Loparit

Sain tänään ties kuinka monennen spontaanin itkukohtauksen töissä ja tajusin mittani tulleen täyteen. Kädet täristen sanoin pomolle, että "en tiedä miten sanoisin tän" ja purskahdin itkuun. Töistä lähtiessäni huomasin irtisanoutuneeni. Nyt sekuntikello lähti tikittämään viimeisiä ratkaisevia hetkiä, ja mulla on lokakuun loppuun aikaa päättää seuraava siirto. En ole koskaan tehnyt mitään näin riskialtista työrintamalla, vaan mulla on aina ollut seuraava turvasatama odottamassa. Nyt on vähän pakko skarpata.

Täydellinen lauantai

Vakkaripiilopaikkani

Pidin eilen taas täysin itselleni pyhitetyn päivän ja nautin jokaisesta sekunnista. Pyöräilin ympäriinsä ja tein kaiken, mistä haaveilin jo viime maanantaina, kun työviikko tuntui taas tuskastuttavan pitkältä ja rankalta: kävin yksin brunssilla, luin Töölönlahdella, kolusin Kirjasto kympin musa- ja pokkarihyllyt, kävelin keskellä keskustan vilinää ja pyöräilin Kallion ilta-auringon täplittämiä mäkiä ylös alas. Mua melkein pikkuisen itkettää kun mietin niitä hengästyttävän kauniita katuja, joita tulenpunaisia lehtiä täynnä olevat puut reunustivat. En viitsinyt edes kaivaa kännykkää repusta kuvatakseni sitä loistoa, tuijottelin vain.

Kirjastossa jätin kerrankin räppihyllyn rauhaan (okei nappasin mä sieltäkin pari) ja selasin sen sijaan tekno-, proge- ja psykeosastot läpi. Harmi että olen niin pihalla artistien suhteen, että umpimähkään valitsemani levyt eivät kotona oikein vakuuttaneet. Saaliini sisälsi ilmeisesti kaikkea muuta kuin sitä, mitä toivoin. Jaksoin aikani kuunnella heviä ja minimalistista luontoäänisurinaa, kunnes luovutin ja vaihdoin Raekwoniin, josta ainakin tietää, että odotukset pitävät paikkansa. Hetken mielijohteesta valitsemani pokkari on sentään juuri niin koukuttava ja helppolukuinen kuin värikkään kannen perusteella voi odottaa, ja Ekolosta avokätisestä alesta löytynyt green tea+lemon-suklaa kruunasi kirjan parissa vietetyn illan.

Pähkäilin aikani Sellon jossain pubissa pidetyn melkoisen kattauksen räppipäitä tarjoavan festarin ja Kalliossa rymyävän kaveriporukan välillä, mutta jäin lopulta sängylle makoilemaan koko illaksi. En jaksanut edes leipoa, vaan vedin onnessani perus hedelmä-jugurtti-pähkinä-siemen-kombot ja jätin omenapiirakkareseptistä modaamani omppumuffinit täksi aamuksi.

Kohta lähden tankkaamaan lisää d-vitamiinia ja annan pyörän kuljettaa mut Espooseen siskolle kylään. Pyörä on muuten liikkumisen lisäksi täydellinen vehje sosialisoinnin kannalta. Bondasin black supermanin kanssa, koska hän oli pystyttänyt estradinsa lähes pyörääni kiinni, ja Kalliossa joku setä tokaisi "sulla on hieno pyörä". Hämmennyin niin paljon, että astuin ohi polkimesta ja olin vähällä kaatua.

Egoilua

Tällaisissa kuviollisissa pöksyissä olen viilettänyt viime viikon ajan ja aktivoitunut toden teolla urheilun suhteen. Kävin vähintään joka toinen päivä jonkinasteisessa treenissä, ja vaikka osa niistä oli vähemmän sykettä kohottavaa joogaa ja osa alle tunnin mittaisia pikapyrähdyksiä, olen älyttömän tyytyväinen itseeni. Uusi vuodenaika tuottaa mulle pääosin lapsekkaan intoilevan olon, mutta syysmasennuksen uhka leijailee silti jossakin takavasemmalla piilossa odottelemassa sopivaa heikkoa hetkeä hyökätä. En tällä hetkellä keksi parempaa estolääkettä kuin iltarehkimiset salilla ja pyörän selässä.

