Raakabrownies

Näistä pohja...

...näihin:

Ok, esteettinen puoli ei koskaan ole ollut vahvuuteni leipoessani, mutta kyllä makuhermot lepäävät.

Hölmöjä raakaruoka- ja hippihömpötyksiä, mutta mikä minä olen vastustamaan, kun ne maistuvat niin vietävän hyvältä. Reseptin lainasin ihanalta Eeva Kolulta, ja lupaan, että tumpeloinkin kokki saa näistä suussasulavan herkullisia. Tai no, poikaystävä väänteli naamaansa mielenosoituksellisesti nyrpeisiin irvistyksiin kun pakotin maistamaan tekeleitäni, mutta ainoa ongelma oli kuulemma sokerin puute. Se on kuitenkin vähän niin kuin näiden pointti, joten taidan nyt sitten uhrautua ja napostella kaikki nämä browniesin makuiset leipomukset omiin suihini.

Sitä ennen lähden johonkin, jota olen odottanut viime marraskuusta lähtien. Eli vaihdossa olleen parhaan ystäväni kanssa yöelämään. Tanssimaan. Vihdoinkin. Virittäydyn tunnelmaan kuuntelemalla tietokoneeni syövereistä löytyviä teinibiisejä, yksi kaikkien aikojen suosikkiajanviettotavoistani.

Farkkuhimo

Ostin miljoonannet turhat farkut. Jossain vaiheessa housujen osteleminen muuttui yhdeksi suurimmista heikkouksistani. Mun pitäisi pysyä kokonaan vaatekauppojen ulkopuolella voidakseni vastustaa uusien pöksyjen houkutusta. Kesän ajan materialistiset haluni pysyivät kurissa, koska mulla ei yksinkertaisesti ollut tienestejä mitä tuhlata. Nyt saan säännöllistä palkkaa ja muutun ilmeisesti päivä päivältä turhamaisemmaksi.

Ainoa puolustukseni on, että näin konstailemattomia perusfarkkuja mulla ei ennen eilistä vielä ollut. Nyt olisi kuitenkin parempi mennä housujen ostelemis-lakkoon ennen kuin tili napsahtaa nollaan.

Jasminea suruttaa

Kävin tänään nostalgisoimassa Iso Omenassa. Olin sopinut ystävän kanssa kahville menosta, ja pakotin hänet mukaani nuoruudestani tuttuun kauppakeskukseen. Aikoinani olin vannoutunut Omppu-hengari, siinä missä nuoriso kai nykyisin liittyy mieluiten Kamppi-teinien riveihin. Ennen ystäväni tapaamista aloitin ruhtinaallisen kolmen vapaapäivän putkeni Woody Allenin uutukaisella, ja Kino Omenaa kohti astellessani meinasin hukkua nostalgia-aaltojen alle. En ole tainnut käväistä kyseisellä leffa-alueella sen jälkeen kun yläasteella istuin tuon popcorn-huuruisen tilan penkeillä ja tapoin parhaan ystäväni kanssa aikaa tätä stimuloivaa maisemaa silmäillen.

Blue Jasmine pääsi hiipimään kimppuuni ja ravistelemaan epämiellyttävästi. Nyt-liitteen arvion perusteella odotin köykäistä ja humoristista Allenia, mutta Cate Blanchettin äärettömän taitavasti ilmentämä jatkuvan hermoromahduksen partaalla vaarallisesti huojuva Jasmine ryömii inhasti luihin ja ytimiin. Hänen groteskisti vääntyvät alkoholistin kasvonsa ottavat sekopäisen monsterin muodon, mutta kuten yleensäkin iljettävien asioiden kanssa, on näyssä jotakin hypnoottista, jonka tuijottamista on pakko jatkaa vaikka kuinka tekisi mieli sulkea silmät.

Jasmine on kovia kokenut raivostuttava snobi, jonka olemus ja kohtalo synnyttävät vuorotellen surua, sääliä ja vihaa, mutta siinä Allen sentään toimii lohdullisen tutusti, ettei hän päästä tunnelmaa missään vaiheessa aidosti ahdistavaksi. Juuri kun Jasminen tärisevä ja hikinen olemus meinaa todella kuristaa kurkkua, heilauttaa Allen taikasauvaansa ja saa yleisön hymisemään helpottuneesta ja hyväntahtoisesta naurusta. Jasminen sisko Ginger (mistä tämä Sally Hawkins on niin tuttu?) osoittautuu paljon vahvemmaksi ja yksinkertaisesti sympaattisemmaksi kuin hänen aluksi alistuneelta ja riutuneelta vaikuttava hahmonsa antaa ymmärtää.

