z z z

Aina käy näin kun nukun aivan liian vähän. Seuraavana päivänä eka puolisko menee kummallisessa turtuneessa kaaoksessa, ja toinen puolisko, juuri se, jonka pitäisi ensi yön optimaalisuutta ajatellen alkaa painaa silmäluomia alaspäin, pirteyttää kohti suorastaan hysteeristä virkkuolotilaa. Kuuntelen tässä jo nyt ensi maanantain radiota silmällä pitäen spotifyn hengenpelastajaominaisuuden eli related artistsin kautta lukuisia avautuvia polkuja, jotka ovat jo tähänastiseen elämääni mennessä johdattaneet mut niin monen uuden tuttavuuden ja harvinaisen timantin äärelle, että kertoja ei voi millään laskea.

Olen niin väsynyt, että unohdin jo sen pointin, jota aloin tämän tekstiblokin alkuun pusertamaan. Niin, se unisuus. Luin eilen ennen nukahtamista kirjaa nimeltä Stop thinking. start living. Tämä Richard Carlson -nimisen äijän mestariteos on koristanut kirjahyllyäni jo ainakin parisen vuotta - muistaakseni sain sen viisaalta äidiltäni avoliittoni mentyä rikki, tai pikemminkin hiivuttua kohti luonnollista kuolemaansa - ja on lepäillyt siellä mua kylläkin kiinnostaen mutta antaen kirjastokirjojen ja näiden deadlinejen ohittaa itsensä.

Eilen olin jälleen ihmissuhteisiin liittyvistä seikoista niin äärimmäisen hajalla, että istuin keskiyön jälkeen puoli tuntia matollani tuijottamassa hädissäni ympäristöäni, itkemässä kuin pikkulapsi ja pyytämässä apua keneltäs muulta kuin universumilta itseltään. Taisin sanoa useampaan kertaan ääneen "auta mua universumi, pliis auta mua". Ei edes nolota, sillä johtuivat ne mistä vaan, hätätilani ovat emotionaalisesti niin painavia, että kaikki, myös melodramaattiset keinot, ovat sallittuja. Jokin sai mut puoliksi summamutikassa tarttumaan tähän edellisessä kappaleessa nimettyyn itsehoito-oppaaseen, ja kuinka ollakaan, olin jo parin sivun päästä niin rauhoittuneessa ja hymyileväisessä tilassa, että mun pitänee tunnetilasivupersoonineni ryhtyä näyttelijäksi. Menin lokoisassa mielentilassa nukkumaan, ja luulin olevani ovela taktikoidessani nukahtamisajankohdan kahteen jaksaakseni vuorokauden päästä valvoa aamukuuteen teknon sykkeessä.

No, ei teknoa, eikä unta, eikä mitään aiotuista suunnitelmista. Tuhisin kyllä mukavat pari tuntia, mutta aamuneljältä havahduin hikisenä ja täysin valveilla yöhön, joka ei suonut mulle enää milliäkään unta. Jos olisin edelleen minä vuosimallia 2013, olisin raivonnut ja itkenyt ja stressannut tulevat tunnit, sillä ennen vanhaan suurin pelkoni oli unettomuus, joka mielestäni pamahti päälle heti kun yksikin yö vierähti hieman vajavaisilla unosilla. Viime yönä kuitenkin makoilin rauhassa ja mietiskelin pienoisen pääni puhki, lähinnä synkkiä ja raskaita ajatuksiani, joita en Carlsonin järkevistä opeista huolimatta saanut syvyyksissäni laantumaan. Itse asiassa ne rullasivat sellaisella jyskeellä, että huomasin vatsani olevan aivan jännityksestä kippuralla, eikä edes yleensä niin unettava puolen tunnin yoga nidra - metodi, jossa keho käydään täydessä liikkumattomuudessa läpi kohta kohdalta - aiheuttanut tajunnantilan hämärtymistä.

Aamukuudelta shoppailin Katin Tavaran mustasta perjantaista Överdogin pipon ihan vain Francis Koiran vuoksi (vaikka hyvä on, onhan tällä levylafkalla vaikka mitä muitakin koviksia) ja kuuntelin spotifysta jokseenkin narisevaäänisen (ihan kuin mä) mutta sympaattisen sedän nukahtamisen avustamiseen tarkoitetun podcastin jaksoa, jossa puhuttiin sillan pussaamisesta. Koetin jonkin aikaa roikkua mukana epäjohdonmukaisissa assosioinneissa ja vaihdoin sitten perinteisempään unimusasoittolistaan, jonka selektio sai mut aivan itsestään ajattelemaan pilvien päällä sydämien keskellä istuskelemista. So that was okay.

Kai mä jonkin verran nuokahtelin, mutta ysiltä heitin pyyhkeen kehään ja itseni nahkeiden vällyjen välistä suihkuun ja rojahdin takaisin petiin, tällä kertaa pedattuun sellaiseen, katselemaan Pocahontasia. Keskityin jonkin aikaa tämän kauniin värikkään ja filosofisen Disney-leffan maailmaan, kunnes koko unettomuuteni aiheuttanut solmu pitkään odottamani puhelun myötä selvisi, ja pääsin vihdoin relaamaan. Haluaisin niin kovasti olla riippumaton ja itsenäinen, mutta harmillista kyllä periaatteeni on alkanut vuotaa ja välitän erinäisistä henkilöistä sen verran, että näiden toiminta korreloi mielentilani kanssa. Inhoan ja rakastan tätä tilannetta. Se on kuin äärimmäisen haastava mutta kiehtova mysteeri, jonka aion vielä jokin päivä ratkoa niin, etten joudu hylkäämään ihanteitani, mutten myöskään luopumaan sellaisista kauneuksista kuin toiset ihmiset ja näiden mukanaan tuomat tunnepitoiset vaikutukset. Siihen asti mä kai vaan sekoilen ja käyn kerta toisensa jälkeen läpi samat murskaavat tuntemukset.

Kuuntelen tässä sellaisia vanhoja suosikkeja ekalta lukiovuodelta kuin Snow Patrol ja Carpark North, mutta herranjestas että on muussista ja mitäänsanomatonta räminää. Niin sitä vain muuttuu kymmenessä vuodessa. Totta tosiaan, olen viikon päästä KAKSIKYMMENTÄSEITSEMÄN VEE. Tuntuu nuoremmalta ja alussaolevammalta kuin koskaan elämässäni. Nyt koetan mummona juoda uniteetä ja kehomeditoida, koska olen päättänyt sitoutua 8 viikon mindfulness-ohjelmaan ja tiedän tiedän tiedän sen olevan yksi vuorenvarmoista apukeinoista tähän nykyiseen hetkittäin suorastaan apaattiseen päämäärättömyyteen. Joten kipinkapin rauhoittumaan tästä tietokoneen keskittymishäiriöisyyskirkkaudesta nyt, heippa.

Sum semi deep shit

Hassua miten sitä luo itselleen aikataulujua työttömänäkin. Tai en tiedä onko se lainkaan niin hassua, jos on asennoitunut siten, miten aina luulen olevani, eli elämä ei määrity työn kautta ja työ ei ole tärkeintä ja blaablaa. Kun kuukausi sitten aloitin jälleen yhden suloisen olemisaikakauden, totesin itselleni, että olen viimeinkin päässyt yli huonosta omatunnosta ja salakavalan alitajuisesta hyödyttömyyden tunteesta, joka työttömyyskausiani aiemmin on varjostanut. Mutta olenko sittenkään? Rakennan päiväni täyteen tekemistä, olkoonkin että löysällä aikataululla ja erittäin joustavalla ja hetkestä toiseen muuttuvalla sisällöllä. Mutta rakennan joka tapauksessa. Onko se tarvetta olla edes jollain lailla kiinni tuolla jossain ulkopuolellani tapahtuvassa kellonaikamaailmassa? Jos tiedostan sen olemassaolon, eikö se jo merkitse, että sillä on roolinsa elämässäni, ja nimenomaan osallistavana, ei erottelevana tekijänä?

Pystyin pari viikkoa elämään täysillä sen periaatteen mukaan, että tässä mä joka hetkessä teen elämääni ja tämä aika on täysin yhtä arvokasta kuin jonkun toisen palveluksessa vietetty, ellei arvokkaampaakin. Mutta pikkuhiljaa olen lipsunut takaisin olemiseen, jossa kyllä pääosin nautin tekemisistäni ja koen puuhasteluni jotakuinkin merkityksellisenä, mutta samalla väliaikaisena. Aivan kuin odottaisin jotakin uutta aikakautta alkavaksi ja aivan kuin ainoa sen mahdollistava tekijä olisi uusi työ.

