Kesä tuu jo

Luen Riku Korhosen Lääkäriromaania, ja vaikka se ei ole niin puhtaan vaikuttava kuin ekalla lukukerralla - kaikkia vähänkin monimutkaisempia ja tarkkanäköisempiä kirjoitustyylejä ihannoivana 19-vuotiaana - tietyt ihmissuhdetarinat vetoavat muhun aina vain. Vielä puhuttelevampia ovat kuvaukset kesäöistä ja paahtavista hellepäivistä.

Yritän parhaani mukaan nauttia siitä, mitä on juuri nyt, mutta välillä kaipuu kesään kasvaa niin tykyttäviin mittoihin, että en voi sivuuttaa sitä. Leikitellessäni ajatuksella siitä, mitä lähenevät lämpimät kuukaudet tuovat tullessaan, ilahduin hirveästi nopeasti mielessä välähtäneestä ajatuksesta, joka muistutti, että olen edelleen nuori, ja voin kulkeutua mihin vain kenen kanssa tahansa. On jotenkin lohdullista muistaa, että mulla ei ole siteitä mihinkään peruuttamattomaan, enkä ole tilivelvollinen kenellekään. Tämä ei liity parisuhdejuttuihin, vaan koko elämääni.

Toki pragmaattisella arjella on tapana erottua hempeilevistä haaveiluista, ja muistamisen arvoisten hetkien ylle kasvaa se ruusunpunainen röyhelö vasta soveliaan ajan kuluttua, mutta ei se estä uneksimasta, varsinkaan jos riemastun ajatusleikeistäni näin paljon.

Menen äkkiä takaisin sängylle kirjamaailmaan, jotta en jumitu tämän inhaa sairaalavaloa hohtavan näytön eteen TAAS kerran.

Likasta etelää

Taaaas menin tähän ansaan: aloin kuunnella uunituoreita julkaisuja ja käyn nyt innostuksissani niin ylikierroksilla, että hermoilen pääsenkö nukkumaan koko yönä. DJ Ibusal + Lobon Olympos sekä Likasen Etelän Kirkkonummi LP pamahtivat Spotifyyn heti vuorokauden vaihtuessa - mulla tulee jotenkin huono omatunto aina kun intohimolla odottamani musiikki on näin helposti saatavilla? - ja olen sitä virkeämpi, mitä enemmän pyöritän näitä ilmiselvän koukuttavia levyjä. Haluaisin kirjoittaa syväluotaavan arvostelun kummastakin, mutta saa nähdä saanko otettua tarpeeksi etäisyyttä järjellisen tekstin tuottamiseksi vai keskitynkö ainoastaan tunnelmoimaan ja intoilemaan.

Kerro miten se menee on kyllä aivan naurettavan kovis. Videon machoilusta olisi toki rutkasti huomautettavaa, mutta jälki on visuaalisesti niin poikkeuksellisen laadukasta, että en voi olla heittäytymättä siihen täysillä. ONNEKSI kävin eilisaamuna norkoilemassa facebookissa, vaikka olen periaatteessa rajannut sen mukamas pelkästään iltojen viihdykkeeksi, ja ehdin bongata tarpeeksi ajoissa Kutosen levyjulkkareiden täyttyvän huimaa vauhtia. Laitoin lipun varaukseen ja tuntia myöhemmin tapahtuma oli loppuunvarattu. Pakko myöntää, että en odottanut levyltä puoliksikaan näin aidosti hyviä biisejä. En malta odotttaaaaa huomisiltaa.

Nyt jos vielä saisin rauhoituttua sen verran, etten joudu menemään pippaloihin univajeisena.

