Barcelonaan

Mun pitäisi olla kahden ja puolen tunnin päästä turvallisesti junassa kohti lentokenttää - siis miten kätevää, että se menee lähes suoraan ulko-oveni edestä perille asti eikä mun tarvitse hypellä miljoonien kassien kanssa keskustan kautta eri busseihin - enkä mä ole edes pakannut vielä. Tai pakannut valmiiksi. Luotan tosin siihen toimivaksi havaittuun kaavaan, että heittelen laukkuun viime sekunneilla kaiken sen, minkä hätäiset aivoni suostuvat muistamaan, enkä usko muun kamppeen olevan tarpeellista. Jos jokin elintärkeä unohtuu, se ei ole elintärkeää. Olen muutenkin sen verran onnekkaassa elämäntilanteessa, että hyvinvointini ei riipu minkään sortin ulkoisista valmisteista, kuten lääkkeistä. Tämän unohtaa aika usein ottaa epäitsestäänselvyytenä.

Olen vihdoinkin saanut kasaan tarvittavat asukokonaisuudet, joissa ehkä kehtaan tepastella kaikkialta maailmasta kokoontuvien bisnessetien ja edustusvaimojen (onpa muuten alentava ja sukupuoliennakkoluuloinen termi) parissa. Luultavasti olen kuitenkin kaikesta skarppaamisesta huolimatta alipukeutunut ja rähjäinen, sillä normaaliin tasooni verrattuna olen mennyt jo nyt niin mukavuusalueen äärirajoille - ihan fyysisesti, oikeasti kuka jaksaa hengailla koroissa ja ahtaissa vaatteissa päivät pitkät? - että tästä eteenpäin olisi mennyt liian haasteelliseksi.

Nyt kun mietin mennyttä viikkoa, olisin selvinnyt paljon vähemmällä vaivalla, jos olisin heti tarkastanut vaatekaappini sisällön ja tyytynyt kaupassa ensimmäiseen sopivalta tuntuneeseen mekkoon. Miksi vaatteita metsästäessä pitää aina käydä läpi joka ikinen "mitä jos kuitenkin tuolla seuraavassa putiikissa..."-skenaario, jos eka tuntuu kaikin puolin miellyttävältä päällä?

Mulla on niin levoton olo, että joudun laittamaan dBridgen pauselle ja syventymään 45 minuutin meditaatioon, jonka maailman suloisin Melli O'Brien tarjoaa kolmanneksi viimeisenä The Mindfulness Summit-päivänä. Mua harmittaa pienesti, etten pääse kuuntelemaan kahta kuukauden projektia päättävää luentoa, mutta toisaalta olen tähän mennessä saanut irti niin hurjan paljon uutta tietoa ja rakkautta, että kaikki on oikein hyvin. Jossakin haasteen vaiheessa Melli kehotti miettimään, mitkä kolme sanaa kuvaavat mindfulnessin merkitystä juuri itselle, ja vaikka pidin käsitettä aiemmin todella tympäännyttävänä ja ärsyttävänä, enkä suostunut edes kokeilemaan siihen liittyviä hommia, on mielipiteeni ilmeisesti liukunut eri akseleille, sillä nämä putkahtivat yhtään empimättä ajatuksiini.

Aikapomppuja

Tuntuu siltä kuin tämä päivä olisi kestänyt vähintään kolme vuorokautta, ja edessä on vielä ainakin joogatunti ja pari jaksoa Siltaa. Olen ollut koko päivän ylpeä kuin koiranpentu - eli siis aiheettomasti mutta vilpittömästi täysillä omassa erinomaisuudessani kieriskellen - siitä, että imuroin. Edellisestä kerrasta on lähemmäs pari kuukautta ja pölypallerot alkoivat leijailla pitkin nurkkia hieman liian häiritsevästi.

