Koko viikon ja edellisenkin ympäri kaupunkia on näkynyt kirkkaisiin väreihin ja naamiaisasuihin pukeutuneita fukseja. Tällä hetkellä työpaikan ikkunan ulkopuolella kävelee joukko määkiviä tyyppejä neonkeltaiset lakit päässään. Omista fuksiaisistani muistan sen, että lauloimme yhtä pientä elefanttia satamiljoonaa kertaa, että söin väkisin suklaisen jälkkärin koska en halunnut kieltäytyä ja siten vaikuttaa anorektikolta, ja että tapasin ruskeahiuksisen syötävän suloisen pojan, johon mulla oli kevyehkö ihastus koko talven. Kerran kävelin sen kanssa pienimuotoisesta illanvietosta Kamppiin ja yllättäen se halasi mua hyvästiksi. Pohdin seuraavana päivänä kaverin kanssa, millaisen viestin uskallan laittaa poitsulle facebookissa, mutta en sitten koskaan saanut mitään keskustelua aikaiseksi. Välillä tulee niin kova kaipaus opiskeluaikojen alkuun! Mutta ei se enää tuntuisi samalta, vaikka aloittaisin puhtaalta pöydältä uuden alan parissa. Olin muutenkin 18-vuotiaana ihan eri ihminen.
Tänään aamulla itkin samalla kun pyöräilin ja yritin puhua puhelimessa, koska olin unohtanut työpaidan kotiin. Aamupäivällä itkin, koska graduni sivumäärä on aivan liian iso. Nyt muutaman sähköpostin, ystävien viisaiden neuvojen ja kahden epäonnistuneen tulostamisyrityksen jälkeen olen rauhoittunut, päättänyt jättää sivumäärän ennalleen ja vain toivoa parasta. Illalla haen kaksi kansiota ja huomenna sujautan pinkat ohjaajan lokeroon. Tasan viisi vuotta sitten olin aivan alussa, nyt jäljellä on enää byrokratiaa.
Pakko myöntää, että olen välillä aivan hurjan ylpeä siitä, että olen tuottanut 120 sivua tieteellistä tekstiä ihka itse. Kunpa mitään odottamatonta ei enää tapahtuisi, ja pääsisin sutjakkaasti jatkamaan elämää valmistumispaperit kourassa vielä tämän vuoden puolella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä kuuluu?