Jumalten ruokaa

Aloin eilen lukea Terence McKennan Food of the Godsia ja olin oitis täysin koukussa. Kuinka kiehtovaa ja tajuntaa laajentavaa on pelkästään lukea sienistä, alkuperäisheimoista ja psykedeeleistä! Olen vasta siinä vaiheessa, missä McKenna ruotii nykyisen ihmiskuntamme kehityskaaren alkutaipaletta, jolloin shamaanien ja apinoiden läheinen suhde kasvimaailmaan oli luonnollinen ja muokkasi ratkaisevasti ryhmien käyttäytymistä. Mutta tiedän jo, että teos sijoittuu erittäin korkealle, kun myöhemmin mietin vuoden merkityksellisimpiä lukukokemuksia. Onhan kirjan alaotsikko + ne maininnat, jotka olen Joe Roganin podcasteista napannut, melkein itsessään takeita siitä, että McKennan teos on vaikuttava ja uraauurtava.

Maltoin sentään käydä huhkimassa circuit trainingissa - viikonlopun överimässäilyt taisivat kantaa hedelmää, kun jaksoin vetää tunnin täysillä ja hikoilin kuin viimeistä päivää - ja kävelin sen jälkeen Töölön läpi lempeässä lumisateessa kuunnellen astetta normaalia mielenkiintoisempaa Joe Rogan-jaksoa. Olen melkein vuoden myöhässä tämän projektin suhteen, jota olen seurannut uskollisesti kesästä 2011 asti, mutta eipähän pääse hupi loppumaan kesken. Se, mikä nyt pyydysti täyden huomioni, oli Dr. Rhonda Patrickin vierailu. Hänen yksityiskohtaiset selityksensä liittyen ihmisen rakenteeseen, ravintoaineisiin ja kemiallisiin reaktioihin ovat ällistyttävän mielenkiintoisia, ja meinasin unohtaa pysähtyä bussipysäkille ollessani niin syvällä Patrickin selostuksissa.

Aivoni tuntuvat kihelmöivän kaikista näistä äkillisistä virikkeistä ja janoavan lisää informaatiota, mikä sai hetkeksi kaipaamaan takaisin yliopiston penkeille. Tajusin kuitenkin heti, miten mieletön tuo toiveeni on. Miksi ikävöin kursseille, jotka harvoin synnyttivät lähellekään sataprosenttista innostumista, kun voin sen sijaan päättää täysin itsenäisesti ja valikoiden, mihin osa-alueisiin käytän energiaani ja aivokapasiteettiani? Internet ja kirjasto tarjoavat tiedettä ja taidetta tsiljoonasti enemmän kuin mitä elinaikanani ehdin omaksua, joten mihin sitä opintopisterulettia tarvitsisi?

Maanantain onnet

Tänään tein hetken mielijohteesta jättisiivouksen. Puhdistin lattiakaivon ja koko kylppärin, imuroin erityisen kunnollisesti siirrellen kaikki kamat pois lattioilta ja tunkien imurin varren ahtaimpiinkin koloihin, pyyhin pölyt ja järjestelin kaikki tavarat pöydiltä lojumasta omille paikoilleen. Lähdin sen jälkeen keskivartalotreeniin ja venyttelytunnille ja nyt, puhtaaseen kotiin palattuani ja herkkuaterian mussutettuani, oloni on tyyni ja tyytyväinen. Miksi siivoamista pitää aina lykätä siihen pisteeseen, että ympäristö on kaoottinen ja äärimmäisen pölyinen, kun sen raivaamisesta seuraa tällaista mielihyvää?

Kirsikkana kakun päällä odottivat tilille napsahtaneet kolmen kuukauden asumistuet. Pystyn maksamaan ensi kuun vuokrani toisin kuin vielä aamulla luulin. En ole suostunut stressaamaan asiasta tietoisesti, mutta totta kai nollaa lähestyvä tili on tykyttänyt alitajunnassa ja aiheuttanut pientä kulmien kurtistelua. Jatkossa uskallan olla taas vähän enemmän sen kannalla, että kaikenlainen negistely ja hermostunut vatvominen ei auta ketään mitenkään. Kiitos Kela, olen äärimmäisen helpottunut ja kiitollinen! Ja huomaan kiitollisuudenvelan toimivan vähintään yhtä hyvänä motivaationa työnhakuun kuin onneton rahatilanne.