Nyt-liitteessä nuristaan siitä, ettei Allenin tarinan takaa kohoa esille mitään universaalimpaa sanomaa, mutta mielestäni Allen on parhaimmillaan juuri yksittäisten, pienten ihmisten draamoihin - joilla ei suuremmassa mittakaavassa ole mitään painoarvoa, kuten ei ole kenenkään meidän henkilökohtaisilla ongelmillamme - keskittyessään. "Jälleen Allen soitattaa elokuvan ääniraidalla vanhaa jazzia, mutta se tuntuu irralliselta suhteessa Blue Jasminen henkilöihin, tilanteisiin ja miljööseen" meinaa Avola Nytissä. Minä taas olisin ollut kovassa pulassa ilman kepeää lurittelua taustalla, sillä synkissä tuokioissa Allenin valitsema musiikki toimii mitä oivallisimpana ilmapiirin virkistyksenä.

Ompun elokuvissa äänet ovat muuten noin sata kertaa hiljaisemmalla kuin keskustan teattereissa. Korvaystävällistä sinänsä, mutta leffaevääksi nappaamani pikkuporkkanat eivät olleet kaikkein onnistunein valinta. Anteeksi lähistölläni istuneet elokuvatoverit!

Leffan jälkeen menin syömään pizzaa poikaystäväni kanssa. Maku ei ollut hääppöinen enkä olisi jaksanut syödä kaikkea, mutta koska olen neuroottinen sen suhteen, ettei ruokaa saa jättää, ängin loput väkisin suuhuni ja aloin voida pahoin. Sen seurauksena hermostuin poikaystävän kännykän näpräämiseen ja pilasin rentoutuneen tunnelman. Odotin olon kohentuvan perjantaisen saunavuoron koittaessa, mutta kiuas olikin mystisen vian myötä kylmänä. Päivä jää silti mieleeni aurinkoisena.

Purnukoita kaikkialla

Koska meikkaan niin äärimmäisen harvoin ja silloinkin pelkästään laittamalla ripsaria, ajattelen useimmiten olevani oikea luonnonlapsi. Totesin äsken, että joopajoo, who am I kidding?

Noista ehkä yksi mukamas tärkeä kauneudenhoitotuote kuuluu poikaystävälleni. En halua edes miettiä tuohon hyllyyn kätkeytyvää rahan määrää.

Euforiaa

Ranteeni oli kolme viikkoa kipeä, koska en näköjään osannut olla tarpeeksi varovainen tankotanssin kokeilutunnilla. Tämä tarkoitti yhtä pitkää bodypump- ja joogataukoa, molemmat lajeja, jotka ovat hallinneet treenirutiiniani kesän ajan.

Tänään uskaltauduin viimeinkin pumppiin ja ranteeni taisi ehkä, toivottavasti, kai? kestää rääkin. Meinasin alkaa itkeä loppuvenyttelyjen aikana ihan silkasta ilosta. Selällä maatessani katselin kattoa kohti ojentunutta jalkaani, pyörittelin nilkkaani ja muistelin niitä lukuisia ongelmia, joita se pari vuotta sitten aiheutti minulle. Ehkä tajusin kerrankin olla tyytyväinen siihen, mihin kaikkeen uskomattomaan kroppani pystyy ja miten kiltin oireettomana se on ollut jo lähemmäs vuoden. Toki pikkuvaivoja löytyy aina, mutta tuskalliseen liikuntataukoon pakottavat rasitusvammat ovat pysytelleet poissa. Myös joka kerta kyykyissä pistelevät polveni olivat tänään kuin sulaa vahaa, enkä ole vieläkään päässyt yli siitä aiheutuneesta ällistyksestä. Polvet, joihin ei satu - what the hell?

Tuntemattomasta naapurista saamani hissiseuralainen avasi juuri ennen mun kerrosta sanaisen arkkunsa ja alkoi nauraa, että hänellä on suu täynnä suklaata. Vastasin yhtä iloisesti, että no suklaa onkin hyvää (en ole mikään small talkin mestari). Hyvän mielen kotiin saapuminen.

Tuntuupa pölvästiltä lisätä jotain kämäsiä omakuvia. Blogin pointti on kuitenkin siinä, etten syydä ihan kaikkea päivän aikana keräämääni ylimääräistä krääsää pikkusiskoilleni whatsappissa tai, mikä vielä pahempaa, facebookin newsfeediin. Huh, se olisi jo kiusallisuuden huippu. En sitten tiedä onko sen parempi perustaa blogi pelkälle omalle itselleen, mutta kun kerran eletään itsekeskeisyyden kultakautta, en jaksa ottaa asiasta paineita.

Hakis

Välillä en meinaa muistaa, miten kauniissa kaupungissa elelen. Kännykkäni ei voi ikinä tallentaa murto-osaakaan siitä, mitä tämä näkymä on todellisuudessa, mutta ehkä muisto jää tämän myötä hanakammin mieleen?