Selasin pari viikkoa sitten joutilaisuuksissani työkkärin sivuja ja löysin yhden videokuvaamiseen (onkohan tuo ilmaus auttamattoman vanhentunut ja osoittaa kuinka pihalla olen videoskenestä) keskittyneen pestin, joka puitteiltaan vastasi kaikin tavoin sellaisia epämääräisiä toiveita, joita en ole sen kummemmin pohdiskellut, mutta jotka tiedän olemassaoleviksi. En kuitenkaan tosissani edes harkinnut hakemista. En vain ole valmis siihen. Mutta olenko liian takertunut kahteen edelliseen vuoteen pohjautuviin muistoihin itseeni sulkeutumisesta ja haahuilusta, joka on tehnyt värittömästä vuodenajasta kauniin ja tunnekuohuisan? Tällä hetkellä en edes muista, milloin viimeksi olisin kokenut yhtään pidempien aikakausien verran sitä perustavanlaatuista ei-mihinkään kohdistuvaa rakkautta ja rauhaa, joka mielessäni määrittää erityisen vahvasti viime talvea. Tietystikin mieli on petollinen ja epäluotettava kumppani tällaisissa epäfaktamaisissa välähdyksissä, mutta yhtä kaikki tiedän varmaksi olleeni vuosi sitten tyytyväisempi kuin nyt. Jos mitään noin ehdotonta voi edes lausua.

Tiedän, että ainoa keino päästä yli tästä epämääräisestä aneemisuuden tilasta on meditoida. Itsesabotaasini on kuitenkin valahtanut niin alhaiselle tasolle, että en ole ottanut tarpeeksi vastuuta enkä pitänyt kaikesta liikenevästä ajasta huolimatta huolta siitä, että tämä yksi ainoa portti kaikkeen taivaalliseen (olipa yllättävän uskonnollinen ilmaus) pysyisi elämässäni jatkuvasti avoimena. En suinkaan ruoski itseäni siitä, enkä pyri tekemään meditoimisesta mitään orjallisesti noudatettavan tehtävälistan yhtä hätäisesti suoritettavaa askaretta, vaan ajatusmaailmani täytyy rullata siihen notkelmaan, jossa meditoimisesta tulee itsestäänselvä ja välttämätön tila.

Saatan vaikuttaa eksyneeltä ja epätietoiselta, mutta mikä koko ajan kasvaa, tai ainakin kausittain juurruttaa itseään syvemmälle ytimeeni, on käsitys siitä, että kaikki on hyvin ja oikein, oli mielentilani tai oloni millainen tahansa. Se seuraa mukanani myös kaikkein ankeimpien vaiheiden läpi, ja niitä on tämän syksyn mittaan yhden äärimmäisen suorastaan käänteentekevän ihmissuhteen myötä riittänyt. Niin uskomattoman kaunista ja ennenkokematonta kuin tämä yhteytemme onkin ollut, se on tuonut mukanaan myös kaiken tuon upean vastakohdaksi katsotun tunnereaktioiden kasan, joka koostuu muun muassa mustasukkaisuudesta, takertuvaisuudesta, liioitellusta määrittelynhalusta, syyllisyydestä ja omien periaatteiden sekä itsenäisyyden hetkittäisestä hylkäämisestä.

Olen vakuuttunut, että juuri näin kaiken kuuluu mennä, ja kukin tilanne vastaa juuri niitä olosuhteita, joissa mun on pakko puskea itseni vaikeimman läpi kehittyäkseni kohti sitä, mitä haluan olla. Sitä liian tarkasti etukäteen kuitenkaan määrittelemättä. Mutta kun se on välillä niin älyttömän vaikeaa! Ja tuskallista! Usein tahtoisin vain heittää hanskat tiskiin ja käpertyä yksinäisyyteeni ja sulkea kaikki tunteeni pimeään boksiin, jossa ne saisivat rauhassa myllertää täysin irrallaan musta. Päässäni on utopia, jossa tämä täydellinen kiintymättömyyden tila mahdollistaisi ikuisen järkkymättömän tyyneyden ja sekunnista toiseen huokuvan staattisen hyväntahtoisuuden. Turhauttavinta on, että tiedän kyseisen utopian olevan konkretisoitavissa tälläkin hetkellä, aivan kaikista meneillään olevista asioista huolimatta, mutta olen niin nolla prosenttia valaistunut, että tunnereaktiot jyräävät kaiken muun yli. Eikä auta mitään tiedostaa juttuja ajatustasolla niin kauan kuin niitä ei osaa elää. Tai no, auttaa, ehkä puolikkaan millimetrin. Onpahan jotain, mitä kohti mennä. Koska uskon sen pitkälti olevan valinnasta ja työskentelystä kiinni, ja siihen mut pakottaa nämä ympäröivät tilanteet ja olosuhteet niin kauan kuin en vapaaehtoisesti kyseiseen toimintaan ryhdy.

Mielessäni häämöttää houkuttelevimpana skenaariona sellainen, jossa musta ei ole jäljellä enää mitään. En tarkoita fyysistä kuolemaa, vaan jotakin kokonaisvaltaista tyhjenemistä ja kaikesta nykyisestä luopumista. En tahtoisi vertailla, en elää aikakausittain, en asetella itseäni minkäännäköisiin määritteisiin, en olla olemassa muuna kuin sekunnista toiseen itsensä uudestaan luovana jonakin. Ei minään. Tai vielä parempi, sekunnista toiseen itsestään uudesti syntyvänä jonakin. Omista haluista ja ohjaamisesta riippumattomana. Tahtoisin vain mukautua ja muovautua ja kellua kuin vesi. En osaa sanoa olisiko se tyhjyyttä vai kaikkea. Vai molempia juuri toisistaan johtuvana?

P.s. Maistoin eilen ekaa kertaa persimonia ja JUKRANPUJUT että oli makoisaaaaaa! Tai no, maistaa lienee harhaanjohtava käsite siihen nähden, että söin päivän aikana kolme.

Sydämeen sattuu

Ehdin kuukaudessa käydä läpi näin jälkeenpäin tarkasteltuna suorastaan älyttömältä vaikuttavan toiseen ihmiseen sotkeutumisen. En tiedä olenko ollut näin ihastunut sitten vuoden 2011, jolloin vietin alkuhuumaa sittemmin avomieheksenikin ajautuneen miekkosen kanssa. Tällä kertaa kyseessä oli kohtalaisen yksipuoliseksi ja hyvin lyhyeksi jäänyt pyrähdys, mutta muhun se vaikutti pelottavan voimakkaasti. Onneksi toipuminen tuntuu tapahtuvan samaan malliin kuin koko ruljanssin alkaminen - niin vauhdikkaasti, että hyvä kun pysyy itse mukana käänteissä.

Lauantaina meinasin siskon ihanan ihanan ihanan lapsosen 2-vuotissynttäreillä saada paniikkikohtauksen, kun aivan yllättäen puolitoista vuorokautta mulle epäsuosiollisen THE keskustelun jälkeen oivalsin, että en todella ole saamassa vastakaikua tuntemuksiini. Vasta kun aloin sisäistää tämän, alkoi myös tunteideni syvyys valjeta. En käsitä miten voi ihastua huomaamattaan, mutta olen ilmeisesti niin taipuvainen sinnikkäästi roikkumaan siinä käsityksessä, että pärjään parhaiten yksin enkä tarvitse ketään onneni ylläpitäjäksi, että en myönnä edes itselleni, kun tämä ajattelutapa joskus harvoin jonkun toisen ihmisen ansiosta - vai syystä? - hetkellisesti kumoutuu. Näin nyt kuitenkin kävi.

Eilen ihmettelin miksi oloni sukkuloi pelkän apatian ja epätoivon välillä, ja googlasin ensimmäistä kertaa elämässäni "how to survive heartbreak". Olisin nauranut räkäisesti melodramaattisuudelleni, ellei olisi itkettänyt niin kovasti. Löysin artikkelin siitä, miten sydämen särkyminen vaikuttaa aivoihin, ja suorastaan imin itseeni tiedon siitä, mistä aivokemioista ja omaksutuista käyttäytymismalleista oksettava ja lievästi sekopäinen olo johtuvat. Vaikka olen henkeen ja vereen tunnepitoinen ihminen, sain hämmentävän paljon lohtua reaktioni järkeistämisestä. En missään nimessä halua luopua vastuusta tai ulkoistaa oloani, eikä se kaiken sen itkemisen ja kivun keskellä olisi ollut mahdollistakaan, mutta ymmärrys siitä, että kyseessä on luonteva tapa vastata tällaisiin olosuhteisiin, pyöristi lohduttomuudelta sen pahimman terän.

Saattaa vaikuttaa naurettavalta kutsua sydämen särkymiseksi alle kuukauden muutamasta tapaamiskerrasta ja puoliaktiivisesta viestittelystä koostuneen yhteyden katkeamista, mutta en mahda, enkä halua mahtaa, mitään emotionaalisuudelleni.

