaisen aamutakin ylleni ja sytytin kahvintuoksuisen kynttilän ruokailun ajaksi. Lauantaiset taivaallisen öljyiset bataattilohkot saivat liittyä seuraan ja täydentää makuelämystä.
Kävin eilen kaverin seurana Makuunissa ja hänen valitessaan karkkeja harhailin ympäri vuokraamoa muistellen aikoja melkein kymmenen vuoden takaa, jolloin kävin juuri kyseisessä Tennispalatsin viereisessä liikkeessä lähes joka viikonloppu vuokraamassa leffan ja kasaamassa karkkipussin silloisen poikaystäväni kanssa. Tekee mieli kauhistella tätimäisesti aikojen ja tapojen radikaalia muutosta, sillä veikkaan fyysisten dvd-kopioiden lainaamisen vähentyneen olemattomiin siitä, mitä se silloin 2006 oli. Nykyään on niin vaivatonta ja huokeampaa (ilmaistakin) klikata itselleen mikä tahansa leffapätkä parissa sekunnissa, että Makuunit pyörivät luultavasti enää karkkirahojen voimalla. Ainakin eilen dvd-puoli ammotti tyhjyyttään siinä missä karkkipuoliskolla oli suorastaan tungos.
Tunnen itseni niin ällöttävän tekopyhäksi sanoessani näin, mutta en tuntenut eilen minkäänlaista himoa näitä rivistöjä kohtaan. Ennen Makuunin suklaalaarit olivat henkilökohtainen taivaani, ja usein koulupäivän loputtua poikkeuksellisen aikaisin tai jonkin kokeen mentyä nappiin - tai täysin surkeasti - kävin hakemassa suklaisia naposteltavia palkinnoksi tai lohdutukseksi. Nyt muovisten boksien sisältö näyttää silmissäni nahistuneelta ja mauttomalta kasalta e-koodeja. Toki söin lauantaiyönä leffan ääressä melkoisen annoksen joulusta jääneitä tryffeleitä ja konvehteja, mutta sokerihimoni on silti selvästi muuttanut muotoaan.
Nyt siemailen kahvin loput termoksesta ja lueskelen blogeja viimeisen työtunnin, sillä aivoni eivät selvästi kykene tuottamaan sellaista järkevää tekstiä, jota kirja-arvostelun kirjoittamiseen vaadittaisiin. Eihän tässä ole kuin viisi luettua kirjaa jonossa blogissa ruodittavaksi.
Olen niin onnekas, että ehdin tänään pistäytyä työpäivän lomassa kotona syömässä lounasta ja suojautumassa maailman pahuuksilta. On merkillistä, että pelkästään viikonpäivän nimen perusteella olo muuttuu sietämättömän ankeaksi. Varsinkin kun tämän maanantain yllä leijuu paksu ja likaisenharmaa sumu.
Eilinen oli täysin toista maata. Silloin mulla riitti tuon suloisen auringon ansiosta energiaa kävelyyn, niska-selkä-jumppaan salilla ja vielä pizzan leipomiseen illalla. Viikonlopun suljimme viihdyttävästi tapittamalla neljä Silta-jaksoa putkeen.
Tänään suurin ilonaiheeni on punakaali. Ikävöin perjantaita, kun leivoimme yökylään tulleen bestikseni kanssa raakabrownieita. Nyt lämmitän pizzanjämät ja kyyhötän sohvan pohjalla, kunnes joudun vastentahtoisesti maleksimaan takaisin töihin.
Kävimme äsken siskojen kanssa nauttimassa ihan parhaasta joululahjasta, jonka saimme äidiltä, nimittäin liput hyväntekeväisyysgaalaan uuden lastensairaalan hyväksi. Tilaisuus järjestettiin Kansallisoopperassa, ja parin tunnin aikana nähtiin yli kymmenen esitystä, jotka koostuivat tunnettujen balettien näytöksistä ja nykytanssiteoksista.
Vaikka kikattelimme siskojen kanssa hassutteleville (=liikaa yrittäville) juontajille ja yli-innokkaasti taputtavalle yleisölle, oli koko tilaisuus ihastuttava. Olin välillä täysin sanaton tanssijoiden täydellisen vartalonhallinnan edessä, varsinkin kun muistan etäisesti itse, millaista tuskaa kärkitossuilla tasapainottelu on. Kaikki arabeskit, pirutetit ja nostot saivat mut niin hurmioituneeksi, että harmittelin ohikiitävän hetken sitä, että lopetin itse niin varhain kesken. Tiedän, että olisin jäänyt paitsi kaikesta muusta siististä, jos olisin valinnut baletin - niin kuin yleisestikin elämässä, yhden polun poimiessaan tie muille sulkeutuu - eikä itsekurini olisi ikinä riittänyt ammattitanssijan vaativaan ja säntilliseen elämäntapaan, mutta silti.