En viime viikolla kokenut tarvetta purkaa arkipäiväisiä tuntojani tai tilannekuvia mihinkään, siksi hiljaiselo. En koe sen erityisemmin nytkään. Kai tarvitsin vain tekemistä teeveden kiehahtamisen ajaksi. Ihan kuin netti ei olisi pullollaan virikkeitä. Ehkä yritän irrottautua päämäärättömästä selailusta.

Ajattelin käydä Suomenlinnassa haahuilemassa jokin aamupäivä. Hyinen ja luultavasti melko yksinäinen lauttaretki kiehtoo.

Teevesi kiehuu!

Liekehdintää

Hengailen aamutakissa, kuuntelen lähes 20 vuotta vanhaa suomiteknoa ja juon yli tunnin pannussa haalennutta teetä. Oloni on raukea ja tyytyväinen. Aloin eilen yöllä lukea Mitra Vasaran ihanan kannustavaa ja helposti lähestyttävää teosta Seksi ja läsnäolo, josta saattaa tulla ensimmäinen kirjablogipuolella käsittelemäni itsehoito-opas. Mitä sitä häpeilemään tai piilottelemaan halujaan kehittyä.

Vasaran teoksesta säteilee sellainen hyvän mielen suhtautuminen elämään, että toivon joka ikisen kokevan jotain samantyyppistä kuin minä viime yönä. Suljin tietsikan ja kännykän pari tuntia ennen nukkumaanmenoa, ja jostain kumman syystä sain koko ajan spontaaneja hymyilypuuskia lukemisen lomassa. Haluaisin jotenkin hurjasti olla irrallaan kaikesta ja kaikista, seuranani korkeintaan musiikki ja sisimpäni. Ja tuo aurinko, joka edelleen, kellon lähestyessä kolmea, viipyilee taivaalla ja värittää kotini lempeän utuiseksi.

Mua naurattaa tapani kirjoittaa. Jostakin hämärästä nurkasta löydän aina sen kyynisen puoleni, joka hymähtelee aavistuksen ivallisesti kaikelle yltiöpäiselle tunteilulle. Mutta antaa sen naureskella ja pitää jalkani tukevasti tässä todellisuudessa niin kauan kuin ilmeisesti on tarvis. Ei se ainakaan kieltämällä mihinkään liukene.

Paska Sohva

En voi uskoa, että vielä tunti sitten pohdin vakavissani tämän hienoimman flyerin ikinä omistavan tapahtuman skippaamista siksi, että kukaan ystävistäni tuskin jaksaa lähteä mukaan. Kuin arvaten epäröintini foobar otti ohjat käsiinsä pistämällä shufflella Kridlokkin UG-Solon, jota en ole kuunnellut ajatuksella alusta loppuun ainakaan vuoteen, ja nyt odotukseni ovat katossa ja olotilani jännittyneen odottavainen. Uteliaisuuteni Lommon lavapresenssiä koskien on varsin suuri, ja koska olen mennyt viimeisen viikon harvinaisen nostalgisissa tunnelmissa, on Kridenkin (huomaatteko kuinka wannabe-tuttavallisesti kohtelen hänen nimeään) näkeminen noin tsiljoonatta kertaa pelkästään ilahduttavaa. Siitä on nyt hieman päälle neljä vuotta, kun ensimmäisen kerran kuulin Iha Saman sekä päiväkausia luuppaamani huikean Kuse Viuluus-vedon, ja kummastelin, kuka tämä merkillistä soundia luova mystinen hemmo mahtaa olla. Haksahdukseni myötä jo aiemmilta vuosilta tuttu Pimeydes kiinnitti huomioni, aivan kuin en olisi koskaan aiemmin todella kuullut sitä, vaan herännyt yllättäen syvästä horroksesta, ja loppu onkin häikäistynyttä historiaa.

Siemailen kanelilla ja lakritsijauheella maustamaani mustaa teetä ja tunnen vähitellen kipuavani kohti sitä vireystilaa, jolla olen optimaalisimmillani. Ilmeisesti on turha yrittää opetella pois yöeläinmäisyydestä: eilen painoin pääni tyynyyn viideltä ja pyörin levottomana ainakin puolen tunnin ajan ennen unimaille siirtymistä.

