Soppaa

Eilen käytin päivän luppoajan hyödykseni tekemällä pitkään haudutetun paprika-linssikeiton rauhassa ja täysin oikeaoppisesti. Kuten olen muutamaan kertaan todennut, on kokkaamiseni arkena sekopäistä riehumista, mutta eilen todistin, kuinka maltillisuus parantaa lopputulosta huomattavasti. Tai vaikka maussa ei huomaisi eroa, ovat ehjinä säilyneet hermot aina plussaa.

Se on tosin jo täyttä epärealistista toiveajattelua, että jaksaisin tai ehtisin normaaleissa olosuhteissa asetella ruoka-annoksiin tarvittavia aineksia nätisti tarjottimelle ja vielä kuvata ne edustavassa valossa.

Ilmeisesti selkäni ei kestä laiskaa makoilua, koska joogassa meni tänään sitkeämmin kuin pitkään aikaan. En sentään onnistunut jumiuttamaan sitä hermoa, joka on kiukutellut koko syksyn, mutta jopa istuminen selkä tyydyttävän suorana tuotti vaikeuksia. Onpahan jotakin, mitä parantaa kevään mittaan.

Takaisin bisneksessä

Astuessani aamulla ovesta ulos koin muutaman sekunnin kestävän absurdin pakokauhuisen tunteen. Kolmen päivän sisällä kykkimisen jälkeen en meinannut sietää ajatusta muiden ihmisten keskellä liikuskelusta, vaan halusin vetää hupun syvälle silmien yli ja kipittää takaisin kodin rauhoittavaan suojaan. Pikakriisi väistyi kuitenkin nopeasti jättäen tilalleen duracellpupumaisen innostuneisuuden sitä kohtaan, että pääsen vihdoin liikkumaan.

Eilisestä asti mielessäni on naurettavaa kyllä pyörinyt kyykkääminen (joka ei mitenkään liity alta löytyvään videoon. Hyvä ettei se traumatisoinut ja poistanut salihimojani loppuelämäksi), joten ilmeisesti suosikkiliikkeni on sitten siinä. Nyt koetan kuumeisesti varata paikkaa huomisesta bodypumpista, mutta uuden vuoden lupauksia tehneet kesäkuntointoilijat ovat ruuhkauttaneet ryhmäliikuntatunnit raivostuttavalla määrätietoisuudella. Tänään menen joka tapauksessa joogaan, ja jos nyt sattuisi niin ikävästi, etten huomenissa mahdu bodypumppailemaan tai ehdi salille pidentyneen työvuoron takia - siistiä, että töissä saa jatkuvasti olla standby:na ja odottaa viime hetken muutoksia - järjestän vaikka olkkarimme väliaikaiseksi urheilukeskukseksi.

Olen pöllämystynyt tästä tarmokkuudesta, jonka harvinainen univelattomuus ja täydellinen lepäily synnyttää. Onneksi myös aurinko on tarjonnut suloista apuaan, ruoasta puhumattakaan. Tyrnimarjoista, pellavansiemenistä ja mehiläisen siitepölystä on tullut vakkariaamiaiseni.

Pohjanoteeraus

En käsitä, kuinka tällaisten videoiden ja biisien ilmestyminen on mahdollista vuonna 2014. On lähes huvittavaa, kuinka yhdessä kolmeminuuttisessa pätkässä voi olla joka ikinen mahdollinen asia niin täysin pielessä. En ole seurannut Skandaalin uraa, enkä tiedä onko hän räppäämisensä kanssa tosissaan, mutta oli kyseessä vitsi tai ei, yritys menee pieleen niin että ujeltaa.

Suurin ongelma vastenmielisessä pläjäyksessä on tietysti naisten esineellistäminen. Lyriikoista huokuu olettamus siitä, että naisen treenatessa salilla hän tekee sen ensisijaisesti ulkonäöllisistä syistä ja miestä miellyttääkseen. Skandaali tepastelee salilla pyörivien naisten keskellä kuin maailman kuningas, joka kokee oikeudekseen arvostella sekä naisten ulkonäköä että näiden urheilusuoritusta. Rehvasteleva tapa liikkua osoittaa myös kuinka Skandaali olettaa jokaisen hänen näkökenttäänsä osuvan vartalonosan olevan itsestäänselvästi hänen tartuttavissaan.