Suoriuduin kuuden tunnin unien aiheuttamasta väsymyksestä huolimatta ulkosalle ja kävelin suosikkireittiäni pitkin Pasilasta Hakaniemeen ristiin rastiin pitkin Hesaria - Kustaa Vaasa on taas avoinna! - ja Hämeentietä. Rakastan eniten kaikista ajanviettotavoista tuota rauhallista päiväkävelyrutiinia. Kai niin voi sanoa, vaikka joskus kertojen välissä saattaa vierähtää useampi viikko. On niin luksusta saada haahuilla näin kauniissa kaupungissa vailla minkäänlaisia velvollisuuksia tai aikatauluja. Eilinen kului angsteja vastaan taistellen, sillä heti heräämisestä asti taivaalta vyörynyt pimeys ja sade aiheuttivat mussa kummallisen voimakkaan surureaktion, mutta tänään olen taas joutunut lähes toppuuttelemaan hallitsemattomia hymypuuskia, joiden aiheuttajaksi veikkaan kimmeltävää aurinkoa.

Sain Ekolosta ilmaisen soijaruokakerman (ilahduin ikihyviksi, vaikka en keksi yhtäkään käytännöllistä käyttötapaa) ja Postitalon K-kaupasta löytyi VIHDOIN JA VIIMEIN mustaherukoita! Olen odottanut niiden palaamista markettien pakastekaappeihin kuin kuuta nousevaa, ja viime viikolla suunnittelin jo palautteen kirjoittamista jollekin vastuussa olevalle taholle. Ilmeisesti mustaherukkavajeeni on jotakin telepaattista kautta kuultu ja hätään vastattu.

Iltapäivästä kömmin viltin alle ja laskeuduin raskaalta tuntuvaan puolen tunnin uneen, joka onnistui hämmästyksekseni piristämään sen verran, että nyt alan olla virkeämpi kuin koko viikonloppuna. Ehkä osuutensa on myös sillä pannullisella vihreää teetä, jonka lipittelin skwee-musaan samalla tutustuen. Nämä videopelivibat saattavat olla osasyyllisiä nekin. Vedän vielä banaanisörsselit napaan ja lähden sitten veivaamaan alaspäin katsovaa koiraa. Ennen sitä koin tarpeelliseksi ikuistaa kasvoiltani heijastuvat virkeydestä ja aikakäsitteen hämärtymisestä seuranneet ristiriitaiset olot, joita ympäröi tänään ensimmäistä kertaa viime talven jälkeen käyttöön ottamani rakas ja lämmittävä fleecepunahilkkaviitta.

Kriittistä saundii

Voi ihana hartaasti odotettu perjantai! Tänään koittaa vihdoin ja viimein se päivä, kun pääsen bailaamaan täysillä huipputekijöiden musavalintojen tahtiin. Olen eilisestä asti laskenut tunteja tähän iltaan, ja nyt ainoa asia, jota pystyn ajattelemaan, on se, että alle kahdentoista tunnin päästä olen syvällä musiikin syövereissä.

Kuva

Heräsin viime yönä pariin otteeseen painajaismaisten skenaarioiden keskeltä, joissa joko pyristelin pakoon jättihämähäkkien hyökkäyksen alta tai koetin päästä irti selittämättömästä jumitustilasta, joka esti pääsyni odottamalleni keikalle. Jossakin vaiheessa myös venäytin nilkkani, ja havahduin pimeään yöhön tasaamaan hermostunutta huohotustani ja vakuuttelemaan unimaailmaan puoliksi leijailemaan jääneille aivoilleni, että kehoni on täydellisessä tanssivalmiudessa, enkä suinkaan ole joutilaisuuttani missannut lempiartistieni keikkoja.

Nyt koetan ravistautua irti tästä jumittamisesta (ilmeisesti tuo piirre on kuin onkin syvällä olemuksessani, eivätkä uneni taidakaan olla ihan väärässä) ja vetäytyä keskustaan etsimään soveliasta vaatetusta. Koska näissä iltamissa ensimmäinen ja ainoa prioriteettini on tanssiminen, en halua kantaa mukanani pienintäkään laukkua, vaan ylläni on oltava saumattomasti istuvat ja mahdollisimman laajat liikeradat mahdollistavat vaatekappaleet (nyt kuulostaa siltä kuin vetäisin tanssilattialla jotain absurdia liitelevää ja huiskuttelevaa nykytanssia), joihin saa piilotettua narikkalapun ja visa electronin, jos energiavaje yllättää ja joudun kinuamaan baaritiskiltä itselleni jonkunlaisen pelastavan hiilaripommin. Mehu-vichy-yhdistelmä toimii yleensä erinomaisesti ja buustaa keskiyön jälkeiset tunnit täyteen potkua. Tosin nyt kun muistelen, tämä on aina suunnitelmissani, mutta unohtuu, kun en malta irrottautua tanssilattialta sekunniksikaan.