Self helpeistä

Olen viime kuukausina lukenut moninkertaisesti enemmän elämänhallintaoppaita kuin koko edeltävän elämäni aikana yhteensä - mikä ei sinänsä ole kovin kunnioitettava suoritus, kun ottaa huomioon aiemman skeptisen ja ylimielisen asenteeni kyseistä kirjallisuudenlajia kohtaan -, mutta en ole kokenut saavani konkreettista apua yhdestäkään. En tiedä tarkalleen, mihin tarkoitukseen oppaita luen, mutta uskoakseni sellaista ei edes tarvita. Yleinen halu laajentaa ajatusmaailmaa ja kehittyä millä tahansa elämänsä osa-alueella riittänee motivaatioksi, joita löytyy luultavasti yhtä monia kuin ihmisiä maapallolta. Monen sympaattisen kirjoittajan viisaudet ovat varmasti jättäneet pienen siemenen itämään mieleni perukoille, mutta ahkerasta muistiinpanojen laatimisesta huolimatta mulla on taipumus unohtaa kirjan sivuilla merkittäviltä tuntuvat mutta arkielämän pyörteissä liian pian haalistuvat suhtautumistavat.

Tänään tajusin kuitenkin osuneeni kultasuoneen. Viikko sitten mainitsemani Martha Beckin Onnellisuusdieetti vaikuttaa vihdoinkin teokselta, jonka vinkit saan vaivattomasti ja ilolla sisäistettyä ja ujutettua päivärutiineihini. Ongelmaksi muissa opuksissa on koitunut kirjoittajan liian massiivisesti omastani poikkeava ajatustyyli, joka yleensä kaikesta inspiroivuudestaan huolimatta tuntuu liian mahtipontiselta, jotta jaksaisin paneutua siihen tosissani. Toiset kirjailijat taas liikkuvat niin abstraktilla tasolla, etten saa heidän näkökulmistaan kiinni yrittäessäni suhteuttaa niitä omaan hyvin proosalliseen elämääni.

Onnellisuusdieetissä esitellään kymmenen askelta, joita päivittäin toistamalla on huikeat mahdollisuudet päästä todellisen käännekohdan äärelle. Ainoa haaste, joka epäilyttää, on ajan löytäminen. Olen päässyt vasta tokaan "dieettiohjeeseen" - kaikkia ei saa alkaa tykittää suoraan, riskinä kun ovat ähky tai toimimattomuus, jos ohjeisiin ei malta tutustua ajatuksella - ja kulutin tänä iltana lähes tunnin sen pohtimiseen, miltä musta tänään tuntuu. Kuulostaapa hihhulilta. Mutta toisaalta en keksi montaa järkevämpää tapaa kuluttaa aikaa, varsinkaan nykytilanteessani, sillä prosessin on määrä johtaa ydinminän paljastumiseen ja kaiken sen esiinmarssiin, mistä ihminen aidosti koostuu. Sitä paitsi rakastan analysoida itseäni (en mielelläni heittele psykoanalyyttisiä termejä ihmisen sairauksiin liittyen, varsinkaan jos niitä muutenkin väärinkäytetään pitkin somea ja mediaa, mutta tiedostan kyllä, kuinka narsistiselta kuulostan). Muutama päivä sitten sain kuunnella ystäväni palopuhetta siitä, kuinka kuulun erityisherkkien (argh taas määritelmä!) joukkoon, ja vaikka karsastan oppikirjakäsitteiden mukaisia itsensä lokerointeja, saattoi hänen jutuissaan olla perää. Ylianalysointi ja oman käytökseni vatvominen kuuluvat suosikkipuuhiini, enkä oikeastaan koskaan lepää itseni tarkkailun osalta. Siitä voi toki keskustella, kuinka tervettä (eli ei yhtään) tämä käytös on, mutta jätän sen myöhemmäksi.