Stöö

Muutaman tunnin päästä alkaa kiihkeästi odottamani kolmen päivän vapaa. En edes tajunnut, kuinka nopeasti opiskelijaelämän nautinnollisen "herään kymmeneltä, lueskelen sängyssä, katson jakson Gilmore Girlsiä ja availen pikkuhiljaa GRADU 000.doc-tiedoston aamukahvin rippeitä siemaillen"-rytmin vaihtuminen tappavaan "herätyskello piippaa 06:50, puurot naamaan, kahvi alas yhdellä kulauksella, au kieli paloi taas ja menoks"-rutiiniin alkaa puuduttaa, suututtaa, hajottaa päätä ja ties mitä kaikkea. Varsinkin kun tekee 10,5-tuntisia päiviä neljä kappaletta putkeen. Ei ehkä kuulosta kovin uhrautuvaiselta, kun ottaa huomioon työni laadun (respatyttönä ei erityisemmin rehkitä), mutta maanantai-aamuna en uskonut edes eläväni tähän päivään asti. Nyt tunnen jo olevani lähellä juhlahumua, ja innokkaissa tunnelmissa piristin viimeisiä matelevia tunteja hymyilyttävällä pääsylippusella.

 

En ole niin koomassa, ettenkö tiedostaisi keikan olevan vasta yli viikon päästä, mutta kannustuksena se toimii silti.

Pilleriasiaa

(Lähde)

Luen nykyään hesarit vähintään viikon myöhässä, koska olen muka niin kiireinen aamuisin ja iltaisin, kun niihin voisi kuvitella uppoutuvansa. Nyt vasta tajusin, ettei kukaan estä mua avaamasta päivän lehteä töissä, eli pysyn kartalla telkkaritarjonnasta! Ilon päivä tällaiselle tv-junkielle! Ilman tätä oivallusta multa olisi mennyt ohi eilinen eka Docventures (tallenne odottelee katsomista, joten en vielä tiedä onko ohjelma suitsutuksen arvoinen) ja tämän päivän kiintoisalta kuulostava dokkari e-pillereistä.

Olen itse popsinut pillereitä teinitytöstä asti vailla huolen häivää, kunnes tänä keväänä havahduin kyseenalaistamaan päivittäisen synteettisen hormoniannoksen vetämistä.  Seitsemän vuoden ehkäisyliuskojen suurkulutuksen aikana olen saanut kuulla minimaalisen vähän kritiikkiä ehkäisyvalinnastani, sillä e-pillerit ja muut hormonaaliset ehkäisykeinot vaikuttavat olevan niin itsestäänselvä osa naisena olemista. Tänä keväänä tein silti repäisevän päätöksen: en aloita enää yhtäkään liuskaa, ja kyseinen ratkaisu - joka ei muuten saanut alkuaan mistään veritulppa-kohuista, vaan ihan järjellä ajattelusta - pitää toivottavasti loppuelämäni ajan. Mitään pakottavaa tarvetta, kuten kivuliaita kuukautisia tai sitkeää aknea mulla ei pillereiden napsimiseen ole, joten miksi jatkaa itsensä myrkyttämistä näin kärjistetysti ilmaistuna? Onneksi mulla on niin ymmärtäväinen poikaystävä, joka ei säikähtänyt päätöstäni eikä ole kertaakaan osoittanut turhautumisen merkkejä tämän puolivuotisen aikana, kun olen stressannut milloin mitäkin potentiaalista e-pillereiden lopettamisen sivuvaikutusta, kuten selittämätöntä lihomista tai hiustenlähtöä (huono tapani on lukea internetin aina niin luotettavia keskustelupalstoja ja panikoida). Tähän asti olen selvinnyt kivuttomasti (kop kop, missä täällä on puuta) ja tulen edelleen kumman tyytyväiseksi aamuisin, kun muistan, että tänään mun ei tarvitse nielaista sitä näennäisesti niin viatonta pientä keltaista nappia.

Ruoka kiinnostaa

Mitä tulee jugurtteihin, on mun pakko maistaa joka ikistä hitusenkin kiehtovalta kuulostavaa uutuusmakua. Nyt on vissiin joku aprikoosien sesonki, kun kerran pystyin eilen nappaamaan ostoskoriini sekä aprikoosi-jugurttia että -mysliä.

No, tämä kyseinen purnukka oli ainakin pelkkää pettymystä. Mikä ihmeen vehnänalkio, miltä sen edes pitäisi maistua? Jos vastaus on vehnältä, mikäs tuon alkion tehtävä on? Viime kevääseen asti olin Valiojogurtin ja Ingmanin jugujen vannoutunut vakkariasiakas, ja vetelin litran purkkeja järjettömällä tahdilla, mutta turkkilaiseen jugurttiin hurahdettuani valehtelematta kaikki muut maut maistuvat nykyään pelkältä sokerilta. Mikä on toisaalta ihan hyvä, eipä tee mieli vedellä keinotekoisesti maustettuja mössöjä ilta toisensa jälkeen.

Eilen täydensin myös pitkästä aikaa kookosöljyvarastoani, ja iso purnukka oli täynnä houkuttelevan kiteistä ja hohtavanvalkoista eliksiiriä. Tänään se oli muuttunut ällöttäväksi keltaiseksi vedeksi. Saakohan öljyä säilyttää jääkaapissa?

Kiperä pulma

Tylsä päivä töissä (milloin nyt ei olisi), jatkanko gradun alaviitteiden tarkistamista vai opettelenko olemaan onnellinen? Kysymykseen vastaaminen taitaa ratkaista ongelman, kumman kirjan avaan.