Noniin, olikohan nyt tarpeeksi mehustelua. Nukuin alle seitsemän tuntia ja heräsin siihen, että vatsani oli täynnä levottomasti lepattelevia perhosia. Maltoin sentään syventyä muutamaksi hetkeksi jo johdannossa älyttömän mielenkiintoiseksi osoittautuneeseen DJ-Kirjaan, jossa ammattitaitoiset tekijät kertovat näkemyksiään kaikista mahdollisista aiheeseen liittyvistä näkökulmista teknisistä nippelitiedoista dj-kulttuurin kirjoittamattomiin sääntöihin ja klubeilla nähtäviin asenneilmastoihin.

Huh, nyt kun aloin pohtia noita muutamia kymmeniä sivuja, jotka aamusella ehdin lukea läpi, haluaisin heittää päivän muut suunnitelmat romukoppaan ja vetäytyä jonkun viihtyisän, ei liian mutta tarpeeksi vilkkaalla paikalla olevan kahvilan suojiin, ja lukea koko opuksen kerralla kannesta kanteen. Ehkä pystyn yhdistämään nämä molemmat todella ensiluokkaisen tärkeät ohjelmanumerot perjantaihini, johon kuuluu vielä ainakin kahdeksan tuntia vapaasti käytettävissä olevaa peliaikaa. Uskomatonta, miten työttömänäkin onnistun tekemään arjestani yhtä kellontarkkaa etukäteiselämistä.

Kauhukuvaus

Aamuni oli tänään suloisempi kuin moneen viikkoon. Tein eilisiltana tietoisen päätöksen olla katsomatta kännykkää ennen kunnollista ja rauhaisaa heräämistä ja valmistautumista päivään. Sain heti herättyäni idean kaivaa kaapin perukoilta muutama vuosi sitten jostakin keskustan saunatuotteisiin keskittyneestä kaupasta - miten jokaiselle eriskummallisimmalle asialle voi aina löytyä omat erikoisliikkeensä? - ostamani varrellisen mukavan kokoisen puisen harjan, johon sain innoituksen niinä aikoina ylivoimaisena gurunani toimineen maailman ihanimman Virpi Mikkosen Kiitos hyvää-blogista. Kävin selailemassa noita kevään 2013 aikaisia postauksia, ja huh mitkä muistot! Kaikki tuo raikkaus, uudet jännittävät ideat, lempeät vinkit ja kokonaisvaltainen ote, jossa keho, henkisyys ja ravinto sulautuvat yhdeksi parantavaksi ja herkulliseksi keitokseksi.

No kuitenkin, krhm. Takaisin tähän pilkkopimeään syysiltaan, jossa syvänpunaisiksi ja käpristyneen keltaisiksi värjäytyneet lehdet ovat antaneet elinkaarensa kiertyä päätökseensä ja irrottaneet otteensa kasvualustoistaan, jättäen jälkeensä uhkaavalla nopeudella kaljuuntuvat puunriekaleet. Eikun niin, olinkin vielä aamussa. Kuivaharjailin siis kehoni ja otin heti perään tuon tavan kehittämisen alusta asti olennaiseksi osaksi iskostuneen kylmän suihkun, jonka jälkeen energiavirrat kohisivat kropassani kuin viimeistä päivää.

Sitten lähdin ulos ja menetin otteen itseeni. Kaikki oli hyvin vielä silloin kun köröttelin bussilla puolisen tuntia läpi nahistuneiden lähiöiden, jotka tuntuivat kaikessa betoniharmaudessaankin kukoistavan auringonpaisteessa. Saavuin Arabiaan ja olin edelleen hyvillä mielin, varma itsestäni ja tyytyväinen olemukseeni. Kiinnitin näihin sinänsä toisarvoisiin asioihin erityisesti huomiota siksi, että aamupäivän ohjelma koostui promokuvien räpsimisestä radio-ohjelmaa varten. Paikalla oli ties mitä räppipäitä, mun ja radiokumppanini muodostaessa ainoan sukupuolisen poikkeuman poppooseen. Tilat olivat niin aidon studiomaiset kuin tällaisena asiaan perehtymättömänä amatöörinä voi päätellä, ja kuumotus kasvoi sitä mukaa kun tajusin, miten hommat toimivat. Yhteiskuvan lisäksi kaikista otettiin kuva YKSIN. Kaikkien seuratessa estradille astujan poseeraamisia. Epäimartelevan kirkkaassa valossa. Mä kun tunnetusti rakastan keskipisteenä olemista ja tuntemattomille lippispäille keimailua, oli tämä asetelma vallan riemastuttava.