Toinen keino valaista sysimustia sadepäiviä on - en olisi uskonut, että mulle voi käydä näin keskellä kiireisintä arkipäivää, tai muutenkaan, varsinkaan ilman alkoholin vapauttavaa vaikutusta - uusiin ihmisiin tutustuminen. Istuin randomilla jonkun tytön pöytään unicafessa, ja lounaan päätteeksi vaihdoimme numeroita. Naurattaa. Kaikki lähti siitä, että pöytäseurani kommentoi Tuuttimörkö-collegeani, enkä koe minkään muun osa-alueen tiimoilta yhtä suurta yhteenkuuluvuutta tuntemattomien kanssa kuin musiikkimaun. Kummastelen joskus sitä, miten ilahduttavan paljon hyväntahtoista ja leppoisaa porukkaa suomiräpin kuuntelijoihin mahtuu.

Nyt kun olen omahyväisesti peilaillut koko viikon tarpeiksi, voin siirtyä mutustelemaan iltapalaa iänikuisten Gilmore Girlsieni pariin uusissa pehmoisissa leoparditöppösissäni.

4. An experience

Olen pohjattoman kiitollinen juuri taakse jääneestä viikonlopusta, joka selkeytti huomattavasti ajatuksiani tulevaisuuden suhteen. En vielä levittele niitä kaikkien ruodittavaksi, sillä olen nössö ja pelkään epäonnistumista tai oman mieleni äkkinäisiä muutoksia, mutta olen jo ottanut pari konkreettista askelta kohti uutta päämäärää. Jos joskus pääsen siihen tilanteeseen, jota aloin varovasti kypsytellä mielessäni viikonlopun aikana, olen rohkeampi ja aikaansaavampi kuin kukaan - tai no lähinnä minä itse - olisi uskonut. Miten unelman löytäminen ja siihen vakavasti suhtautuminen voi tuntua näin kutkuttavalta ja voimistavalta?

Otin hankalia mukamas huomaamattomia naamakuvia junassa

Lähdin siis lauantaina junalla puksuttelemaan Turkuun päin bestikseni hoteisiin. Hän oli lievästi flunssainen ja yskähteleväinen, joten jätimme baarihyppelyn toiseen kertaan ja keskityimme mussuttamaan pizzaa, lipittämään teetä ja höpöttelemään non-stopina. Viimeistään nyt osaan määritellä tarkasti yhden niistä syistä, miksi juuri tämä maailman ihanin tyttönen on paras ystäväni, ja ollut sitä ala-asteesta lähtien: hän pitää aina puoliani ja uskoo muhun silloin kun itse harhailen epävarmuuden syövereissä kyseenalaistaen kaiken omista kyvyistäni ympäröiviin olosuhteisiin. Kävelimme Aurajokea pitkin tuhansien valotäplien puhkomassa pimeydessä, kuuntelimme jokilaivoista kantautuvaa eri musiikkityyleihin sekoittuvaa iloista puheensorinaa ja vuodatimme toisillemme kaiken, mitä vain sattui mieleen juolahtamaan.

Junassa matkalla kotiin syvennyin lähinnä blogien tihrustamiseen kännykän pieneltä näytöltä, mutta välillä jouduin pysähtymään kesken lauseen ja nostamaan katseeni ohi lipuviin maisemiin voidakseni makustella upouusia tulevaisuudensuunnitelmia vähän lisää. Miten olen saattanut unohtaa näin pahasti, miltä tuntuu innostua jostakin! Tätä pitää tehdä lisää.

Kiitos Emma täydellisestä irtiotosta, ja jos olisin dramaattisempi, sanoisin käänteentekevästä kokemuksesta.