Beckin kirjassa on myös toinen arvokas ominaisuus: se on täynnä listoja ja selkeitä ohjeita. Järjestelmällisyys ja ulkoapäin tulevat suorat neuvot toimivat mulle paljon paremmin kuin kertomukset ihmeistä tai yksittäisten henkilöiden menestystarinat. Tiedän tietysti, että mitään salaista polkua ihmeiden värittämään elämään ei ole, mutta juuri maanläheisyys Beckin opeissa lupaa niiden yksinkertaisuuteen yhdistettynä oikein hyvää.

Ehkä tässä oli jaarittelua ihan riittämiin. Uni alkaa painaa, mutta vielä pitäisi venytellä ja ehkä lueskella peiton alla muutama minuutti. Loppukevennyksenä tämänpäiväinen habitukseni, joka vaikutti omiin silmiini jotenkin reteältä.

Flow

Katselin vielä muutaman päivän ajan Areenasta löytyvän Flow-dokkarin, jossa seurataan kahden miekkosen ja yhden naisen elämystä festareilla viime kesänä, ja nyt ikävöin ihan järjettömästi tuota aurinkoista ja vähäpukeista vuodenaikaa. Viime kesä meni osaltani ristiriitaisissa tunnelmissa: tavallaan leppoisat työajat ja pomon kesäloma mahdollistivat huolettoman meiningin, ja viikonloput kuluivat suurimmilta osin juhlien, mutta mieleni teki usein syöksylaskuja onnettomiin onkaloihin, koska en viihtynyt töissä enkä darroissa (kuinka yllättävää). Heinäkuinen nilkan venähdys tai usein iltamyöhään venähtäneet työpäivät eivät myöskään varsinaisesti saaneet mua riemuitsemaan.

Eli nyt kun ajattelen tarkemmin niin onhan tämä talvi aika miellyttävä. En ehkä voi käyttää lempimekkojani ja tehdä rakastamiani yöpyöräilyjä lämpöisen uinuvan Helsingin halki, mutta voin suhtautua elämäni seuraavaan käänteeseen lempeän maltillisesti ja voin voida hyvin, mikä päihittää kaikki maailman kesähiprakat. Tänään sain ihan tarpeeksi euforiaa 40 minuutin lenkistä ja hiipuvasta Pikku-Huopalahtea raidoittavasta kelmeähköstä auringosta. Taidan silti mennä Flow'hun ensi kesänä.

Aamuretki

Puolen tunnin päästä heräämisestä olin ulko-oven tuolla puolen matkalla aurinkoon. Yleensä jahkailen niin pitkään, etten saa tehtyä rakastamiani aamukävelyjä päivän askareiden täyttäessä mieleni, mutta tänään lopetin eri vaihtoehtojen punnitsemisen heti alkuunsa ja suuntasin päättäväisesti kirkkaaseen ulkoilmaan. Kävelin ekan vartin hiljaisuudessa, mikä on kaltaiselleni ipod-addiktille todellinen uroteko, ja koetin toteuttaa jonkinlaista kävelymeditaatiota. Kerrankin päässäni poukkoili miellyttävän vähän irrallisia ajatuksia, ja pystyin keskittymään valon tutkailuun ja lumen narskumisen kuunteluun, niin kliseistä kuin se onkin.

Malttini loppui kuitenkin ennen pitkää, ja pelastauduin tyhjyydeltä musiikin suojiin. Tunsin kaipuuta Henri-levyyn, jonka aihepiirit huomioon ottaen ei ole kovin kummallista, että auringonsäteiden herkistämänä ja rauhaisan tunnelman tyynnyttämänä hakeuduin Julma-Henrin valaistumistarinoiden ääreen. RPK:n voimakkaista biiteistä taas sain toivotun energiabuustin, kun kesken kaiken päätin kotiin kääntymisen sijaan talsia läpi Keskuspuiston aina Pasilaan asti, vaikka mahani alkoi murista aamiaisen puutteesta.