Voin rehellisesti, vailla minkäänlaista huonon itsetunnon aiheuttamaa ylikriittisyysfiltteriä todeta, että yksikään kuvista ei vastannut lähimainkaan onnistunutta lopputulosta. Näytin punanaamaiselta irvistelevältä laatikkomalliselta liiskahiuksiselta possunenältä. Onneksi seuraavalla kierroksella sain turvakseni parhaisiin ystäviini lukeutuvan radiopartnerini, mutta paineet eivät edelleenkään kadonneet. Jos ne yksinkuvassa tulivat esiin jäykkänä seisoskeluna ja kasvojen nykimisenä, purkautui hermostuneisuus Emilian kanssa hysteerisenä kikattamisena ja toistemme lääppimisenä, joka näytti kameran ruudulla siltä, että en taida nauraa enää koskaan kenenkään nähden. Odotan kauhulla sitä karmaisevaa hetkeä, kun kuvat kilahtavat dropboxiin kaikkien pilkattavaksi.

Pelottavinta on, että tämä sessio sai mut kyseenalaistamaan koko ulkoisen olemukseni ja sen yhä hatarammalta näyttävän todennäköisyyden, että näen itseni peilistä minkäänlaisessa todellisessa valossa. Normaalisti olen ihan sinut pärstäni kanssa, enkä mollaa sitä, mitä peilikuva mulle välittää, mutta mitä kameran sisällä sitten muka tapahtui? Mitä jos aivoissani on vääristymä, joka suojaa mua karmaisevalta todellisuudelta ja esittää itseni itselleni moninkertaisesti hemaisevampana kuin todellisuudessa olen?

Lähden tältä huippuitsevarmalta istumalta kohti Kalliota juhlistamaan ystäväni uutta työpaikkaa, jonka hän ansaitsee NIIN isosti, että en pitkään odotetun ilouutisen kuultuani voinut lopettaa hymyilemistä ohikulkijoille.

Nätti maailma

Mun elämä sujuu tällä hetkellä juuri sellaisella miellyttävällä tempolla, joka mahdollistaa tasapainon mielenrauhan ja innostuneisuudella uusiin intohimon kohteisiin perehtymisen välillä. En käsitä, miten tähän yhtälöön pitäisi mahduttaa työpaikka. Toki tiedän, että sellainen ennemmin tai myöhemmin eteeni taas osuu, ja toivon sen tällä kertaa olevan sen verran mielekäs, ettei ison lohkon päivän aktiivisimmista tunneista sen hyväksi uhraaminen tunnu vaivalloiselta. Silti. Pitkästä aikaa ehdin nukkua tarpeeksi, syödä rauhassa ja ajatuksella ruokia, jotka olen valmistanut pitkän kaavan mukaan, meditoida, joogata, urheilla, lukea, kuunnella podcasteja, perehtyä rakastamiini musiikkilajeihin ja nyt myös viimeisenä, pitkästä aikaa, kirjoittaa muuallekin kuin hömppäfoorumillemme - josta muuten koetan vieroittautua, niin paljon aikaa sinne epämääräisten tekstiblokkien suoltaminen vie. En myöskään koe lukevani lainkaan niin isoja määriä, kuin haluaisin, sillä kirjastokirjakasa kasvaa kasvamistaan ja tahtini sen selvittelyyn tuntuu hidastuneen huomattavasti kesästä, jolloin sentään olin kunniallisen veronmaksajan tapaan töissä.