3. A place

Olen asunut tässä kotoisassa pikku pesässäni nyt 4,5 kuukautta, ja edelleen mietin välillä kotiovesta sisään astuessani, voinko tosiaan olla niin onnekas, että mulla on oma valtakunta, joka näyttää täysin siltä kuin toivon, ja jossa tunnen oloni näin hyväksi. Rakas asuinpaikkani ei ole tyylillä pilattu, vaan olen lätkinyt seinille ja jääkaapin oveen satunnaisia (korneja) lappusia ja kuvia, jotka saavat mulle paremman mielen. Värimaailma ei ole millään tapaa harmoninen, enkä osaa sisustaa. Mutta tämä on oma turvasatamani, jonka suojaan on aina ilahduttavaa kaivautua piiloon kaikkea melskettä.

Kävelin eilen koko illan ympäri ämpäri Hietsua ja Töölöä uudehkon tuttavuden kanssa, jonka seurassa puhuttava ei tunnu loppuvan kesken ikinä. Se on mulle erittäin harvinaista ja virkistävää. Onnistuin kuitenkin sekoittamaan unirytmini niin pahasti, että nukuin alle kuusi tuntia. Olen siis ollut ärsyyntynyt zombie koko päivän. Nyt pehmeän peiton alle kuorsaamaan.

2. A role you've played

Mistä roolista olen kiitollinen? Tällä hetkellä kummitätiydestä. Oliver ristittiin eilen, enkä sylikummiudesta huolimatta hermoillut lähes lainkaan. Hoilasimme virsiä (jotkut meistä vaisummin kuin toiset) ja suoritimme kaikki perus hokemiset, mitä nyt kristillisiin seremonioihin kuuluu. En pysty ottamaan vakavissani jumalapuheita, mutta siinähän se meni Oliverin ylisuloisia nukkuvia kasvoja tuijotellessa. Pappina oli aivan ihastuttava naishenkilö, jolle pystyi heti juttelemaan kuin pidempiakaisemmalle tutulle ja joka oli räätälöinyt seremonian niin nuorisoperheelle sopivaksi kuin nyt tuollaiset vanhoilliset traditiot on mahdollista muuntaa. 

Siskon poikkiksen veljet ja kummisedäksi valittu kaveri - olisiko kenties bestis - olivat meiningeissä mukana tilanteen vaatimalla arvokkuudella: hiljaisina, aavistuksen hämillään, söpön ujoina. Oli huvittavaa nähdä illalla Matinkylän vanhan ostarin räkälän räppikeikalla, millaisia estottomia riehupellejä poitsuista kuoriutuu yöaikaan. Kivempaa mulla kuitenkin oli Taskumatin levottoman hälinän keskellä kuin päivällä voileipäkakun ääressä niitä näitä jutustellessa.

Tänään kävin korjailemassa yllättävän vahvana iskenyttä ahdistusta pyörän ja kahvakuulatreenin avulla. En silti päässyt tilanteen herraksi, vaan itkeä tirautin pariin otteeseen keskellä vilkkainta ruokakauppavilinää ja sitä ennen sunnuntaisiivoilujen tiimellyksessä. Ilmeisesti annan elämäntilanteeni taas valua sen verran sietämättömäksi, että pian en yksinkertaisesti voi olla tekemättä jotain ratkaisevaa. Toki lähettelen työhakemuksia aina sopivan kustantamon välähtäessä mieleeni, mutta se ei riitä alkuunkaan. Töölönlahden valotäplät ja Serkkupojat kuulokkeissa toivat kuitenkin helpotusta akuuteimpaan tilanteeseen. Tulitys tilitys tiputus-levy on niin täynnä viisauksia ja täysin omaan universumiinsa nykäiseviä biittejä, että pidän sitä tällä hetkellä mielialalääkkeenä nro1.

Se siitä masistelusta taas hetkeksi. Blogin listauksen lisäksi voisin ottaa tavakseni raapustaa nukkumaan mennessäni jokaiselle päivälle kolme aihetta olla kiitollinen, jotta en valahda liian syvälle synkkiin soihin. Yhä pitenevä pimeys ei ainakaan edistä valoisan asenteen ylläpitämistä. Onneksi musiikin ja liikunnan lisäksi on aina lohturuoan hellä huoma. Menen nyt mässäilemään Gilmoren tyttöjen ääreen - JES kohta tulee Jessin ja Roryn eka oikea suudelma! - vaikka vedin äsken puolikkaan tonnikalapiirakan ja pari surullista tomaatinsiivua napaani.

