z z z

Aina käy näin kun nukun aivan liian vähän. Seuraavana päivänä eka puolisko menee kummallisessa turtuneessa kaaoksessa, ja toinen puolisko, juuri se, jonka pitäisi ensi yön optimaalisuutta ajatellen alkaa painaa silmäluomia alaspäin, pirteyttää kohti suorastaan hysteeristä virkkuolotilaa. Kuuntelen tässä jo nyt ensi maanantain radiota silmällä pitäen spotifyn hengenpelastajaominaisuuden eli related artistsin kautta lukuisia avautuvia polkuja, jotka ovat jo tähänastiseen elämääni mennessä johdattaneet mut niin monen uuden tuttavuuden ja harvinaisen timantin äärelle, että kertoja ei voi millään laskea.

Olen niin väsynyt, että unohdin jo sen pointin, jota aloin tämän tekstiblokin alkuun pusertamaan. Niin, se unisuus. Luin eilen ennen nukahtamista kirjaa nimeltä Stop thinking. start living. Tämä Richard Carlson -nimisen äijän mestariteos on koristanut kirjahyllyäni jo ainakin parisen vuotta - muistaakseni sain sen viisaalta äidiltäni avoliittoni mentyä rikki, tai pikemminkin hiivuttua kohti luonnollista kuolemaansa - ja on lepäillyt siellä mua kylläkin kiinnostaen mutta antaen kirjastokirjojen ja näiden deadlinejen ohittaa itsensä.

Eilen olin jälleen ihmissuhteisiin liittyvistä seikoista niin äärimmäisen hajalla, että istuin keskiyön jälkeen puoli tuntia matollani tuijottamassa hädissäni ympäristöäni, itkemässä kuin pikkulapsi ja pyytämässä apua keneltäs muulta kuin universumilta itseltään. Taisin sanoa useampaan kertaan ääneen "auta mua universumi, pliis auta mua". Ei edes nolota, sillä johtuivat ne mistä vaan, hätätilani ovat emotionaalisesti niin painavia, että kaikki, myös melodramaattiset keinot, ovat sallittuja. Jokin sai mut puoliksi summamutikassa tarttumaan tähän edellisessä kappaleessa nimettyyn itsehoito-oppaaseen, ja kuinka ollakaan, olin jo parin sivun päästä niin rauhoittuneessa ja hymyileväisessä tilassa, että mun pitänee tunnetilasivupersoonineni ryhtyä näyttelijäksi. Menin lokoisassa mielentilassa nukkumaan, ja luulin olevani ovela taktikoidessani nukahtamisajankohdan kahteen jaksaakseni vuorokauden päästä valvoa aamukuuteen teknon sykkeessä.

No, ei teknoa, eikä unta, eikä mitään aiotuista suunnitelmista. Tuhisin kyllä mukavat pari tuntia, mutta aamuneljältä havahduin hikisenä ja täysin valveilla yöhön, joka ei suonut mulle enää milliäkään unta. Jos olisin edelleen minä vuosimallia 2013, olisin raivonnut ja itkenyt ja stressannut tulevat tunnit, sillä ennen vanhaan suurin pelkoni oli unettomuus, joka mielestäni pamahti päälle heti kun yksikin yö vierähti hieman vajavaisilla unosilla. Viime yönä kuitenkin makoilin rauhassa ja mietiskelin pienoisen pääni puhki, lähinnä synkkiä ja raskaita ajatuksiani, joita en Carlsonin järkevistä opeista huolimatta saanut syvyyksissäni laantumaan. Itse asiassa ne rullasivat sellaisella jyskeellä, että huomasin vatsani olevan aivan jännityksestä kippuralla, eikä edes yleensä niin unettava puolen tunnin yoga nidra - metodi, jossa keho käydään täydessä liikkumattomuudessa läpi kohta kohdalta - aiheuttanut tajunnantilan hämärtymistä.

Aamukuudelta shoppailin Katin Tavaran mustasta perjantaista Överdogin pipon ihan vain Francis Koiran vuoksi (vaikka hyvä on, onhan tällä levylafkalla vaikka mitä muitakin koviksia) ja kuuntelin spotifysta jokseenkin narisevaäänisen (ihan kuin mä) mutta sympaattisen sedän nukahtamisen avustamiseen tarkoitetun podcastin jaksoa, jossa puhuttiin sillan pussaamisesta. Koetin jonkin aikaa roikkua mukana epäjohdonmukaisissa assosioinneissa ja vaihdoin sitten perinteisempään unimusasoittolistaan, jonka selektio sai mut aivan itsestään ajattelemaan pilvien päällä sydämien keskellä istuskelemista. So that was okay.