Pidin koko viikonlopun hanakasti kiinni siitä, että en laita yhden yhtä viestiä henkilölle, johon nämä kaikki tiedostamattomat toiveeni olin viime viikkojen aikana ehtinyt suunnata, mutta lopulta en keksinyt muuta ulopääsyä kuin raastavan oloni pukemisen viileähköön ulkomuotoon ja tämän tiivistelmän lähettämisen sille tyypille, jonka olisin ainoana maailmassa halunnut lähelleni halaamaan ja vakuuttelemaan vaikka sitten valheellisesti kaiken olevan hyvin. Koetin keksiä loppuun jonkin mukamas hyväksytyn syyn, miksi äkisti aloin avautua hänelle, mutta eihän mulla ollut mitään muuta agendaa kuin pohjaton tarve lohdutukselle.

Menin takaisin tiskaamaan ja suorastaan tärisin jännityksestä, joka voi joskus olla elämän suola mutta joka oli tässä tilanteessa niin kiduttavaa, että olisin tahtonut vetää itseni tainnoksiin keinolla millä hyvänsä. Jäbä kuitenkin vastasi niin pian, niin reilusti ja niin myötätuntoisesti (kuitenkin ilman sellaista raivostuttavan alentavaa sääliä, joka olisi saanut mut oitis vetäytymään kuoreeni), että tein itselleni lupauksen olla enää koskaan pelaamatta typeriä "en varmana laita sille viestii se saa laittaa eka"-pelejä. (Okei kyllä mä jatkossakin pelaan, tiedän jo.) Sen jälkeen kun olin muutamalla viestillä saanut purettua inhottavimman oloni ja jäätyäni siihen käsitykseen, että tyyppi ei välttämättä edes vihaa mua tai kuole jos otan yhteyttä jatkossakin, mielialani teki täyskäännöksen ja menin luottavaisena ja suorastaan hymyilevänä nukkumaan. Toki mulla on sen verran itsesuojeluvaistoa ja älliä, etten nyt ihan lähiaikoina ole tyrkyttämässä itseäni yhtään kenenkään elämään. Mutta eilen miettiessäni sitä vaihtoehtoa, ettemme ehkä enää koskaan tapaa, aivoni kieltäytyivät ymmärtämästä tätä skenaariota. Tänään pystyn jo tuomaan sen tietoisuuteeni, joten eteenpäin on menty.

Tiedän, että osa tästä on jo kaksi viikkoa kestäneen flunssan aiheuttamaa ahdinkoa, sillä en ole päässyt purkamaan äärimmäistä stressiä minkäänlaisen liikunnan kautta. Olen käynyt tänä aikana yhdellä ainoalla metsäkävelyllä, jonka jälkeen tauti päätti mennä takapakkia ja syöstä mut uudelle kolmen päivän saikulle. En ole edelleenkään malttanut olla mitenkään erityisen vuoteenomana, mutta olen välttänyt fyysistä rasitusta ja parhaani mukaan hellinyt henkistäkin puolta. Joka aamu toivon herääväni uudestisyntyneenä ja räättömänä, mutta vielä sitä iloa ei ole mulle suotu. Tänään olen tosin niistänyt varmasti puolet vähemmän kuin eilen, ja jaksoin myös olla töissä täydet kahdeksan tuntia. Työkaverit, jotka naurattavat noin sata kertaa päivässä, kohottivat mielialaani niin selkeästi, että uskon sen vaikuttavan suotuisasti parantumiseeni.

Mulla on monen monituista viikkoa ollut toiveissa suoriutua töihin tuntia aiemmin kuin normaalisti, joten koetan hilautua unten maille pikkuhiljaa jo nyt, vaikka kellon viisarit eivät ole ohittaneet kymmentäkään. Söin tunti sitten viisi Fazerin sinistä suklaakonvehtia ja mulla on edelleen paha olo. Näinkin tämä homma on vaikuttanut: en saa enää kiksejä ylenpalttisesta syömisestä. Ja believe me, viisi suklaata ei ole mitään verrattuna siihen, millä tasolla lohtusyömiseni vielä kesän alussa oli. Joten ainakin yksi puhtaasti myönteinen asia tästä on kuoriutunut jo nyt.

Mua meinaa joskus rasittaa se, että teen kaikesta väkisin positiivista ja wannabe-hyväksyttyä, mutta eilen pahimmillakin hetkillä en voinut olla tiedostamatta, että tämäkin on hyvä kokea ja tuntea täysillä. Että tämän kuului mennä juuri näin, että tämä kehittää mua, että tämä oli loppujen lopuksi hyväksi. Niin selfhelppiä mutta uskon siihen täysin sydämin.

Taas kerran bäk

Voi että, rakas blogi! Muistin äsken olemassaolosi ja koko kehoni sähköistyi, sormet alkoivat näprätä näppäimistöä, pää täyttyä aiheista, jotka haluan kutkuttavaan tekstiruutuusi purkaa. Kuinka olen voinut laiminlyödä sinua jo useamman kuukauden verran! En käsitä! Onneksi et ole ihminen, etkä näin ollen kykene tunteisiin, sillä muuten käytökseni voisi tulkita hyvinkin loukkaavaksi. Olet minulle turva ja pelastus, mutta vain silloin, kun muu elämä ympärillä pysähtyy. Heti kun toimettomuus kasvaa liian suureksi, käännyn puoleesi potematta edes huonoa omaatuntoa siitä, että olen huolettomasti antanut sinun maata tyhjillään ja autiona helmikuusta lähtien.

Noniin, dramaattisuus sikseen. Olen mukamas kipeänä kotosalla, seitsemättä päivää putkeen, vaikka olenkin tässä välissä erehtynyt pitämään itseäni tarpeeksi terveenä ja suoritellut ties minkälaisia askareita. Päähäni ei edelleenkään mahdu, kuinka asunnosta poistuminen voi tehdä huonoa, jos se kerran on se, mitä kaikkein eniten haluan. Eikö hyvinvointi synny siitä, että halut ja toteutus kohtaavat? Jos koen jaksavani, jos tunnen energioideni olevan tarpeeksi korkealla, eikö asia ole silloin kaikessa yksinkertaisuudessaan juuri niin? Ilmeisesti ei, sillä jouduin keskeyttämään eilisen toiveikkaan työpäivän ja matkustamaan kaatosateisen Helsingin yhdeltä laidalta toiselle terveyskeskukseen, jossa hermostuneesti hymyilevä, joskin epävarmuudessaan sympaattiseksi kokemani hoitaja puristeli sormenpäistäni veritippoja tottelemattomaan tulehdusarvokoneeseen ja kirjoitti mulle sitten kolmen päivän saikun, kun kone ei suostunut yhteistyöhön ja ainoana todisteena olotilastani toimi oma tulkintani ja kertomukseni. Koetin välittää tuntemukseni tietysti mahdollisimman totuudenmukaisesti, ehkä aavistuksen vähättelevästi, ja aloin jälkeenpäin miettiä, kuinka liian helppoa sairasloman hakeminen oikeastaan on. Hoitaja ei edes kuunnellut keuhkojani tai tehnyt muitakaan konkreettisia toimenpiteitä, luotti vain sanaani ja tahtojeni vastaisesti kirjoitti sen ikuisuudelta tuntuvan kolmen päivän loman.

Menin myrtsinä kotiin ja mutisin mielessäni koko matkan, kuinka en oikeasti ole kipeä ja kuinka lääkärit aina ylireagoivat ja kuinka epistä on, että mua kielletään olemasta töissä. Vasta liioitellun itsesäälituokion loppupuolella aloin oivaltaa, kuinka onnekkaassa asemassa olen. Mulla on harjoittelupaikka, jossa olemisesta nautin niin kovasti, että pidän sairaslomaa negatiivisena. Kaikissa muissa työpaikoissa ainoa motivaatio kipeyden välttelyyn on ollut se, että olen tiennyt työkavereiden kärsivän, jos itse jään pois. Tällä kertaa motivaationa olla töissä toimii työ itsessään. Kuinka älytöntä ja ainutkertaista ja hurjaa ja parasta! Toki muitakin syitä negaamiselle löytyy, kuten pitkitetty liikuntatauko ja täydeltä terältä paistava aurinko, josta jään nyt aikalailla paitsi, mutta todellisuudessahan nämäkin syyt ovat siunaus, sillä olen mitä ilmeisimmin rakentanut itselleni arjen, joka on kaikinpuolin nautinnollista. Voi juku. Kai mun sitten pitää tyytyä tähän olemiseen ja kiittää sitkeää flunssaa siitä, että se saapui osoittamaan mulle onnekkuuteni.

Muitakin positiivisia asioita löytyy: voin kuunnella musiikkia ja tehdä pitkästä aikaa ajatuksella valittuja löytöjä Sykkiitä varten, lukea, juoda kahvia - KYLLÄ! KAHVI ON PALANNUT ELÄMÄÄNI! (tähän miljoona sydäntä) - lojua puolentoista tunnin yin-jooga-sessioissa (ok olen tehnyt tämän vasta yhden kerran koska ajatus tuntuu aina niin tylsältä, vaikka jälkeenpäin hymisyttää mielihyvästä), tuijotella ikkunan toisella puolella kahisevaa jättimäistä puuta, snäpätä turhuuksia, whatsapata antaumuksella, lueskella foorumia, ja. Kaikkea.