Yhden hepan leppoisaa mutustelevaa ruokailua seuratessani ipod päätti pettää mut ja tehdä välikuoleman ilmeisesti kylmyyden seurauksena. Räpelsin kohmeisin sormin apujoukkoja kännykästäni, ja päädyin hakusanojen julma henri soundcloud ohjaamina Jujun profiiliin. Kolmisen vuotta sitten olin hirvittävän rakastunut tyypin Mustavalkosta-levyyn, mutta sen jälkeen meno äityi liian hihhulimaiseksi ja hyvästelin artistin. Tuolla auringon täplittämällä metsäpolulla olin kuitenkin niin jäässä, että en kyennyt muuhun kuin playn painamiseen, ja hämmästyksekseni huomasin Omistaa:n letkeän mutta melankolisen poljennon aiheuttavan mussa kaikkea muuta kuin niitä tympääntyneitä ja skeptisiä tuntemuksia, joiden oletin nousevan esiin päällimmäisinä. Kaikessa alleviivaavuudessaan sanoma on järkeenkäypä, ja kokonaisuutena moni Jujun soundcloudin uumenista kaivamani biisi hymyilytti. Mitäköhän täällä (=päässäni) oikein tapahtuu?

Idätys

Mulla ei ole ikimaailmassa ollut näin epävarma ja kuumottava tilanne rahan ja seuraavan vuokran suhteen, mutta olen asian suhteen rauhallisempi kuin koskaan. Voisin hätäillä ja turvautua vastuuntuntoiseen puoleeni, mutta ajattelin vaihteeksi hoitaa olosuhteet aktiivisella välinpitämättömyydellä, jos konsepti ei ole liian ristiriitainen. En stressaa enkä huoli, mutta en myöskään anna itseni valua täysin velttoon huihai-olotilaan. Luotan, että kaikki hoituu vielä salaisuuksina pysyvien mutkien kautta, mutta ei tässä hakemuksia voi olla täyttelemättä.

Mainostin levyblogipuolta facebookissa ja olen samaan aikaan innoissani ja kauhuissani lyhyessä ajassa yli neljänkymmenen kohonneista katselukerroista. Salainen toiveeni - joista kannattaa toki aina kirjoittaa julkisesti nettiin, koska kukaan ei katsele tänne - on saada kommentteja ja mielipiteitä jokaiseen tekstiin, samoin palautetta kirjoitustyylistäni. Tiedän sen olevan sekava ja pitkien lauseideni kiemurtelevan useimmiten liian mutkikkaisiin mittoihin, mutta olen itsepintaisesti pitänyt kiinni tästä heikkoudesta, toivoen voivani muuntaa sen joskus tavaramerkikseni hiomalla sen ensin vahvuudeksi. Haluan myös oppia vastaanottamaan kritiikkiä ilman tunnetta siitä, että maailmani hajoaa sirpaleiksi ja itsetunnoltani putoaa pohja. Ehkä nolon tyrkyttävä facebook-mainostus karaisee. Eräs tuttuni päätti uudenvuodenlupauksena olla itsekkäämpi ja kuunnella tarkemmin omia mielitekojaan. Voisin koettaa navigoida samoille taajuuksille ja olla rohkeammin esillä sellaisena kuin itse haluan, ei sellaisena kuin uskon ulkomaailman mut haluavan.

Löysin tässä illan mittaan aarteen: Ekolon idätysoppaan! En voi uskoa, että olen sivuuttanut näin arvokkaan ruoanvalmistusprosessin kokonaan. Olen toki törmännyt idätykseen lukuisissa blogeissa ja muissa ravintoyhteyksissä, mutta olen selvästi taas kulkenut närkästyttävän syvällä omissa sulkeutuneissa maailmoissani ja antanut vihjeiden ravintotiheyden huomattavasta parantamisesta mennä sivu suun. Heti kun loppiainen on selätetty - tämä on varmaan eka kerta, kun en ole innoissani pyhäpäivästä - riennän idätysastiakaupoille ja laitan pussillisen papuja tai muutaman ruokalusikallisen siemeniä versomaan. Apua, onko tämä ensimmäinen askel matkalla siihen, että mielipiteeni puutarhanhoidosta alkaa luisua myönteisemmäksi?