Kai mä jonkin verran nuokahtelin, mutta ysiltä heitin pyyhkeen kehään ja itseni nahkeiden vällyjen välistä suihkuun ja rojahdin takaisin petiin, tällä kertaa pedattuun sellaiseen, katselemaan Pocahontasia. Keskityin jonkin aikaa tämän kauniin värikkään ja filosofisen Disney-leffan maailmaan, kunnes koko unettomuuteni aiheuttanut solmu pitkään odottamani puhelun myötä selvisi, ja pääsin vihdoin relaamaan. Haluaisin niin kovasti olla riippumaton ja itsenäinen, mutta harmillista kyllä periaatteeni on alkanut vuotaa ja välitän erinäisistä henkilöistä sen verran, että näiden toiminta korreloi mielentilani kanssa. Inhoan ja rakastan tätä tilannetta. Se on kuin äärimmäisen haastava mutta kiehtova mysteeri, jonka aion vielä jokin päivä ratkoa niin, etten joudu hylkäämään ihanteitani, mutten myöskään luopumaan sellaisista kauneuksista kuin toiset ihmiset ja näiden mukanaan tuomat tunnepitoiset vaikutukset. Siihen asti mä kai vaan sekoilen ja käyn kerta toisensa jälkeen läpi samat murskaavat tuntemukset.

Kuuntelen tässä sellaisia vanhoja suosikkeja ekalta lukiovuodelta kuin Snow Patrol ja Carpark North, mutta herranjestas että on muussista ja mitäänsanomatonta räminää. Niin sitä vain muuttuu kymmenessä vuodessa. Totta tosiaan, olen viikon päästä KAKSIKYMMENTÄSEITSEMÄN VEE. Tuntuu nuoremmalta ja alussaolevammalta kuin koskaan elämässäni. Nyt koetan mummona juoda uniteetä ja kehomeditoida, koska olen päättänyt sitoutua 8 viikon mindfulness-ohjelmaan ja tiedän tiedän tiedän sen olevan yksi vuorenvarmoista apukeinoista tähän nykyiseen hetkittäin suorastaan apaattiseen päämäärättömyyteen. Joten kipinkapin rauhoittumaan tästä tietokoneen keskittymishäiriöisyyskirkkaudesta nyt, heippa.

Sum semi deep shit

Hassua miten sitä luo itselleen aikataulujua työttömänäkin. Tai en tiedä onko se lainkaan niin hassua, jos on asennoitunut siten, miten aina luulen olevani, eli elämä ei määrity työn kautta ja työ ei ole tärkeintä ja blaablaa. Kun kuukausi sitten aloitin jälleen yhden suloisen olemisaikakauden, totesin itselleni, että olen viimeinkin päässyt yli huonosta omatunnosta ja salakavalan alitajuisesta hyödyttömyyden tunteesta, joka työttömyyskausiani aiemmin on varjostanut. Mutta olenko sittenkään? Rakennan päiväni täyteen tekemistä, olkoonkin että löysällä aikataululla ja erittäin joustavalla ja hetkestä toiseen muuttuvalla sisällöllä. Mutta rakennan joka tapauksessa. Onko se tarvetta olla edes jollain lailla kiinni tuolla jossain ulkopuolellani tapahtuvassa kellonaikamaailmassa? Jos tiedostan sen olemassaolon, eikö se jo merkitse, että sillä on roolinsa elämässäni, ja nimenomaan osallistavana, ei erottelevana tekijänä?

Pystyin pari viikkoa elämään täysillä sen periaatteen mukaan, että tässä mä joka hetkessä teen elämääni ja tämä aika on täysin yhtä arvokasta kuin jonkun toisen palveluksessa vietetty, ellei arvokkaampaakin. Mutta pikkuhiljaa olen lipsunut takaisin olemiseen, jossa kyllä pääosin nautin tekemisistäni ja koen puuhasteluni jotakuinkin merkityksellisenä, mutta samalla väliaikaisena. Aivan kuin odottaisin jotakin uutta aikakautta alkavaksi ja aivan kuin ainoa sen mahdollistava tekijä olisi uusi työ.

Selasin pari viikkoa sitten joutilaisuuksissani työkkärin sivuja ja löysin yhden videokuvaamiseen (onkohan tuo ilmaus auttamattoman vanhentunut ja osoittaa kuinka pihalla olen videoskenestä) keskittyneen pestin, joka puitteiltaan vastasi kaikin tavoin sellaisia epämääräisiä toiveita, joita en ole sen kummemmin pohdiskellut, mutta jotka tiedän olemassaoleviksi. En kuitenkaan tosissani edes harkinnut hakemista. En vain ole valmis siihen. Mutta olenko liian takertunut kahteen edelliseen vuoteen pohjautuviin muistoihin itseeni sulkeutumisesta ja haahuilusta, joka on tehnyt värittömästä vuodenajasta kauniin ja tunnekuohuisan? Tällä hetkellä en edes muista, milloin viimeksi olisin kokenut yhtään pidempien aikakausien verran sitä perustavanlaatuista ei-mihinkään kohdistuvaa rakkautta ja rauhaa, joka mielessäni määrittää erityisen vahvasti viime talvea. Tietystikin mieli on petollinen ja epäluotettava kumppani tällaisissa epäfaktamaisissa välähdyksissä, mutta yhtä kaikki tiedän varmaksi olleeni vuosi sitten tyytyväisempi kuin nyt. Jos mitään noin ehdotonta voi edes lausua.