Toisin kuin viime talvena, edellisen työttömyyskauden turruttavaa vaikutusta muistellen, tämä elämäntahti tuntuu nyt vasta asettuvan optimaalisiin uomiinsa, eikä mua kyllästytä tippaakaan. Päinvastoin tuntuu siltä kuin maailmalla olisi ekaa kertaa kuukausiin tarjottavanaan aivan kaikki. Jokainen asia tuntuu mielenkiintoiselta, jopa kliseisesti pilvien lipuminen taivaalla ja kellastuneiden lehtien leijailu tuota kunnioitusta herättävän syvänvakaata maisemaa vasten. Kirjoittelen vihkoon päivän aikana sieltä täältä nappaamiani muiden ihmisten älynväläyksiä ja ihmettelen kollektiivisen alitajunnan mahdollisuutta.

Okei en ole ihan niin zen kuin uskottelen, koska ehdin äskeisen lauseen kirjoittamisen aikana ottaa pari julkaisukelvotonta selfietä, etsiä käsiini instagram-kuvaani random "DOPE"-kommentin heittäneen soundcloud-räppipään levyn spotifysta muka myöhempää kuuntelua varten, joka tuskin koskaan tulee toteutumaan, ainakaan ajatuksella, sekä käväistä facebookissa ja avata reilun viikon päästä tapahtuvan Drop Zone x Critical Sound-tapahtuman kautta linkin Enein albumisampleriin. Ehkä mulla ei tämän takia ole aikaa muuhun kuin - no, just tähän. Eilen myös katsoin neljä tuntia putkeen Hottiksia ja Paratiisihotellia silmät kiiluen ja pää tuomitsevia mielipiteitä pursuten. Sitä ennen otin jälleen kerran tarpeettomia kuvia omasta itsestäni. Leikin vissiin jotain oman köyhän elämäni muotibloggaajaa, kuten eräs kaverini asian facebookissa ilmaisi - reiluuden nimissä ilman tuota köyhää tosin.

Mun päivän ainoat oikeat ohjelmanumerot ovat bodypump ja Lintsi, sillä olen joka ikinen vuosi onnistunut skippaamaan sen valokarnevaalin, jota nyt kuitenkin instagramin ja facebookin kautta pusketaan verkkokalvoilleni sen verran vakuuttavasti, että haluan ehdottomasti kokea tämän spektaakkelin omin aistein. Ajattelin tosin sulkeutua yksinäisyyksiini, kuten aina suurissa väkijoukoissa, ja vetäytyä turvallisen musiikkimailman suojiin.

Teknoo

Mulla on tänään sellainen olo, että kiitos maailma siitä, kun saan olla osa sua. Heräsin yhdeltä eilisten teknokarkeloiden jäljiltä, pää hieman kivistäen mutta olo hymyileväisenä, ja lähdin todella hitaan aamiaisen ja Voima-lehden räppihaastiksen lukemisen jälkeen valumaan kohti Hulluja Päiviä. Kuuntelin samalla The Mindfulness Summitin yhdennentoista päivän puhujaa, joka on ilahduttavan rennosti ja nauravaisesti mindfulnessiin suhtautuva miekkonen, enkä edes tajunnut, että junalla kesti ongelmallisista sähköjohdoista tai muusta vastaavasta johtuen yli puoli tuntia päästä keskustaan. Hullareilla kuljin kuulokkeet korvissa meditoiden ja meinasin pelästyä nähdessäni vilauksen kasvoistani peilissä. Naamallani oli ilme, jota en ole niillä koskaan aiemmin nähnyt, ja se teki musta vieraan jopa itselleni. Mutta koska oloni oli niin mieluisa, päättelin, että tämä leijuva tunnetila kuvastui kasvoilla juuri niin kuin pitää.

Aloitettuani muutama viikko sitten päivittäisen meditoinnin mua paitsi hymyilyttää normaalia enemmän, myös tekee mieli näyttää se ulkomaailmalle. Tajusin tänään, että tuntemattomat ihmiset lähestyvät mua paljon useammin kuin mihin olen tottunut. Tyypit juttelevat niitä näitä kassajonossa tai sporassa, katsovat ohi kulkiessaan silmiin, myyntihenkilöt hymyilevät ja toivottelevat hyviä päivänjatkoja. Tämä ei ole kokemus, joka olisi mulle ennestään tuttu.