Tryptofaaneja

Olisi pitänyt arvata, että kun suurieleisesti luovun jostakin, huomaan lopulta tuntevani vetoa juuri siihen. Söin eilisyönä naurettavan jättimäisen määrän kaikenlaista ruokaa, josta osa koostui joululahjakorin sisällöstä eli pipareista ja taivaallisista Budapest-suklaista, joten tänään odottelin muutaman tunnin heräämisen jälkeen, ennen kuin laitoin elimistöni jälleen käyntiin avokado-raakakaakaonibs-banaanimössöllä ja pannullisella makuhermoja hivelevän tummaa teetä.

Aamiaisen viihdykkeeksi valitsin yllättäen lempiblogieni selaamisen (vastikään omilleen hypännyt Eeva Kolu on idolini) ja niiden innoittamana päätin käydä täällä spontaanisti höpöttämässä. Luon niin helposti tarkasti määriteltyjä puitteita omille tekemisilleni, että hetkellisiin tuntemuksiin heittäytyminen jää vähiin. Haluaisin lätkiä tänne enemmän satunnaisia arkikuvia, olla seuraamatta kuivaa linjaa omien tekemisten raportoinnista ja pälättää enemmän mihinkään liittymättömiä asioita. Ei sillä, että löpinä arjestani olisi jotenkin erityisen validi teema.

Alan yhä enemmän kallistua sen puoleen, että kaikenlainen liian ankara suunnitelmallisuus on ainoastaan pahaksi. Mulla syntyy heti lapsellinen tarve kapinoida itsekseni luomiani sääntöjä vastaan. Juuri kun tuskailin, että heitän kaiken aikani hukkaan, huomasin jo samaisena yönä valvovani aamuviteen Netflixin luontodokkareiden ja Modern Familyn uusintakierroksen parissa. Eilen olin myös vakaasti aikonut katsoa vähintään kaksi elokuvaa ja muutaman opettavaisen, ihmisoikeuksiin ja naisten sortoon liittyvän dokumentin, mutta käytinkin suurimman osan illasta kommunikoiden virtuaalisesti tuttujen kanssa ja kuunnellen The Rasmuksen ikivanhoja biisejä, ajoilta kun yhtye oli olemassa ilman The-etuliitettä.

Oli kotoisaa, joskaan ei kovin kehittävää.

Ajan hukkaamisesta

Riesanani on taas tällainen länsimaalaisen ihmisen kiittämättömyysongelma: liikaa tekemistä ja liian vähän aikaa. Välillä pääni meinaa pamahtaa pieniksi hiutaleiksi silkasta turhautumisesta miettiessäni, etten voi elämäni aika lukea kaikkia kirjoja, kuunnella kaikkia musiikkeja, kehittyä joogassa niille tasoille kuin halajan. Luettelemani esimerkit ovat toki vain murto-osa niistä asioista, joiden parissa haluaisin päästä alusta loppuun. Harmi vain, että loppua ei ole. Harmillista on myös se, että olen älyttömän huono priorisoimaan ajankäyttöäni (yäk mikä tehoyhteiskunnan generoima sana). Haahuilen ja poukkoilen, istuskelen tyhjän panttina hyödyntämättä joutilaisuutta kuitenkaan kunnolla esimerkiksi meditointiin. Mistä syntyy tämä pakottava tarve olla koko ajan tehokas, tehdä jotain hyödyllistä, täyttää jokainen sekunti mielekkäällä tekemisellä?

Olen onnellinen, että olen parin viime kuukauden aikana saanut tilaisuuden lukea enemmän kuin aikoihin, mutta samalla kirjahyllyssä kohoava lainakirjatorni hermostuttaa ja pikkiriikkisen jopa ahdistaa. Mitä jos en ehdi lukea kaikkea ennen eräpäiviä? On täysin naurettavaa muuttaa jokin itsessään niin ihana ja loputonta mielihyvää tarjoava asia ongelmaksi, mutta en voi mitään hätääntyneillä ja tuloshakuisilla raiteilla raksuttaville aivoilleni.