Voi jos osaisin ojennella raajojani niin eteerisen kauniisti kuin tanssijat tänään lavalla, ja kuinka jännittävältä mahtaa tuntua heittäytyä tanssiin suuren yleisön edessä... Tanssijan vartalon on oltava yksi kauneimmista asioista, mitä maapalloltamme tällä hetkellä löytyy. Ne ovat niin virheettömiä, keijunkeveitä ja uskomattomiin suorituksiin taipuvaisia, että voin vain kiittää onneani, tai oikeastaan äitiäni, että pääsin todistamaan sitä kauneutta. Ja ne kimaltelevat puvut kruunasivat kaiken.
Olen kaipaillut viinilasillista eilisestä asti, kuin vain se pystyisi tekemään viikonlopusta onnistuneen (orastavaa alkoholismia?), mutta tulinkin baletista suoraan kotiin ja aion nyt villasukat jalassa käpertyä sohvalle rakkaine hedelmineni ja jokin kotoisa sarja seuranani poikaystävän rillutellessa ties missä (tiedän kyllä missä hän on, mutta vasta hirveän tivaamisen seurauksena, joten yhtä hyvin hän voisi olla teillä tietymättömillä). Ensin vääntäydyn kuitenkin lattialle foam rollerin kanssa, sillä polveni on taas niskuroinut pari päivää ilmeisesti protestina laiminlyödystä venyttelystä.
Leivoin hirveässä kiireessä kookoskaurakeksejä ennen lähtöä, mutta olemattomien muotoilutaitojeni takia niistä tuli kokkareisia sämpylöitä muistuttavia kasoja. Ihan sama, kunhan maku on ok.
Radio Helsinki järjesti ilahduttavan kisan, jonka myötä 150 onnekasta voitti itselleen lipun Her-elokuvan ennakkonäytökseen. Ideana oli kirjoittaa tarina siitä, mihin tai keneen ihastui viimeksi. Kirjoittelin lyhyen sepustuksen ja sain kuin sainkin kutsun elokuvaan minulle ja avecille. Näytös järkättiin eilen, ja elokuva iski jokaiseen sopukkaani herättämällä massiivisia tunteita.
Eletään määrittelemättömässä nykyajassa, jossa jokainen kommunikoi maailman kanssa jonkinlaisen laitteen kautta. Metrossa kaikki tuijottelevat poissaolevina tyhjyyteen höpistessään itsekseen nappi korvassa, ladellen käskyjä kuten "lue sähköpostit" tai "soita melankolista musiikkia". Reaaliaikaistakin vuorovaikutusta tapahtuu päivittäin, mutta selvää on, että oikea elämä tapahtuu bittiavaruudessa.
Tarina menee niin, että vastikään rankan eron läpikäynyt Theodore Twombly (Joaquin Phoenix hämmentävän vakuuttavana vanhahkona äärimmäisen sympaattisena ressukkana) aloittaa suhteen käyttöjärjestelmän kanssa. Hän päättää hetken mielijohteesta tutustua kadulla mainostettuun laitteistoon, valitsee sille naisen äänen, ja muutaman viikon päivittäisen jutustelun, nauramisen ja kiusoittelun jälkeen hän havahtuu siihen, että käyttöjärjestelmästä nimeltä Samantha on pikavauhtia tulossa hänen tyttöystävänsä. Saattaa kuulostaa absurdilta, mutta elokuvan todellisuudessa se on korkeintaan hieman hämärää ja outoa, ei kuitenkaan ennenkuulumatonta.
Samantha on lukuisten koodarien kasaama järjestelmä, joka alkaa nopeasti elää ja kehittyä kuin normaali ihmismieli. Ero on vain siinä, ettei hänellä ole vartaloa, eikä - kuten pikkuhiljaa käy ilmi - lainkaan niin rajoittunutta aivotoimintaa kuin ihmisellä. Se on haaste hänen ja Theon suhteelle, mutta niin on moni muukin seikka, kuten ympäristön odotukset ja Theon vielä keskeneräinen toipuminen pieleen menneestä avioliitosta.