Humalaton

Kylläpäs tämä selvinpäin oleminen jaksaa ilahduttaa. Tänään oli hyvin lähellä, etten alkuillasta siemaillut yhtä alkoholiannosta, mutta päätin pienen itseni kanssa väittelyn seurauksena jättää siiderin väliin, ja nyt en voisi olla tyytyväisempi. On vallan palkitsevaa huomata viihtyvänsä kännisissä porukoissa, vaikka ei ole yhtä estottomalla ja riemukkaalla tasolla kuin muut. Silti turhat varotoimet oman käytöksen suhteen karisevat, kun kaikki ympärillä möykkäävät ja riehuvat vailla huolen häivää. Vaikka unirytmini nyt menikin vinksin vonksin, pystyn huomenna pyöräilemään ja kahvakuulailemaan vailla pelkoa siitä, että tänään siemaillut juomat alentaisivat suorituskykyäni. Uskon myös tappavien maanantaiahdistusten pikkuhuljaa tasoittuvan, vaikka niiden ydin sijaitseekin työpaikassa.

Joten ensi kerralla kun tekee mieli narauttaa siideri auki, muistapa nämä, future me! Kohta on kuukausi täynnä. Se antanee tarpeeksi huolestuttavan kuvan kesäisestä alkoholinkäytöstäni, että hikiset neljä viikkoa humalattomana saa mut näin ylpeäksi.

Kuukausi kiitollisuutta

Melkein joka ikinen blogi, jota seuraan, on kuukauden aikana käsitellyt jollain tapaa kiitollisuutta, oman elämänsä haltuun ottamista, unelmien seuraamista ja muita samankaltaisia teemoja. Pyörittelen niitä jatkuvasti omassa pikku mielessäni, mutta en pääse jämähtäneisyyden yli. Siksi ehkä blogikin jumittaa hiljaisuudessa. Vaatteiden esittely ja kokkailujen kuvailu ei tunnu mielekkäältä, kun alitajuinen - tai no, yleensä vähän liiankin tiedostettu - ahdistus nakertaa sisintä valtaosan päivästä. Eli työt sucks.

Koetan nyt kuitenkin tehdä jälleen yhden ryhtiliikkeen ja ottaa asiakseni seurailla tällaista kiitollisuuslistaa, jonka löysin yhdestä inspiroivimmista suosikkiblogeistani.

Henkilö, josta olen kiitollisin tällä hetkellä, on epäilyksettä pomoni. Hän on pyyteetön, hyväsydäminen ja lempeä, mutta omaa samalla kivenkovan tahdonvoiman, kunnianhimon ja rohkeuden. Hänen ansiostaan olen aavistuksen enemmän zenpäissäni kuin ennen kesää, vaikka henkisen kasvun tietä (hyi että mitä sanavalintoja) on vielä pitkä pätkä kuljettavana. Pomollani on varmasti monen mielestä sopimaton asenne kellonaikojen ja organisointikysymysten suhteen, mutta muhun huoleton suurpiirteisyys on vaikuttanut ainoastaan positiivisesti. Ei kai mikään ole lopulta kovin vakavaa, vähiten jonkin täsmällisen sekuntiaikataulun noudattaminen. Vaikka työpaikkaani liittyy roimasti epävarmuuksia, uskallan mennä takuuseen siitä, etten tule koskaan ajattelemaan pomostani pahasti.

Olen vähän hurahtanut psykemusajuttuihin. On kuin eteeni olisi avautunut keidas, joka jatkuu silmänkantamattomiin, ja joka on täynnä houkuttelevia, värikkäitä, ennenkulkemattomia polkuja. Voin lähteä tanssahtelemaan mihin suuntaan vain, ja kaikki on yhtä kiehtovaa värähtelevää sykähtelyä.