Ainoa keksimäni ratkaisu yleisen relaamisen lisäksi on tietoinen luopuminen jostakin osa-alueesta, joka aiheuttaa stressiä ja huonoa omaatuntoa aina jos en ehdi suoda sille toivomaani aikablokkia, ja tällä hetkellä helpoin taakse jätettävä asia on blogit. Teoriassa seuraan kymmenien kirjoittajien päivittäistä tekstitulvaa, vaikka käytännössä aktiivinen lukeminen on jäänyt historiaan aikoja sitten. Pidän feediä auki yhdessä välilehdessä ja masennun aina vilkaistessani sitä. Tällä hetkellä lukemattomia tekstejä on kuukauden ajalta yli 800. Netti pursuaa materiaalia, joka on äärimmäisen kiinnostavaa, mutta johon en koskaan syvenny. Miksi sitten suren sitä, että tuo pieni otanta, johon olen joskus takertunut, ei enää mahdu arkeeni?

Aion nyt tehdä jotakin hurjaa. Suljen blogivälilehden ja jätän ne jälkeeni. Tämä ei toki estä sitä, että kävisin satunnaisesti vierailemassa lemppareideni sivuilla, mutta voin varmasti kuluttaa aikaani fiksummin kuin silmäilemällä väkipakolla jatkuvaa tietotulvaa. Tiedän kuinka älyttömältä kuulostaa, että pidän tästä tällaista melua, mutta olen sukellellut syvällä blogimaailmassa kesästä 2011 asti, ja epäilen jääväni paitsi jostakin elintärkeästä, jos en pidä kynsin hampain kiinni tottumuksestani. Nyt tuo tapa saa kuitenkin luvan jäädä määrittelemättömälle tauolle.

Aloin tänään lukea jälleen yhtä uutta self helpiä, joka on tällä kertaa nimeltään Onnellisuusdieetti. Ensimmäinen askel matkalla syvempään onnellisuuteen on tämän opuksen kirjoittajan Martha Beckin mukaan olla tekemättä mitään viidentoista minuutin ajan päivittäin. Haluaisin niin kovasti oppia tämän jalon taidon, ja aion tämän vuodatuksen jälkeen siirtyä matolle istuskelemaan ja tavoittelemaan sitä suloista hiljaisuutta ja hymyilyttävän tyyntä olotilaa, jonka meditointi parhaimmillaan suo. Kuinka surullista on, että vartin uhraaminen päivästä - eikä edes uhraaminen, vaan lahjoittaminen - tuntuu ylitsepääsemättömältä velvollisuudelta?

En kai tee koskaan kovin vakavia uuden vuoden lupauksia, koska en jaksa sitoutua oman pääni sisälläni kehittelemiini rajoituksiin, mutta leikkimielinen päätökseni on olla vatvomatta muita ihmisiä ja heidän käytöstään ja ajatuksiaan. Eräs henkilö totesi mulle äskettäin, että muiden mielipiteiden ruotiminen on täysin hukkaan heitettyä energiankäyttöä, koska toisten pään sisälle ei koskaan voi päästä. Itsestäänselvää, mutta mulle tarpeeseen tullut muistutus. Pienen ironisen vivahteen näen siinä, että tämän viisauden todennut tyyppi on juuri se, jonka liiallisesta ajattelusta haluan irroittautua, mutta ei kai siinä ole sen kummoisempaa kuin että universumi toimii jälleen tuttuun tyyliinsä.

Haluaisin jäädä tänne tuulensuojaan kotoisan asuntoni hoiviin pohdiskelemaan syntyjä syviä (höhö onpa syvällistä) loppuillaksi, mutta en kehtaa feidata tupareita, joihin olen päiväkausia sitten luvannut mennä karkkien ja suklaan kera. Joten chop chop!

2015

Haluaisin olla koko vuoden sellaisissa seesteisen rakkaudellisissa ja leijuvissa tunnelmissa, joita tämä yksi maailman kauneimmista ja kokonaisvaltaisesti täydellisimmistä kappaleista mussa aiheuttaa.