Tajusin mindfulnessista päivän luennon pohjalta jotain, joka ei ole kunnolla rekisteröitynyt aiemmin. Se ei ole ajatusten tyynnyttämistä, se ei ole hiljentymistä, se ei ole valaistumista. Tai on, mutta ei itseisarvona. Kaikki nämä ovat johonkin tiettyyn lopputulokseen tähtääviä toimintoja, jotka ovat ainoastaan ajatusten valjastamista toisenlaiseen  aktiiviseen tekemiseen. Sen sijaan mindfulnessin voisi kiteyttää sanoihin let it be. Anna olla. Mitä ikinä päässäsi tai ympärilläsi tai tietoisuudessasi tapahtuu, mitä ikinä ajatukset puuhaavat, ovat ne sitten paikallaan tai rynnistävät villihevosten lailla, anna olla. Ja hyväksy. On ollut hämmentävää opetella, että osa meditointia on nimenomaan tämä ajatusten poukkoilu. Juuri se sekunti, kun tiedostat, että huomiosi on lähtenyt omille teilleen, on kenties harjoituksen tärkein osa.

Nyt jatkan eilisen tapahtuman purkamista tekstimuotoon ja sukeltelen hetkisen teknopoljennossa myös kuuloaistin kautta. Löysin nimittäin viime talvena yhden huikeimmista livekokemuksista tarjonneen Mlaun uuden projektin C72, josta nautin sydänsilmäisenä. Olin koko eilisen yön ekaa kertaa selvinpäin puhtaasti teknon syleilyssä, tuntikausia, enkä hyytynyt, en vaivautunut, en kyllästynyt. Olen siitä yllättynyt ja innoissani.

Moi

En tiedä yhtään, mitä laittaisin tähän! Olen purkanut salaisimmatkin tuntoni pienimuotoiselle nettifoorumille kuukausikaupalla, ja blogin rooli on tuntunut koko ajan pienemmältä. Itse asiassa se ei ole tuntunut enää miltään, mä kun hädin tuskin muistan koskaan perustaneenikaan tätä. Tulin hetken mielijohteesta tsekkailemaan tilastoja - kesken mindfulness-videon seuraamisen, olen siis selvästi omaksunut tämän keskittymiseen ja hiljentymiseen tähtäävän konseptin kaikessa kauneudessaan - ja koin äkillisen tarpeen painaa tekstiruutu auki. Tässä on jotain äärettömän houkuttelevaa, vähän samalla tavalla kuin typötyhjässä word-tiedostossa, jos sen täyttämiselle ei ole etukäteen asetettu minkäänlaisia vaatimuksia. Kaikki tämä iäisyyksiin ulottuva tyhjä tila ja rajaton mahdollisuus sanoja ja lauseita ja viestejä, joita välittää ulkomaailmalle!

Silti aivoni lyövät tyhjää. Kenelle kohdistan tämän? Mitä haluan tekstilläni tuoda esiin? Toivonko edes kenenkään lukevan? Sisko saa, onhan hän ainoita ihmisiä maailmassa, jonka kanssa en koe minkäänlaisia suorituspaineita tai epäröintejä. Perheen ja kaikkein lähimpien ystävien (ihan kuin niitä olisi ryppäittäin) ulkopuolella internetin syövereissä liikuskeleva porukka muuttuu ajatuksissani hahmottomaksi massaksi, joka on mielikuvissani usein tarpeettoman kriittistä ja janoaa päästä pilkkaamaan pienimmästäkin heikkouden vilahtamisesta. Ei tarvita kovin syvällisiä keittiöpsykologisointisessioita sen selvittämiseksi, missä nämä kuvitellut vainoojat todella sijaitsevat. Voisi olla hyödyllistä kääntää syyttävä sormi, tai siis lempeä hyväksyminen, sisäänpäin.