Maisemii

Ei muuta kuin että ah syksy. Olen vielä niin uutuudenviehätyksissä kaikista jättilupauksista, että viikonloppu ilman darraa, keittiössä häärääminen ja ryhmäliikuntatunnit saavat mut hymisemään mielihyvästä. Eilisen Aqustiikan, Aivovuodon ja Jeijjon&Nupin keikan humalaisen sekopäinen yleisö lähinnä huvitti (ihan kuin tilanne olisi tullut mulle yllätyksenä), ja ystävien draamailu enemmän suretti kuin ärsytti.

Jälkeenpäin kävelin Kalliosta keskustaan mekossa ja pipossa ja koetin mahdollisimman unohtumattomasti painaa mieleeni, miltä tuntuu lämpimänviileä alkusyksyn yö. Jäin Kaisaniemen ja Hakaniemen väliselle sillalle tapittamaan tyynen veden pinnassa välkehtiviä valoja ja muistelin sitä hiostavaa lauantai-iltapäivää vuosi sitten, kun talsin samaista reittiä krapulanpoistomielessä. Olin ollut rapujuhlissa edellisenä iltana ja alkanut hitaasti ja epäröiden lähentyä sen kaveriporukan kanssa, josta on nyt muodostunut mulle tuki ja turva. Kummallista ajatella, kuinka arvaamattomiin suuntiin elämäni suuret palaset ovat vuoden aikana siirtyilleet.

Tänään kävin Espoossa kahvittelemassa siskojen kanssa ja harjoittelemassa poitsuvauvan sylissä pitämistä ensi lauantain ristiäisiä varten.

Skippasin kavereiden järkkäämän lautapeli-illan ja pyöräilin Kampista kotiin pursuilevan painavan repun kanssa leipomaan raakaa porkkanakakkua. Sen kiinteytymistä odotellessa hoidin terveellisemmät ruokailut alta pois ja hyppään kohta matolle venyttelemään Gilmoren tyttöjen seuraan. Vaikka elämäni isot blokit olisivatkin liikahtaneet hyvin eri paikoille kuin oletin, pysyvät perusasiat ilmeisesti samoina.

Euforiaa part 839283

Ihan uskomatonta, millaista euforiaa olen tuntenut jo kaksi kertaa tällä viikolla. Tiistai-iltana talsin kotiin keskivartalotreenistä ja meinasin purskahtaa itkuun - onnelliseen sellaiseen - koska koko elämäni tuntui niin upealta. Ilmeisesti viikon tauko urheilusta teki pelkkää hyvää, jos paluu saa näin kiitolliseksi. Keskiviikkoaamuna taas kävin hotjoogailemassa ja palasin hikisenä kotiin Serkkupoikien levy kuulokkeissa. Ja taas koin äärettömän syvää onnea siitä, että saan olla ja elellä juuri kuten haluan. Autuasta tilaani kuvaa yllä oleva todistusaineisto. (Onhan noi mun hiukset sittenkin vielä pitkät?) Myös musiikki on taas aiheuttanut pelottavan vahvoja mielihyvän väristyksiä kerta toisensa jälkeen.

Työviikon aikana olen jälleen kerran hukkunut aivan liian syvälle toimistoassistentti-kuiluun ja unohtanut kaikki kunnianhimoiset lupaukset oman suuntani etsimisestä ja uravalintojen kartoittamisesta. Työn ulkopuolella aikani tuntuu kuluvan joko kokkaamiseen, tiskaamiseen tai Gilmoren tyttöjen tapittamiseen. Ei ihme, että jumitan samassa virassa kuukausi toisensa jälkeen.

Noin jännää on elämäni. Mutta tulipahan monivivahteisen maukas ja tulinen munakas.

Tänään sain mieluisaksi tehtäväkseni kurvata pyörällä Kasarmikadulle hihhulikirjoja myyvään liikkeeseen työasioissa. Samalla kun onnistuin eksymään lukuisia kertoja Kaivopuiston mutkikkaille mukulakivikaduille, ehdin käydä fiilistelemässä merta ja ammentamassa sisääni sen rauhoittavaa (ja leväisää) tuoksua. Siinä mä vain istuin kalliolla, tuijotin auringon kimallusta tyrskyjen pinnassa ja hengittelin.