Olen nyt hieman tärisevä ja ylivirittynyt ja adhd, koska keitin puoli pannullista kahvia, jonka kyllästin cayennepippurilla ja kardemummalla ja heitin huiviin alle tunnissa. Alkuun lupasin itselleni, että pitäydyn korkeintaan kahdessa kupillisessa, enkä varmasti saata itseäni siihen koukuttuneeseen tilaan, jossa aamu ilman kahvia tarkoittaa voimavarojen olemattomuutta ja vihlovaa päänsärkyä, mutta ei voi mitään. Nautin tuosta jumalaisesta juomasta aivan liikaa osatakseni hillitä itseäni. Kahvi ja sokeri, nuo elämäni syntiset myrkyt.

Jätän nyt tämän tekstin tähän, vaikka voisin tarinoida vielä satoja metrejä, sillä se, mitä kaikkea olen tämän kirjainrykelmän kokoamisen aikana puuhaillut, alkaa olla jo surkuhupaisaa. Keskittymiskykyni on vissiin nolla, joten palatkaamme myöhemmin. Kiitos rakas blogi tästä täydellisen tyydyttävästä jälleennäkemisestä, nautin.

Snapchat on tehnyt musta niin teinin. Tai en tiedä kuinka nykyajan teinit toimivat, varmasti jo täysin eri tavalla, mutta näin mä olisin käyttäytynyt, jos kyseinen applikaatio olisi keksitty kymmenen vuotta sitten. Emojeilla täytettyjä naamakuvia kerta toisensa jälkeen. Itsekeskeisyyslevelit tapissa.

Identiteetti

Luin äsken loppuun Milan Kunderan Identiteetin ja mietin, että miksi ihmeessä olen pitkälti hylännyt fiktion? Luen hirmuisia määriä elämäntaito-oppaita ja tieteellisiä tutkimuksia aivojen toiminnasta ja tutkielmia psykedeelien ihmeellisestä maailmasta, mutta keksityt tarinat ovat jääneet melkein täysin paitsioon. Olen kenties huomaamattani alkanut ajatella, etteivät ne tarjoa mulle mitään, ne kun eivät opeta tai valista minkään tarkasti määritellyn aihepiirin tiimoilta. Mutta parhaimmillaan ne tarjoavat niin paljon suurempaa!

Identiteetin viimeisen lauseen luettuani hymyilin ja tunsin ihan tosissani jonkunlaisen riemukkuuden aallon humahtavan rintakehäni läpi. Romaani itsessään ei ole mitenkään poikkeuksellisen mieleenpainuva eikä suinkaan mene minkään top-listani kärkeen, mutta se sisältää tavanomaista enemmän oivalluksia ja tahtoi tulla luetuksi lähes yhdeltä istumalta. Muistan näin käyneen Kunderan Olemisen sietämättömän keveyden kohdalla, jonka luin kuutisen vuotta sitten. Eikö olekin muuten uskomatonta, että kaikista sadoista luetuista kirjoista huolimatta pystyn edelleen poimimaan muistojeni sopukoista suhteellisen tarkan ajankohdan, jolloin jokin yksittäinen teos oli hetkisen osa arkeani? Joka tapauksessa kyseinen kirja teki muhun vaikutuksen, mutten osannut määritellä syytä. Tunsin vain mieleni hetkellisesti kirkastuneen ja elävöityneen.

Leroyn järkeily viilsi kuin partaveitsi, ja Chantal oli samaa mieltä: rakkautta kahden yksilön hurmiona, rakkautta uskollisuutena, intohimoista kiintymystä yhteen henkilöön ei ole olemassakaan. Ja jos onkin, se on vain itsensä rankaisemista, vapaaehtoista sokeutta, pakoa luostariin. Hän miettii, että vaikka rakkautta onkin, sitä ei saa olla olemassa, eikä ajatus tee häntä katkeraksi vaan päinvastoin: hänen koko olemuksensa täyttyy onnesta.

Oh yes! Give me more!

Leroy keskeytti Chantalin kuvitelmat. "Vapaitako? Tylsyytensä voi elää onnettomana tai onnellisena. Siinä valinnassa piilee ihmisen vapaus. Ihminen on vapaa sulauttamaan yksilöllisyytensä joukkoon, vapaa tuntemaan kärsineensä tappion tai saaneensa suuren onnen. Rouvaseni, me valitsemme onnen."

Mmmhhmm, nautin,

Koneellani on muistio kaikille kirjaston eräpäiville, sillä olen ottanut tavaksi lukea lainatut teokset hirveässä kiireessä viime tipassa ja harmistua siitä, etten ehdi saattaa loppuun kaikkia keskeneräisiä opuksia ennen uusimiskertojen täyttymistä. Tämä on todellinen mysteeri, sillä laina-ajat ovat puoli vuotta ja mulla on harvemmin yli 20 kirjaa vierailulla. Ehkä jumitan liikaa internetin syövereissä tai nyhvään jossain tuolla taivaan alla siihen malliin, että laiminlyön kirjaston aarteita.

Pyörin eilen neljä unetonta tuntia äskettäin vaihdetuissa lakanoissa, jotka tuoksuivat puhtaan sijaan epäilyttävän ummehtuneelle, ja torjuin paniikinomaisia aaltoja, jotka rakentuivat kauhukuvitelmista, joissa olen nyt ajautunut unettomuuden pahaan ja tuhoisaan kierteeseen, enkä pääse sieltä ikinä pois. Onnekseni nukahdin suhteellisen hyvissä ajoin, puoli neljäish, joka ei tässä työttömyysleijumisessa ole aika eikä mikään. Eihän toisaalta mikään aika ole, on vain luuppaava nykyhetki. Niin on kuitenkin vaikeaa asennoitua silloin kun kännykän armottoman kirkas valo kertoo siitä, että hetki hetkeltä virkistyvän kehon pitäisi olla syvällä unimaailmassa, jotta valveilla oleminen tuntuisi mielekkäältä. Olen kuitenkin ylpeä siitä, etten ollut tosissani huolissani missään vaiheessa. Tai ehkä olin, mutta en antautunut sen valtaan. Nyt aurinko pilkistelee tuolta naurettavan värittömyyden keskeltä ja kertoo, että kaikki on tosi ok.

Luottokeitos

Tämä kaikki värit itseensä imenyt sadesää on tehnyt musta niin epäaktiivisen elelijän, että multa kesti yli viikko saada aikaiseksi linssi-bataattimuhennos. Löysin Tuulian reseptin joskus viime viikon alussa, ja jätin sen välilehtiin roikkumaan aikomuksenani toteuttaa tuon äärettömän lämpimältä ja herkulliselta näyttävän keitoksen oma versio mahdollisimman ripeästi.

Maanantaina sain vihdoinkin aikaiseksi hankkia ainekset, mutta koska nykyinen tyylini liikuskella ulkomaailmassa ei ole ripeimmästä päästä, enkä varsinkaan yin-joogan jälkeisissä suloisissa leijumisissa saanut itseäni kiirehtimismoodiin, saavuin kotiin niin myöhään, etten viitsinyt tehdä muuta kuin latoa ostokset pöydälle ja käydä jääkaapissa odottelevan vanhan linssimössön kimppuun.

Luulin siirtäneeni suunnitelmaa vuorokaudella eteenpäin, mutta kuinka ollakaan valvoin maanantaiyönä vahingossa aamuviiteen viime kesänä hankkimani pikkuisen dj-laitteen nappuloita väännellen ja pyöräytin vuorokausirytmin niin päälaelleen, että koko tiistai meinasi mennä sivu suun. Sen jälkeen kun vedin ensimmäisen virallisesti vain omissa nimissäni olevan radio-ohjelman ensimmäisen jakson, tajusin, etten kestä kuunnella kämäsiä biisivaihtoja yhtään enempää. Studiolla oleva radiosofta on muutoin erinomainen, mutta kappaleiden toisiinsa liu'uttamiset kuulostavat yhdenkin dj-miksauksen kuulleen korviin tökkiviltä ja vaivaannuttavilta. Projektinani on nyt siis totuttautua systeemeihin, joiden avulla musiikista saa luotua yhtenäisen kokonaisuuden, ettei mun tarvitse jokaisessa juonnossa pyydellä anteeksi taitamattomuuttani.