Tiedän, että ainoa keino päästä yli tästä epämääräisestä aneemisuuden tilasta on meditoida. Itsesabotaasini on kuitenkin valahtanut niin alhaiselle tasolle, että en ole ottanut tarpeeksi vastuuta enkä pitänyt kaikesta liikenevästä ajasta huolimatta huolta siitä, että tämä yksi ainoa portti kaikkeen taivaalliseen (olipa yllättävän uskonnollinen ilmaus) pysyisi elämässäni jatkuvasti avoimena. En suinkaan ruoski itseäni siitä, enkä pyri tekemään meditoimisesta mitään orjallisesti noudatettavan tehtävälistan yhtä hätäisesti suoritettavaa askaretta, vaan ajatusmaailmani täytyy rullata siihen notkelmaan, jossa meditoimisesta tulee itsestäänselvä ja välttämätön tila.

Saatan vaikuttaa eksyneeltä ja epätietoiselta, mutta mikä koko ajan kasvaa, tai ainakin kausittain juurruttaa itseään syvemmälle ytimeeni, on käsitys siitä, että kaikki on hyvin ja oikein, oli mielentilani tai oloni millainen tahansa. Se seuraa mukanani myös kaikkein ankeimpien vaiheiden läpi, ja niitä on tämän syksyn mittaan yhden äärimmäisen suorastaan käänteentekevän ihmissuhteen myötä riittänyt. Niin uskomattoman kaunista ja ennenkokematonta kuin tämä yhteytemme onkin ollut, se on tuonut mukanaan myös kaiken tuon upean vastakohdaksi katsotun tunnereaktioiden kasan, joka koostuu muun muassa mustasukkaisuudesta, takertuvaisuudesta, liioitellusta määrittelynhalusta, syyllisyydestä ja omien periaatteiden sekä itsenäisyyden hetkittäisestä hylkäämisestä.

Olen vakuuttunut, että juuri näin kaiken kuuluu mennä, ja kukin tilanne vastaa juuri niitä olosuhteita, joissa mun on pakko puskea itseni vaikeimman läpi kehittyäkseni kohti sitä, mitä haluan olla. Sitä liian tarkasti etukäteen kuitenkaan määrittelemättä. Mutta kun se on välillä niin älyttömän vaikeaa! Ja tuskallista! Usein tahtoisin vain heittää hanskat tiskiin ja käpertyä yksinäisyyteeni ja sulkea kaikki tunteeni pimeään boksiin, jossa ne saisivat rauhassa myllertää täysin irrallaan musta. Päässäni on utopia, jossa tämä täydellinen kiintymättömyyden tila mahdollistaisi ikuisen järkkymättömän tyyneyden ja sekunnista toiseen huokuvan staattisen hyväntahtoisuuden. Turhauttavinta on, että tiedän kyseisen utopian olevan konkretisoitavissa tälläkin hetkellä, aivan kaikista meneillään olevista asioista huolimatta, mutta olen niin nolla prosenttia valaistunut, että tunnereaktiot jyräävät kaiken muun yli. Eikä auta mitään tiedostaa juttuja ajatustasolla niin kauan kuin niitä ei osaa elää. Tai no, auttaa, ehkä puolikkaan millimetrin. Onpahan jotain, mitä kohti mennä. Koska uskon sen pitkälti olevan valinnasta ja työskentelystä kiinni, ja siihen mut pakottaa nämä ympäröivät tilanteet ja olosuhteet niin kauan kuin en vapaaehtoisesti kyseiseen toimintaan ryhdy.

Mielessäni häämöttää houkuttelevimpana skenaariona sellainen, jossa musta ei ole jäljellä enää mitään. En tarkoita fyysistä kuolemaa, vaan jotakin kokonaisvaltaista tyhjenemistä ja kaikesta nykyisestä luopumista. En tahtoisi vertailla, en elää aikakausittain, en asetella itseäni minkäännäköisiin määritteisiin, en olla olemassa muuna kuin sekunnista toiseen itsensä uudestaan luovana jonakin. Ei minään. Tai vielä parempi, sekunnista toiseen itsestään uudesti syntyvänä jonakin. Omista haluista ja ohjaamisesta riippumattomana. Tahtoisin vain mukautua ja muovautua ja kellua kuin vesi. En osaa sanoa olisiko se tyhjyyttä vai kaikkea. Vai molempia juuri toisistaan johtuvana?

P.s. Maistoin eilen ekaa kertaa persimonia ja JUKRANPUJUT että oli makoisaaaaaa! Tai no, maistaa lienee harhaanjohtava käsite siihen nähden, että söin päivän aikana kolme.