Vaikeudet ovat kuitenkin vain sävyjä, jotka vahvistavat sitä hekumaa, joka Theon ja Samanthan välillä leiskuu. Pelkäksi ääneksi Samantha on käsittämättömän moniulotteinen ja puoleensavetävä, mikä osoittaa kuinka toisarvoinen ihmisen ulkokuori lopulta on. Me vain olemme jostain syystä valinneet itse vierittää omien ja toistemme kehojen ylle valtavasti merkityksettömiä odotuksia. Ja kun puhun pelkästä äänestä, en suinkaan tarkoita sitä vähättelevässä mielessä. Itse asiassa Samantha todistaa, kuinka täydellisen persoonan on mahdollista rakentua yksinomaan äänen varaan, jolloin hänen puheestaan ja ajatuksistaan tulee pohjaton huumaava lähde, jonka pysäyttävistä oivalluksista ja suloisista oikuista hänen kohtaamansa olennot saavat kunnian nauttia.
Elokuva sijoittuu nykyajasta selkeästi poikkeavaan ja rutkasti kehittyneeseen tulevaisuuteen, mutta se toistaa ikivanhaa mallia: pelkoa tuntematonta kohtaan. Digitalisoituminen on Herin maailman itsestäänselvä pohja, mutta kun Theo heittää ex-vaimolleen seurustelevansa käyttöjärjestelmän kanssa, tämän reaktio näyttää siltä, kuin Theo olisi lyönyt häntä märällä ja haisevalla rätillä naamaan. Suvaitsemattomuus ja kapeakatseisuus näyttävät olevan vitsauksia, joista ihmiskunta ei välttämättä onnistu pääsemään eroon koskaan, mutta elokuvassa se on tyydytty pitämään maltillisella tasolla. Theon ystävät tuskin hätkähtävät tämän paljastaessa uuden tyttöystävänsä todellisen olomuodon.
Herin tunnelmaa en voi kuitenkaan välittää, vaikka lässyttäisin maailman ääriin. Leffa aaltoilee näyttävistä kaupunkikuvista ja pakahduttavista maisemista minuuttikaupalla kestäviin lähiotoksiin Theon naamasta, mutta se säilyttää otoksesta toiseen tietynlaisen sykähdyttävän väreilyn. Joku kyynikko voisi kutsua sitä herkistelyksi tai äklöromantisoimiseksi, mutta tunnelmoivasta otteesta huolimatta tarina on skarppi ja hetkittäin rankkakin.
Niin ja Samanthan äänenähän toimii Scarlett Johansson, mutta vannon, että olisin ihastunut häneen muutenkin.
Olen ollut koko viikon dramaattisella ääripäästä toiseen heittelehtivällä tuulella, ja tämä vanhempi lemppari tuli alkuviikosta shufflella kuin tilauksesta. Nyt draamailen sen tahtiin ja toivon samalla tunteideni tasaantuvan hiljalleen, sillä on uuvuttavaa joko pahoittaa mielensä tai kävellä pilvien päällä täysin syyttä ja tajuamatta itsekään, mistä omat reaktiot johtuvat.
Kaiken ulkona ravaamisen jälkeen työvuoro, jossa istutaan koko päivä samassa paikassa, tuntuu taas vaihteeksi piristävältä ja rentouttavalta. Olen nyt muutaman viikon käyttänyt työpäiväni muiden tauottamiseen, jolloin ainakin puolet ajasta menee paikasta toiseen juoksemiseen. Nyt syön rauhassa aamupuuroa (oikeastaan lusikoin sen äsken parissa minuutissa, koska vatsani kurni hälyttävään malliin) ja siemailen kahvia termoksesta.
Näiden herkullisten tummapaahtoisten makusävyjen myötä inspiroiduin hankkimaan kätevämmän välineen kahvin nauttimiseen liikkuvampia työpäiviä varten, ja klikkasin itselleni KeepCupin. Se on BPA-vapaa kertakäyttömukin kokoinen kestävämpi vaihtoehto, jota on toivoakseni helppo pitää aina mukana ja lykätä kahvilan myyjän käteen take away-kahvihimon iskiessä.