Tiistaina heräsin unen määrään nähden aivan liian aikaisin, mutta vuorokaudenaikaan nähden häpeällisen myöhään. Parin tunnin sisällä hankkiuduin radiostudion rauhaisaan kelmeään iltapäiväympäristöön ja pystytin höpsön luottavaisena läppärini mikserin ja levareiden ylle. Hypistelin kiireettä äänikorttia ja liitin mielestäni aivan oikeat piuhat aivan oikeisiin reikiin. Mutta mikään ei toiminut. Eikä toiminut seuraavaan kahteen tuntiin. Multa kesti yli kuusikymmentä minuuttia ymmärtää, että läppärini tarvitsee erillisen ohjelmiston äänikorttia varten, ja vaikka sen hankkiminen sai mielialani hetkeksi koholle, koska biisit lähtivät soimaan, jouduin pian myöntämään, ettei mulla ollut hajuakaan siitä, mitä olin puuhastelemassa.

Olin niin jääräpäisesti päättänyt, että hoidan kytkennät kuntoon ilman kenenkään apua - eihän se nyt seriously voi olla niin vaikeaa? - että en suostunut luovuttamaan vielä pitkään aikaan. Kunnes oli pakko. Nöyrryin ja laitoin kaverille pyynnön, että hän tulee joku päivä opastamaan mua kädestä pitäen, ja laahustin nälkäisenä keskustaan niin ravintovajeen sumentamassa mielentilassa, etten edes harkinnut alkavani kyhätä mitään pilkkomisia ja keittelemisiä vaativia ruokia. Ostin ensi hätään kookosveden, joka normaalisti saa mut irvistelemään, mutta joka tällä kertaa aiheutti sellaisen elävöittävän verensokerin humahduksen, että meinasin junaan talsiessani naurahdella ääneen.

Tänään olen nukkunut tarpeeksi ja hoitanut päiväni niin aikatauluttomaksi, että pystyin vihdoin ja viimein suorittamaan tämän megalomaanisen projektin, josta kuoriutui paras koskaan kokkailemani linssi-bataatti-keitos. Siitä tuli niin herkullinen, etten edes pidä tätä kylkeen kirjoitettua ei-mistään kertovaa saateromaania ylimitoitettuna. Hyvä soppa ansaitsee hyvän määrän tekstiä.

Transsitiloja

Perjantaina lähdin hetken mielijohteesta - parin tunnin harkinta-aika on mulle spontaani hetki - elämäni ensimmäistä kertaa Kaikuun. Olen elänyt käsityksessä, että tällä Kutosen sivubaariksi mieltämälläni klubilla on pieni tanssilattia, jolla kukaan ei bailaa, vaan kaikki kauniisti ja muodikkaasti pukeutuneet itsevarmat ja aidosti coolit juhlijat istuvat sivistyneesti seinustoilla arvostelemassa niitä, jotka tahtovat liikutella kehojaan musiikin tahtiin.

Taas yksi järjetön ja omista epävarmuuksista kummunnut skenaario vailla minkäänlaista totuuspohjaa. Kaiku oli täynnä kaikenlaisen näköisiä ihmisiä (milloin lopetan ulkonäköjen, niin omani kuin muiden, tarkastelun?), musiikki soi täysillä ja voi jukra miten siellä jorattiin. Kaikki vaikuttivat olevan enemmän tai vähemmän sekaisin teknosta. Niin mäkin. Joku tyttö naputti mua olkapäälle ja kysyi "ootsä ihan tulessa?". Sanoin JOOOOO. Ja samalla rakastuin Paula Templeen, jonka setti oli niin aggressiivinen, että en ollut edes tietoinen siitä, että tekno voi mennä niin hurjille leveleille.

En kuitenkaan kokenut oloani täydelliseksi siinä väenpaljoudessa. En osaa selittää, mistä se johtuu, mutta teknoyleisöt eivät koskaan aiheuta mulle yhtä rakkaudellista oloa kuin d&b-yleisöt, mikä on hämmentävää ottaen huomioon musiikin aiheuttamat transsitilat. Diippeihin menevän teknon myötä sen luulisi olevan saavutettavissa helpommin, mutta ei, jälkimmäinen musagenre hoitaa sen kohdallani paljon vaivattomammin ja syvemmin. Eilen kun menin vielä puolityhjään Circukseen Renegade Hardwaren läksiäisiin, koin oloni alusta asti tähtisilmäiseksi ja jotenkin kukoistavaksi. Kuin olisin kotona. Lontoon suorastaan ahdistavan tungoksisen yökerhon jälkeen kunnollinen oma reviiri tanssia ja hengittää ja hymyillä tuntui taivaalliselta, ja olisin tahtonut halata jokaista ympärilläni fiilistelijää, vaikka en muistaakseni jutellut taaskaan kenellekään.

Olen kirjoittanut tästä aiheesta lukuisia kertoja, mutta saa nähdä kyllästynkö ikinä levittämään tätä tanssin ja musiikin ilosanomaa. Laitan innostuneisuuteni vielä osittain alkuhuuman piikkiin, mutta onhan tässä kohta jo vuosi ravattu kyseisissä kekkereissä, eikä lempi tunnu hiipuvan millään, päinvastoin.

Syviä rakkausviboja maailmaan!
Vilpittömin terveisin,
minä

Afrikkalainen Paul

Tänään on ollut niin energinen päivä, että haluan nyt purkaa kaiken aivoihin kertyneen innostuneisuuden johonkin, eikä luottofoorumini tunnu soveliaalta paikalta joka ikisen hyvämielisyyden vuotamiseen. Tiedän, että harvaa tuskin edes kiinnostaa lukea pitkiä pölinöitäni foorumilla, mutta jostain olen nyt kehitellyt varovaisuuden sen suhteen, kuinka usein ja millä intensiteetillä puhun hyvistä oloistani. Pelkään, että kivojen juttujen hehkuttaminen kääntyy kehuskeluksi ja itseeni suuntaamani tyytyväisyys itserakkaudeksi. Tiedän myös, ettei muiden mielipiteillä pitäisi olla väliä, mutta mulle niillä yhä on. Joten blogipiiloni saa nyt kunnian kuunnella, kuinka täynnä riemukkuutta tepastelin päiväni läpi.

Aamupäivällä aloin purkaa Fabric-kokemuksia tekstimuotoon, ja siitä tuleekin sellainen romaani, ettei parin tunnin tarinointi tuonut mua edes puoleenväliin. Olin niin sisällä kirjoitusmoodissa, että söin kiinnittämättä huomiota ruoan makuun tai sen aiheuttamiin tuntemuksiin (hyi miten paha tapa), sillä halusin samaan aikaan saada valmiiksi mahdollisimman monta lausetta ennen kuin rynnistin junaan, joka vei mut kohti yin-joogaa.

Ja millainen jooga! Tämä laji on jo muutaman kuukauden ajan saanut kunnian olla ykkössijalla, mitä tulee lempijoogasuuntauksiini, sillä sen näennäinen tekemättömyys mutta tunnin jälkeiset euforiset olotilat loihtivat siitä silmissäni suorastaan maagisen prosessin. Lisäksi olen keksinyt, kuinka ainutlaatuisen arvokkaan tilaisuuden yinissä kelliminen tarjoaa meditaation harjoittamiselle. Ajatukseni sinkoilevat miljooniin eri suuntiin heti kun en ole kaitsemassa niitä, mutta syvään hengitykseen ja kehon kohdealueisiin keskittyminen tarjoaa oivan keinon suitsia kaoottista virtaa yhä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Kotona harvemmin jaksan seurailla ajatuksiani edes puolta tuntia, puhumattakaan sitten siitä seitsemästäkymmenestäviidestä minuutista, jonka yin usein kestää. Välillä meinaan purskahtaa nauruun, kun tajuan, miten pikkulapsimaisen vikkelästi ja keskittymiskyvyttömästi mieleni on ties kuinka monetta kertaa lähtenyt taivaltamaan omille urilleen, mutta kai on parempi huvittua kuin vihastua.

Yksi näistä mielen oikopoluista antoi mulle idean käydä ostamassa uudet farkut, ensimmäiset yli kahteen vuoteen. Erottuani lihoin nopeasti en tiedä kuinka monta kiloa, sillä en ole punninnut itseäni moneen vuoteen, mutta sen verran, että yhdetkään aiemmin helposti jalkaani sujahtaneista tiukoista housuista eivät enää suostuneet yhteistyöhön. Ero ei suinkaan ollut syypää suurentumiseeni, vaan työstressi ja pakonomaisesta kalorikyttäämisestä hellittäminen. Olen siitä lähtien kausittain koettanut muokata levinnyttä lantiotani ja suurentuneita reisiäni sopusuhtaisempaan kokoon, mutta yksikään yrityksistäni ei ole vienyt mua lähellekään alkuperäistä pikkuruista kokoa. Tänään totesin, että vaikka en ole luovuttanut toivoani, ja vaikka meneillään on jälleen yksi suklaalakko, voin yhtä hyvin olla kotonani nykytilanteessa ja lopettaa kaihoisana vanhojen farkkujen perään haikailun.