Tänään kävin ekaa kertaa kuukausiin sykkeenkohotustreenissä, joka on kuumotellut ja samalla herätellyt varovaisia kiinnostuksen tunteita koko syksyn. Unisport uudisti jälleen tarjontaansa syyslukukauden kunniaksi, mutta uutuutena lanseeratun HIIT-treenin konsepti on tuttu monen vuoden takaa. Alkuun tunti taisi kulkea intervalli&keskivartalo-nimellä, jonka jälkeen se purettiin puolen tunnin erilliseksi intervalli-osuudeksi. Mielestäni myös funktionaalinen harjoittelu toimii melko samalla periaatteella. Nyt pituutta lisättiin vartti ja nimeksi vaihdettiin tuo varmasti fitness-intoilijoiden silmät salamana kiilumaan saava HIIT, eli high intensity interval training. Lempiopeni tämän treenin tiimoilta ovat kuitenkin kaikeksi onneksi pysyneet samoina. Lähinnä siksi mä uusinkin salikorttini jo alkuvuodesta 2009 asti mua palvelleeseen yliopistoliikuntaan, vaikka en enää muilta osin kuulukaan kävijäjoukkoon.

Miksiköhän tästä tuli näin kuiva luento, kun tarkoituksenani oli vain hehkuttaa sitä, miten siistiä oli ylittää pelot ja asettaa syyskuun ajan sitkeästi kesän lopahtamisen jäljiltä kohotettu treenikunto lopulliseen testiin. Se kesti! Pahimpien piikkien aikana oksetti, enkä saanut itsestäni revittyä sellaista räjähtävyyttä kuin teräksisimpinä aikoina, mutta lopputulos oli silti ylpeyttä herättävä. Pahaksi onneksi sain kuitenkin telottua selkäni siihen kuntoon, että tästä ei ehkä parissa yössä olo kohene. Syvän hengityksen sattuminen ei liene lupaava merkki. Toisaalta joka ikinen kipusignaali lähentelee tunnetiloissani voimakkuusasteikoltaan aina vähintään maanjäristystä, sillä ne aiheuttavat vainoharhaisessa mielessäni vyöryn, jossa poukkoilee sekavana sotkuna kuukausia kestäviä treenitaukoja, kivuliaita leikkauksia ja vuosikausien fysioterapiaramppaamisia. Totean siis vain niin tyynesti kuin mahdollista, että ajatukseni koettavat ylireagoinnillaan saattaa mut paniikkimodeen, vaikka tosiasiassa kipuilut ovat luonnollinen osa urheilusykliä.

Ensin meinasin salilta mahdollisimman epämairittelevaan talvipyöräilyasukomboon sonnustautuneena - pinkki kortsupipo, räikeä H&M:n luultavasti teini-ikäisille pojille suunniteltu halpistakki, entisen parisuhteen toiselta osapuolelta erossa napattu jättimäinen tummanvihreä huppari, kulahtaneet verkkarit, joiden vaaleanharmaan värityksen vuoksi jokainen likatahra näkyy erityisen selkeästi + bonuksena pyöräilykypärän alta hapsottavat rasvaiset ja hiestä kostuneet hiukset - lähtiessäni vaipua alakuloon, ja ehdinkin whatsapata tyttöryhmäämme, että luultavasti jään kivun lannistamana kotiin synkistelemään koko lauantai-illaksi. Treenin jälkeiset euforia-aallot, napakka loppusyksyn viileys ja Henning Baerin Boiler Room Setin kuulokkeissa pauhaaminen aiheutti kuitenkin parissa minuutissa täydellisen vastareaktion. Mua nauratti kun kaahasin pyörälläni alamäkeen ja päätin, että en varmana skippaa jo parin viikon ajan odottamiani Ääniwallin teknoiluja ainoastaan siksi, että käden ojentelu vähän kirpaisee. Itselleni ennestään tuntematon Baer toimii illan pääesiintyjänä, ja ennen sitä päästään jorailemaan kotimaisten varmasti älyttömän kovien nimien kanssa. Emma Valtonen ainakin sytyttää mussa sellaisen tunnistamisen aallon - en tiedä mistä ja miksi ja onko siinä mitään totuuspohjaa mutta luultavasti joo -, että hänen settiään tuskin haluan missata. Yksin lähteminen aiheuttaa aina aavistuksen hermostumisensekaiset jännitysolotilat, mutta luotan niiden haihtuvan Ääniwallin hämärään savuisuuteen.

Hyvinhän tämä meni! En nyt sano halaistua sanaa jatkosuunnitelmista, koska en voi todellisuudessa tietää yhtään, vaivunko tämän jälkeen taas kuukausien pituisille blogitalviunille. Mutta en haluaisi!