Tilasin omani Luomuttaresta, joka tarjoaa useita malleja ja ulkonäköjä. Arvoin pitkään eri värien parissa, mutta jostain syystä lämpimät ja tummat sävyt kiehtovat mua nyt, kuten kirjabloginikin uudistuneesta ulkonäöstä voi päätellä. Ehkä nuo rusehtavat kahvimaisuuteen viittaavat värisävyt kiehtovat myös. Erilaiset neonit ja pastillit himottavat aina, mutta olen huomannut, että valinnanvaikeuden iskiessä kannattaa kuunnella intuitiota ennemmin kuin tarkkaa analyyttistä valikoimista. Se mikä sivua scrollatessa tuntuu mielekkäimmältä ja ystävällisimmältä sai tällä keraa päätyä kauppakoriini.
Joku voisi myös todeta, että kuka hullu jaksaa käyttää näin paljon aikaa ja aivokapasiteettia värin valikoimiseen. Kuppi kuin kuppi, eikö vain? No ei. Kahvi ei varmasti maistuisi läheskään niin makoisalta jostakin tylsästä yksivärisestä tummansinisestä mukista juotuna. Mutta ehkä tämä jauhaminen yhdestä tuotteesta saa nyt kuitenkin riittää. Tosin ei mulla ole sen järkevämpää asiaa näin aamutuimaan.
Onneksi 5:50 herätyksellä alkavia aamuja on jäljellä enää 3/4. Tänään myöhästyin tästä kammottavaan aikaan alkavasta remonttivartioinnista aluksi muutaman minuutin, tunsin että silmät putoavat päästä kaiken väsymyksen johdosta, en löytänyt ohjeita sähköpostistani joten istuskelin yksinäni aivan väärällä puolella taloa löytämättä yhtäkään remonttireiskaa, ja suututin talon työntekijät häiritsemällä olemassaolollani heidän arvokkaita aamurutiinejaan aivan turhaan.
Perjantai on onneksi suotu vapaaksi, koska silloin menen koko päiväksi kuuntelemaan erilaisia näkemyksiä ravinnosta. Hyvä niin, sillä jo tänään olin niin kuolemanväsynyt, etten jaksanut panostaa olemuksessani muuhun kuin äärimmäiseen mukavuuteen. Kävin ostamassa miesten pehmoiset ja suuret verkkarit ja hiihtelin menemään niissä tyytyväisenä läpi päivän. Tosin töissä pysyttelin sentään määrätyssä univormussa.
Olin pitkästä aikaa piristävän vaativalla koreografisella ryhmäliikuntatunnilla, jonka huippuinnostava vetäjä on suuria suosikkejani. Hän on aina iloinen tavalla, joka vaikuttaa aidolta, hän valitsee hyvät musiikit ja panostaa tosissaan tuntien sisältöön. Adrenaliini siis pumppasi parin tunnin ajan, mutta nyt olen jälleen koomassa. Nukkumaanmenoaikaan on enää alle pari tuntia, joten joudun kipin kapin siirtymään iltatoimien pariin. Miten hiusten peseminenkin tuntuu niin vaativalta?
Tämä on niin H Y V Ä. Juuri nyt en kykene muuhun kuin sykähdyttävien biisien fiilistelyyn ja laiskaan siivoiluun. Jostain syystä se parantaa darraisaa oloa, varmaankin sen mielihyvän takia, jonka puhdistumisen näkeminen tuottaa. Oli niin levoton ja ihmistäyteinen viikonloppu, että tänään on liikuttava slow motionilla. Onnea mulle huomiseen 6:00 herätykseen.
Onneksi olen taas niin innostunut musiikista. Elin liian pitkään vaihetta, jolloin en jaksanut tutustua mihinkään uuteen enkä edes verestää muistojani vanhoilla suosikeilla. Tällä hetkellä lempibiisini menevät kuitenkin vaikutuksensa puolesta melkein kirjoista saatujen elämysten edelle, mikä on järjettömän suuri saavutus. Kun RPK tuli perjantain keikalla lavalle, tunsin hämmentävän valtavaa kiitollisuutta ja onnea. Onneksi joillain on taito luoda taidetta, joka valaisee muiden elämää. Mulla taas ei ole edes kykyä valokuvata tyydyttävästi, sillä alla oleva on selkein ja samalla ainoa otokseni tuosta hehkuttamastani idolista.
Kummajaista nimeltä Stöö on osittain kiittäminen illan parhaasta keikasta.
Jaksoin kerrankin käytellä hiustenkuivaajaa ja muistin, miltä hiukseni parhaimmillaan voivat näyttää. Harmi, että ne latistuivat takaisin normaaliin mitäänsanomattomuuteensa pipon alla viisi minuuttia teini-vessa-peilikuvan ottamisen jälkeen.