Bongasin kiitettävän lyhyen etsinnän jälkeen H&M:stä (ylläri) budjettiini ja toiveisiini lokoisasti istuvat supertiukat huijausfarkut, jotka siis näyttävät olevan denimiä mutta ovat sitä jonkinlaista hyvin venyvää sorttia, jota käsittääkseni teinit nykypäivänä suosivat. Ja mä. Eivät ne leggingsien tasolle päässe mukavuudessa, eivätkä ne istu täydellisesti, mutta onpahan edes yksi astetta siistimpi vaihtoehto iänikuisille jättihuppari-trikoo-komboille. Pidän näitä väliaikafarkkuina, jotka saavat toimia voitontahtoa synnyttävänä vertailukohtana lopulliselle tavoitteelleni. Tiedän että laihduttaminen on tyhmää ja olen hyvä tällaisena ja blaablaa mutta voin rakastaa itseäni ja silti haluta kehittää ulkomuotoani. Juju on siinä, millaisella asenteella sen teen. En halua kuulostaa ällöttävän egoistiselta mutta pidän itseäni ja kehoani varsin mainioina myös nykyisellään.

Etsiessäni oikeaa hyllykköä niille pöksyille, joita en halunnut viedä mukanani, ajauduin yhtäkkiä höpisemään nuorehkon afrikkalaisen miehen kanssa, joka aloitti keskustelun "HEY what's your name?" ja tarjosi kättään puristettavaksi ennen kuin ehdin sanoa oikein mitään. En ole ylpeä tästä, mutta asenteeni loksahti suoraan varautuneisuuden ja pidättyväisyyden puolelle. Mahdoin näyttää suorastaan epäluuloiselta, vaikka juuri eilen uhosin, kuinka otan uteliaisuudella vastaan kaikki tuntemattomista tahoista tulevat keskusteluyritykset ja etten suinkaan pidä mulle puhuvia tuntemattomia sekopäinä. En pitänyt tätä kyseistä Pauliakaan, mutta sen sijaan huomasin pääkopassani teiniajoista tutun mutta luultavasti virheellisen "miks toi pokailee mua?"-ajatusmallin. Hyvittääkseni vainoharhaiset ennakkoluuloni lämpenin parin asteen verran ja kyselin Paulilta, missä yökerhoissa tämä oli käynyt ja mistä musiikista tämä piti.

Tyyppi alkoi juuri päästä vauhtiin tarinassaan siitä, kuinka oli ajautunut Suomeen, kun hänen puhelimensa soi ja tarjosi mulle pelastusreitin. Livistin paikalta mahdollisimman rennon maleksimisen suojissa ja pujahdin kassajonoon, josta käsin näin Paulin pitkän hahmon käyskentelevän vaaterekkien välissä kohti uloskäyntiä. Huoahdin helpotuksesta (sori Paul oot varmaan tosi kiva!) ja kaivoin kännykkäni esiin, vain joutuakseni muutaman sekunnin kuluttua kohottamaan katseeni viereeni pysähtyneitä tummanvihreitä lökäpöksyjä pitkin ylös kenenkäs muun kuin Paulin laiskahkosti hymyileviin kasvoihin. "I have to go but can I have your number?" lausui tämä väsyneen näköinen afrikkalainen mies vierelläni. Ja niin nössö olen, että vastasin "I'm sorry you can't cause I have a really jealous boyfriend". Miksen voinut kertoa totuutta, eli sen, että mulla ei ole minkäänlaista kiinnostusta ryhtyä Paulin tai kenenkään muunkaan täysin randomin ystäväksi? Tämä ei ole hyviä piirteitäni, mutta en yksinkertaisesti jaksa luoda suuria tai edes keskikokoisia määriä uusia tuttavuuksia. En joka tapauksessa usko, että numeron kysyminen oli hänen puoleltaan pokailuyritys. Hänen puheistaan kävi selvästi ilmi, kuinka kovasti hän toivoi tutustuvansa suomalaisiin, jotta hänen yksinäisyytensä hellittäisi. Pystyin vain valjusti toivottamaan onnea tulevaisuudelle, kun Paul peruutti luotani vakuutellen, että hän vain tarvitsisi ihmisen, joka selittäisi hänelle, kuinka Suomi toimii. Mahdamme olla sulkeutunutta kansaa, kun tänne vastikään muuttaneet menevät niin sekaisin, että etsivät seuraa keskustan geneerisimmästä vaatekaupasta.

Kohtaaminen oli näin jälkeenpäin ajateltuna suorastaan surullinen, mutta se ei hälventänyt reipasta olotilaani, joka pysyi yllä drum&bass-podcastien säestyksellä aina kodin turvaan asti. Tässä sitä nyt ollaan, valmiina jatkamaan aamuista sepustusta Lontoo-kokemuksista. Mistäköhän nämä jättimäiset sanamäärät tänään tulvivat?

Työt, olen valmis

Haluni mennä töihin kasvavat koko ajan, ja huomaan ajatuksissani ja odotuksissani joustavani koko ajan lisää ja kauemmas siitä periaatteesta, että työn on oltava unelmieni ja kaikkien toiveideni täyttymys. En enää suostu tuhlaamaan yhtäkään kesää työn aiheuttaman ahdistuneisuuden syövereissä, mutta jatkuvaa riemukkuutta ja merkityksellisyyttä tärkeämmäksi tuntuu nousevan kohtalainen viihtyvyys ja mieluisat työtoverit. Jonkinlainen motivaatio tehdä työtä työn itsensä vuoksi olisi mainio bonus. Jos vain saan työn, jonka takia herääminen ei tunnu musertavan rankalta, ja jossa oloni on suurimman osan ajasta tyytyväinen, olen... no, tyytyväinen.

Tajusin nimittäin Lontoossa, että yksin matkustaminen, tai matkustaminen ylipäätään, ei ole yhtään sen vaikeampaa kuin koto-Suomessa eleleminen. Metroviidakko oli hämmentävä ensimmäiset pari minuuttia, kunnes huomasin, että mulla on ihan tavallisen ihmisen kyky lukea karttaa ja seurata opasteita. Vain koska en ole aikaisemmin ottanut täyttä vastuuta reittivalinnoista, ei tarkoita sitä, etten olisi siihen kykeneväinen. Eksyn ihan yhtä helposti Suomessa kuin Suomen ulkopuolella, mutta vain siksi, että pidän sattumanvaraisuudesta. Enkä enää ole se varovainen ja sulkeutunut katsekontaktien välttelijä kuin nuorempana, vaan olen kiinnostunut kaiken maailman tallaajista. Tämä ei tarkoita, että olisin suuna päänä ottamassa kontaktia tuntemattomiin, vaan sitä, että yksin matkustaminen ei tunnu yksinäiseltä. Itsestäänselvyytensä vuoksi hämmentävänä tullut suurin oivallus oli kuitenkin se, että mä olen mä kaikkialla Suomen ulkopuolellakin. Suhtaudun ihmisiin samalla tavalla, tunnen luontaista halua kävellä päämäärättömästi samalla tavalla, tahdon syödä samoja asioita samalla tavalla, pysyttelen tarkkaavaisena taka-alalla samalla tavalla.

Lisäksi Helsinki ja oma kotini ovat kiistattomasti mulle rakkaimmat ja mua parhaiten kohtelevat paikat, joiden viehätystä mikään hotelli tai nähtävyys ei voi ylittää. Tammikuinen Lontoo ei poikkea tammikuisesta Helsingistä muuten kuin hiostavuuden (kerrankin olin ylipukeutunut leutoon säähän nähden), ihmismassojen kansallisuuksien, korkeuksiin kurottavien rakennusten, vastakohtaisuuksia pursuavien sivukortteleiden sekä hektisen ja tympeähkön asiakaspalvelun puolesta. Jopa se drum&bass-tapahtuma, joka oli koko matkan pointti, osoittautui hyvin samanlaiseksi kuin Helsingin siisteimmät ug-bileet. Paitsi että tanssilattia oli häiritsevyyteen asti täpöytännä ja britit ottivat enemmän ja kohteliaammin kontaktia kuin meidän kansalaisemme.

Seuraavan kerran matkustaessani toivon siis aurinkoa ja kunnollista lämpöä, en sadetta ja epämääräistä alkukevään ilmastoa. Tahtoisin etelämpään, meren luo, selkeästi Suomen kulttuurista poikkeaviin ympyröihin. Unelmani numero kaksi on Lappi, ja tämän aion tavalla tai toisella toteuttaa tämän kesän aikana. Tämän kaiken saadakseni tarvitsen rahaa, ja rahaa saadakseni tarvitsen työn, ja työn saadakseni tarvitsen realistiset kriteerit mainitulle työlle. Tällä yksinkertaisella päätelmäjonolla en enää näe, mikä voisi mennä vikaan. Olen valmis ja avoin mahdollisuuksille, jos universumi olet paikalla kuuntelemassa! (Laittaisin tähän hymiön, joka taittaisi tuon lauseen pahimmat hibulivibat, mutta enpä laita, koska se ei kuulu blogityyliini. Kaikkialla muualla taas tunnun olevan kykenemätön jakamaan yhtäkään kirjoitettua lausetta ilman lauseen muutenkin selkeää äänensävyä kuvaavaa hymiötä, mistä syytän someaikakautta. Damn you senkin älyllisen kapasiteetin ja vivahteikkaan kielen kutistava ilmiö).