Lakkoilut

Tänään oloni on ekaa kertaa viikkoon 100-prosenttisen hyvä, mistä olen älyttömän kiitollinen. Vaikka tunsin tervehtyneeni jo viikonloppuna, eivät rappusissa hengästyminen tai jatkuva tuskanhiki tunnu kovin luonnollisilta olotiloilta. Uskalsin tänään jopa roudata salikassin töihin, jotta pääsen illemmalla palaamaan leppoisasti urheilun pariin puolen tunnin keskivartalotreenin muodossa.

Suht lupaavasti alkanut sokerista vieroittautumiseni pantiin heti koetukselle, kun yksi joogaopeista oli jättänyt tällaiset herkkupalat mulle ja pomolle. Murustelin yhden osiin ja napostelin valkoisen kuorrutuksen, jonka jälkeen heitin makean pommin äkkiä bioon ennen kuin kerkeäisin muuttaa mieltäni ja iskin huomattavasti keholle lempeämmän lounaani kimppuun. Käytin eilisen koti-illan tehokkaasti hyväkseni ja hauduttelin jättimäisen padallisen bataatti-linssi-kookosmaito-tomaatti-sörsseliä. Epäröin, kun reseptissä kehotettiin heittämään sekaan ruokalusikallinen juustokuminaa, kurkumaa ja jauhettua inkivääriä, mutta nyt vatsa täytenä kiittelen sokeaa luottamuskykyäni. Mössöstä tuli lohdullisen lämpöisän makuista, ja siitä riittänee ensi viikon työpäiviin asti.

Kahvin ja alkoholin suhteen sujuu vielä hyvin, kun olen malttanut olla koskematta kumpaankaan sen jälkeen kun kipeydyin. Alkoholihaaste tuntuu paljon merkityksettömältä, olenhan mä elellyt ilman sitä ties miten pitkiä aikakausia (nyt kesällä tosin en niinkään heh), mutta kahvi on ollut tärkeä osa elämääni lukioajoista lähtien. Ensin en käsittänyt, mikä sen maussa oli olevinaan niin viehättävää, mutta epätoivoisissa aikuistumispyrkimyksissäni lipitin määrätietoisesti mustaa juomaa, kunnes se alkoi maistua hyvältä. NIIIN hyvältä. Suorastaan taivaalliselta. Miksi mä teenkään tätä? Olen hullu?

Hiukseni saivat viimein kipeästi kaipaamansa ryhtiliikkeen, kun kävin napsaisemassa kuolleet latvat pois. Sydäntäni kivistää aina kun katson huomattavasti lyhentynyttä pehkoani, mutta hyväkuntoisuus ennen kaikkea, eikö vain. Olisin tosin voinut harjata tukan ennen kuin yritin demonstroida sen (kuviteltua) laadukkuutta.

Junaillessani kampaajalta takaisin keskustaan päin keskeltä Espoon metsiä - suunnistin tietty sinne, mistä löytyi halvin vaihtoehto trimmaamiselle - havahduin yhtäkkiä siihen, että vieressäni seisoskellut poika tökkäsi mua olkavarteen ja sysäsi kännykkänsä silmieni tasalle. Sen näytössä luki "oot söpö" parin hassun hymiön säestämänä. Katsoin korkeintaan 16v jäbää oikein mummomaisesti hymyillen ja "aww"aillen, mikä oli vissiin poitsulle kutsu lähemmän tuttavuuden tekemiseen. Hän selitti ummet ja lammet elämästään, edellisestä viikonlopustaan teknobileissä, alkoholistien kansoittamasta asuinrakennuksestaan, työstään kaupan kassalla, matkustussuunnitelmistaan - "pakko päästä pois Suomest, mä lähen koht travellaan kunnon Madventures-tyyliin tiietsä" - ja ahdasmielisistä suomalaisista. Ihmiset saisivat ehdottomasti lähestyä toisiaan enemmän, vaikka en meinannutkaan saada puheenvuoroa koko reissun aikana. Ei sillä, että olisin kahvivajarikoomassani kovin eläväiseen kanssakäymiseen edes kyennyt. Toivottavasti dude pääsee toteuttamaan unelmansa.