London baby!

Apuaaa! En voi uskoa, että olen alle vuorokauden päästä bailaamassa Lontoon jättimäisellä legendaklubilla suosikki-d&b-tekijöiden musavalintojen tahtiin. Olen koko illan tutkiskellut kaupungin metrokarttaa, julkisen liikenteen lippuhintoja (liikaa vaihtoehtoja!), hanavesikelpoisuuksia, lennolla sallittavien tavaroiden ominaisuuksia sekä etäisyyksiä hotellin ja muiden kiintoisien kohteiden (okei se klubi) välillä. Pääni kuhisee infoa enkä tiedä onko se yksinomaan hyväksi, koska haluaisin vain rentoutua ja antaa asioiden mennä omalla painollaan. Niin kuin annan huomenna tapahtua. Ennen kuin relaan joudun kuitenkin pinkomaan Forexin ja kirjaston suomien printtausmahdollisuuksien välillä, pakkaamisesta puhumattakaan. En varmastikaan koskaan parannu tästä matkavalmistelujen viimeisimpään tinkaan jättämisestä, mutta en toisaalta ole keksinyt sitä tehokkaampaakaan keinoa saada käytännön kommervenkit ojennukseen mahdollisimman vähällä vaivalla ja analysoinnilla.

Pakko myöntää, että jännitän hulluna, ja pelkään salaa mokaavani kaiken. Tänään näin valveilla jonkin unenkaltaisen kauhuskenaarion, jossa nukuin päikkäreitä ja havahduin puoli tuntia ennen lennon lähtöä. Eilisyönä näin ihan oikeaa unta, jossa reppuni ja lompsani kaikki kortit varastettiin. Onni onnettomuudessa, että olin säilönyt samaiseen lompakkoon kolme tonnia käteistä, eikä älykkövaras tajunnut viedä setelinivaskaa mennessään, vaan jätti osittain tyhjennetyn lompakon löydettäväkseni.

Tämä on elämäni ensimmäinen matka, jonka teen alusta loppuun yksinäni, ja jonka aikana olen vastuussa aivan kaikesta. Kartan lukeminen tai majoitusratkaisujen pohtiminen ei koskaan ole kuulunut bravuureihini. Olen toki osallistunut näihin toimituksiin useampaan otteeseen, mutta taipumuksenani tuppaa olemaan sivustakatsojan roolin ja muka-huolettoman mutta todellisuudessa välinpitämättömän sekä mukavuudenhaluisen "kaikki käy!"-asenteen omaksuminen. Tällä kertaa se ei vain käy päinsä. Totta kai mä selviän, mutta hermostuttaa silti.

Kuva

Ei kuitenkaan vaadita muuta kuin yksi vilkaisu tuohon esiintyjälistaan ja kaikki stressinpoikaset ovat tipotiessään. Miten voin olla näin onnekkaassa asemassa, että saan jorata koko yön kaikkien noiden supertyyppien kanssa? Ennakkoliput myytiin alkuviikosta loppuun, joten tilaa ei liene mitenkään Suomen tanssilattioiden mittakaavojen mukaisesti, mutta uskon tiiviin tunnelman lisäävän kokemuksen ainutlaatuisuutta. En ole tutkinut kirjastosta rahtaamieni Lontoo-oppaiden sisältöjä erityisen innokkaasti, sillä koko fokukseni on tuossa eventissä. Taidan improvisoida loput ohjelmanumerot paikan päällä.

En nyt hypetä tämän enempää, etten vahingossa estä unensaantimahdollisuuksiani, vaan menen peiton alle meditoimaan. Iiiiik.

This is dope

Kuva

Olin eilen tokaa kertaa Dope Hki-bileissä Kutosella. Voisin tehdä musablogipuolelle mukamas objektiivisen - tai no okei se ei kyllä koskaan onnistu - arvion illan kulusta, mutta en jaksa. Dj-poppoo on niin iso, etten tiedä puolienkaan nimiä, joten en voi arvioida, kenen tyylejä hehkuttaa eniten. En myöskään osaa paketoida iltaa ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi. En ollut niin liekeissä kuin ekalla yrittämällä marraskuussa, jolloin tanssin keskittymisen herpaantumatta nelisen tuntia, mutta eilinen toimi oivana lämmittelynä ensi viikkoa varten, jolloin lähden Lontooseen.

Apua. En voi uskoa, että matka koittaa viiden päivän päästä. Että viiden päivän päästä pääsen bileisiin, joissa soittaa noin tuhat lemppariani, ja saan bailata Critical Musicin omaperäiseen ja edistykselliseen soundiin kahdeksan tuntia. Sisälläni kuplii jokin vielä osittain pidätelty riemu ja innostus, kun mietin tuota pian toteutuvaa unelmaa.

Yritän kuitenkin pitäytyä vielä eilisessä. Kuuntelin ennen lähtöä Basson Mean Seed Record Radiota ja ohjelma veti mut heti alusta niin teknoisiin tunnelmiin, että meinasin skipata Dopet ja etsiä käsiini hämärät Metsälän uumeniin rakennetut ug-bileet, joista radiossa mainittiin. Etsittyäni koko internetin läpi ja jäätyäni silti tyhjin käsin minkäänlaisten tiedonmurusten suhteen (en uskaltanut olla random radiokuuntelijatyrkky ja kinuta juontajilta lisäinfoja), totesin, että kohtalo ei nyt halua mun hylkäävän alkuperäistä suunnitelmaani, vaan teknoilujen aika koittaa myöhemmin.

Olen muuten muutenkin aikamoinen tyrkky. En osaa kuunnella radiota ilman, että spämmään studioon viestejä niistä olotiloista, joita mikäkin radiossa soiva musiikki milloinkin aiheuttaa, ja jos viestini luetaan ääneen, myhäilen tyytyväisenä mutta nolona huomionhakuisuudestani. Luotan siihen, ettei studioviesteissä näy nimiä tai muitakaan paljastavia yksityiskohtia viestin lähettäjästä. Olen parin kuukauden sisään voittanut ilmaisen sisäänpääsyn kahteen tapahtumaan siksi, että kirjoitin juontajille tarpeeksi panostetulta näyttävät viestit. Olen havainnut siistin kirjotusasun sekä henkilökohtaisista ja mahdollisimman yksityiskohtaisista tiedoista laadittujen tarinoiden toimivan vedenpitävänä yhtälönä voittokulun takaamiseksi. Näin kävi eilenkin, mistä olin aivan onnessani.

Lisäksi tuntuu siltä, että seuraan suurin piirtein jokaista olemassa olevaa artistia - tai ei, vaan jokaista ihmistä - instagramissa, soundcloudissa sekä facebookissa. Paitsi Cheekiä. Varsinkin instagramin suhteen olen niin kovan luokan stalkkeri, että voisin tuon sovelluksen myötä kehittyneillä salapoliisitaidoillani alkaa tehdä töitä yksityisetsivänä ja selvittää ihmisten synkimpiä salaisuuksia ja salaisia rakkaussuhteita. Kerran yhdessä tapahtumassa tanssin sekunnin jonkun söpön lippispään kanssa ja löysin tämän saman yönä instagramista. Niin taitava (nolo no-life) mä oon. Tällä viikolla aloin seurata erään seuraamani joogaopettajan - jonka tunnilla olen käynyt kerran vuosi sitten - siskoa, koska tämä feattaa yhden räppärin bisiillä, jonka olen kuunnellut kaksi kertaa. Aloin seurata myös tätä kyseistä räppäriä, koska artistin yhdestä musiikkivideosta tuli hyvä mieli. Seuraan Evelinaa. Seuraan Sini Sabotagea. Seuraan Paratiisihotellin Siljaa. Seuraan valokuvaajia, jotka ottaa kuvia räppikeikoista. Seuraan kotimaisia musavideontekijöitä. Seuraan jotain venäläistä joogatyyppiä, joka on osassa kuvistaan alaston, ja jonka profiilitekstissä lukee puhelinnumero. Koska kaikki tekstit ovat venäjäksi, en tiedä mikä tilin ehkä hieman kyseenalainen tarkoitus on. Seuraan miljoonaa muuta joogatyyppiä. Seuraan JVG:tä sekä bändinä että omina henkilöinään. Seuraan osaa eilisistä dj:stä.

Ainii, eilinen. Käytän aina niin paljon sanoja ja kirjoitusenergiaa (koska sitähän on olemassa rajallinen määrä) epäolennaisten asioiden kuvailuun, että en jaksaisi enää keskittyä itse eventiin. Ehkä siitä ei tällä kertaa olekaan mitään neutraalia kummempaa sanottavaa. Pääsin muutamaan otteeseen siihen transsinomaiseen tilaan, jossa ei tunne muuta kuin biitin ja kehon saumattoman yhteistyön, mutta suurimman osan ajasta olin häiritsevän tietoinen mua joka suuntaan tönivästä ihmismerestä ja tupakansavusta ja lasinsiruista ja liukkaista drinksunjämistä kenkieni alla. Luin huomaamattani jatkuvasti ilmapiiriä ja ihmisten välistä dynamiikkaa ja se häiritsi heittäytymistä musiikkiin, joka kyllä koostui kiitettävästä määrästä tikittäviä nousuja ja löysiä räppejä ja housemaista aaltoilua. Onnellisimmillani olin sen pienen hetken, kun tanssilattia hetkellisesti väljeni ja sain valtaani lempinurkakseni muodostuneen pikkuisen alueen tanssilattian ihan edestä mutta sivusta, joka on optimaalinen koska 1. siinä voi tanssia selkä seinää vasten 2. siitä voi katsella koko yleisöä ja hymyillä tanssiville ihmisille kuin olisi osa porukkaa vaikka ei ole 3. siinä voi halutessaan kääntyä kohti dj:tä ja tanssia kuplassa, johon kuuluu vain minä itse ja se taho, joka musiikkia ilmoille tykittää. Ja ehkä muutama dude, jotka vaan hengaa, ja joiden katsekontaktia yritän välttää, etten vaikuttaisi siltä, että yritän tanssia seksikkäästi kiinnittääkseni näiden dj-hengailijoiden huomion. Pitäisiköhän mun tehdä jotakin tälle, että katson itseäni koko ajan vainoharhaisesti ulkopuolisen silmin.

Valitin yhdelle tyypille siitä, että tämä sytytti tupakan, jonka tajusin liian myöhään spliffiksi. En kehdannut siinä vaiheessa vetää valitustani pois, vaan pidin kiinni argumentistani, että savu saa aikaan lievästi ahdistuneen olon niin tiheään pakatussa tilassa. Tyyppi höpisi korvaani useamman lauseen, joista en kuullut enkä ymmärtänyt mitään, ja joiden lomassa kysyin neljä kertaa MITÄ, ennen kuin tajusin, että hän ihmetteli, miksi en vain siirtynyt muualle. Olisin toki voinut esittää vasta-argumenttina esim. lainsäädännön, jonka mukaan sisällä ei saa poltella, mutta koska budi tuoksuu varsin miellyttävältä, päätin olla olematta sen nihkeämpi. Lähdin raivaamaan tietäni eri seinustalle, kun tyyppi veti mut takaisin ja sanoi hymyillen, että tarkoitti, miksi en siirry toiselle puolelle häntä, ei toiselle puolelle huonetta. Savu kuulemma leijaili vain yhteen suuntaan. Huusin NIIJOO ja menin tanssimaan kahdenkymmenen sentin päähän. Tämä oli ainoa verbaalista kommunikaatiota sisältänyt kohtaaminen koko iltana, jos ei mukavaa (sanon tämän ilman sarkasmia, mikä on varsin hämmentävää Kutosesta puhuttaessa) henkilökuntaa lasketa.

Heräsin tänään niin nälkäisenä, että söin perus turkkijugu-puolukka-mustikka-avokado-cashew-manteli-saksanpähkinä-aamiaiseni lisäksi mozzarellamunakkaan ja mantelimaitopuuroa, jonka kyllästin vielä yhdellä kourallisella pähkinöitä. Olen pitänyt tammikuun ajan suklaalakkoa, joka on mennyt erinomaisesti yhtä harha-askelta lukuun ottamatta, ja huomaan selvästi, että joulukuussa vallineet mässäilyhimot sekä halut överisyömiseen ovat pikkuhiljaa hellittäneet otettaan. Siksi tuntuu kummalliselta olla näin täpötäynnä, ja vielä pitäisi hakeutua Espooseen syömään synttärikakkua. Ehkä mä jaksan.

Keskity

Kävin eilen katsomassa Tarantinon uusimman elokuvan ja rakastuin päätä pahkaa. Kaikkeen. Näyttelijöihin, tyylilajiin, Tarantinoon, elokuvien katsomiseen elokuvateattereissa. Haluaisin tehdä siitä harrastuksen. Vaihtoehtoisesti voisin opetella keskittymään silloin, kun laitan jonkun pätkän (onpa harhaanjohtava sana ottaen huomioon sen, että kyllästyn yleensä ekan viidentoista minuutin aikana ja silloin jäljellä on yleensä vielä vähintään viisi yhtä pitkää "pätkää") pyörimään koneeltani ja ottaa kaiken mahdollisen irti sen tarjoamasta viihdekokemuksesta. En tiedä olenko luonteeltani huonosti keskittyvä, kuten eräs tuttu minulle totesi - "onks sulla joku keskittymishäiriö?" - vai olenko ainoastaan liian sisällä ajan hengessä, jossa multitasking on olevinaan tae taituruudesta - en tiedä mihin liittyen, ihmisenä onnistumiseenko? - ja ympärillä on jatkuvasti lukuisia medioita, jotka vaativat huomiota. Tai siis vaativat sitä omissa ajatuksissani, eivät todellisuudessa. Jonkinlainen sosiaalisen median lakko voisi jälleen olla paikallaan, vaikka tiedän jo tätä kirjoittaessa, etten tee sitä. Olen liian kiintynyt instagramiin sekä turvalliseen nettifoorumiin, johon saan purettua patoutuvat ajatukseni ja luontoräpsyni.

Tekstinikin ilmeisesti osoittaa, etten ole kykenevä pitäytymään pointissa. Mutta onko pointtia olemassakaan? Olen ehkä hieman luopunut elämän tarkoituksen etsimisestä, vaikka meinasin viime viikolla vaipua murheiden mustiin laaksoihin vain siksi, etten keksi luonteelleni täydellisesti soveltuvaa työpaikkaa. Kyseinen kriisi kertonee siitä, että pidän työtä elämän tarkoituksena, mutta tutkittuani ahdinkoani tarkemmin totesin, että kyse on enemmänkin jonkinlaisesta kokonaisvaltaisesta ei-mihinkään kuulumisen tunteesta. Tällä hetkellä se ei sen kummemmin häiritse, mutta ilahduttaisi tietää, että on olemassa yhteisö ja tehtävä, jonka osana oleminen ja jonka toteuttaminen tuntuisi merkityksellisen lisäksi luontevalta. Huomenna saan tietää, onko mut valittu lempikustantamoni kustannussihteeriksi, mutta olen 99% varma, että mikä tahansa työnantajan päätös sitten onkaan, en ota tarjousta vastaan. Tai siis otan, jos se on kielteinen, mutta siinä vaiheessahan se ei edes ole otettavissani.

Kirjotin yllä olevat kappaleet tunti sitten, jonka jälkeen olen seikkaillut en edes tiedä missä. Luultavasti en missään. Tänään ainoa ohjelmanumeroni on kävellä Töölöön yin-joogaan, kenties koettaa rauhoittua tästä pärinäaamusta - menevä tekno ja pannullinen mustaa teetä ei varsinaisesti laske energiatasoja - ja hiljentyä olemisen ja musiikin äärelle. Hiljentymisestä kirjoittaminen tökkii pahasti, koska se kuulostaa lähtökohtaisesti niin rasittavan hartaalta henkisyydeltä tai sen yrittämiseltä, mutta en pidä siitä, että tietoisuuteni jakautuu koko ajan lukuisien eri asioiden ylle tai ympärille tai mihin ikinä levittäytyykään. Olen parin päivän sisällä ekaa kertaa oivaltanut, että meditoidessa saan kiinni lähes ahdistavan kovaäänisestä ja räikeästä sisäisestä elämästä, joka on meneillään kaikissa sekunnin murto-osissa. Olen luullut, että voin lopettaa ajattelun koska tahansa, kunhan osaan keskittää huomioni hengitykseen tai mihin tahansa yksittäiseen asiaan, jonka alle saa piilotettua kaiken muun ympärillä käynnissä olevan. Mutta kyse ei lainkaan ole siitä. En tiedä, miten kukaan voisi ikinä keskeyttää sen ajatustulvan, joka on lopullisesti vallannut pään, tai missä tietoisuuden katsookaan sijaitsevan. Kai se on mahdollista ja kai sen taakse voi jotenkin nähdä tai asettautua, mutta ne sekunnit kun nyt olen ensimmäisiä kertoja havainnut, kuinka täysillä nuo ajatukset päässäni soivat, en voi kuvitellakaan, miten sitä ei voisi olla olemassa. Tai miten voisin olla häiriintymättä siitä. Katsotaan.