Alentavan sanoman lisäksi videota pahentaa entisestään Skandaalin olemattomat räppäystaidot sekä videolla esiintyvien naisten epärealistinen ulkomuoto saliympäristöön nähden (yletön meikkaus ja puuttuva hikoilu). Näistä johtuen Salikissa on surullisen onneton yritys viedä eteenpäin viime aikoina ansiokkaasti räpissä esillä ollutta saliteemaa. Musta Barbaari onnistui hauskuuttamaan ja käyttämään samalla osan saamastaan valtavasta huomiosta aidosti merkittävien kysymysten puimiseen, kuten maahanmuuttajien oikeuksiin. Puhumattakaan sitten Rudysta, joka ansaitsee kovimmat aplodit mukaansatempaavista bodaamiseen liittyvistä biiseistään.

Bongasin videon eräältä miespainotteiselta foorumilta, ja mietittyäni tovin soveliaita vastauksia, tyydyin vain heittämään muutaman leveästi nauravan hymiön videon perään. Tiedän nimittäin jo varsin hyvin, millaisia vastauksia kohtaisin, jos alkaisin tosissani protestoida. Saisin kuulla olevani kateellinen ja katkera siitä, etten ole samassa kunnossa kuin nämä salimisut ja ettei minulla ole kuolaavaa Skandaalia istumassa selkäni päällä aina kun treenaan. Päinvastoin voisin kuitenkin kehua naisten kropat maasta taivaisiin ja taputtaa heidän selkeästi kunnianhimoisille tavoitteilleen painojen nostelemisen suhteen, mutta kun keskiössä ei nimenomaan saisi olla fyysisen ulkomuodon arvostelu suuntaan tai toiseen. Lisäksi koen ongelmallisena, että kukaan naissukupuolen edustaja on ylipäätään suostunut leikkimään mukana näin sortavassa videossa. Toinen reaktio, jota osaisin foorumilla odottaa, on tosikon leima ja kasa huolettomia "älä nyt jaksa suuttua vitsistä"-heittoja. Mutta kun Salikissa ei ole millään tasolla ok, ei vitsinä eikä minään muunakaan.

Keittiöpäivä

Alan jo pohtia saikun omatoimista lopettamista, kun katson tuota ulkona pauhaavaa aurinkoa. Ei kai yksi pieni kävelylenkki flunssaa kiihdytä. Makoilin sängyssä hävyttömän pitkään ennen kuin jaksoin nousta ylös (käytännössä vain siirsin makoiluni sohvalle), ja kirkasta taivasta ihaillessani luulin elävämme jo alkukevättä. Mielessäni vilisi valoisia muistoja viime vuosilta, joissa hymyilen autuaana kun huomaan pärjääväni ulkosalla pelkällä ohuella kevättakilla ja poljen riemusta pakahtuen vuoden ensimmäiset pyörälenkit.

Mutta takaisin todellisuuteen, ennen kuin pudotus tähän kovaan narskuvaan pakkaseen on liian jäätävä. Eilen raivasin tieni läpi keittiömme järkyttävän sotkun ja tunsin mieleni jälkeenpäin niin seesteiseksi, että en harmistunut edes pieleen menneistä kokkailuista. Ennen-kuva hävettää, jälkeen-kuva tekee musta omahyväisen ylpeän.

Myönnän, että nämä päivät ovat olleet melko toimettomia, kun siivoaminen saa mut taas pakahtumaan tyytyväisyydestä. Putsailun jälkeen sotkin kaiken uudestaan leipoessani aprikoosiskonsseja, joiden maksimaalisen makunautinnon vaaransin unohtamalla tarkkailla niiden tilaa uunissa. En ymmärrä minkä superlämmityksen uunimme on äkkiä omaksunut, kun ruoat palavat siellä rutkasti ennen reseptissä ilmoitetun paistoajan päättymistä. Voi myös olla, etten vain osaa katsoa kelloa.

Onneksi skonsseja kelpasi vielä syödä mustuneesta ulkonäöstä huolimatta, ja samalla testasin suklaisen aurinkosmoothien reseptiä. Siitä tuli liian kirpeää, mikä mahtaa johtua siitä, että käytin pelkästään appelsiinin hedelmälihaa puristettuani niiden mehut skonssitaikinaan. Ruokaa on niin vaikea heittää roskikseen. Kummasti pari tuntia näiden nauttimisen jälkeen aloin himoita tuoretta kaalia, joten jouduin vaeltamaan kauppaan ihan sitä varten. Keskikokoisiksi paloiksi pilkottu kaali on käsittämättömän herkullista, ja joka kerta joudun tosissani estämään mielihaluni ahmia koko kerä kerrallaan.

Tänään kiireisessä ohjelmassani on vierailu pyykkitupaan ja se iänikuinen lukeminen, joka ei eilen taas edistynyt kovin lupaavasti. Ehkä mun pitäisi vaihtaa alaa ja ruveta kokiksi tai siivoojaksi, kun kirjoittaminen ja valokuvaaminen pyörii nykyään enemmän niiden kuin kirjallisuuden ympärillä. Kuka järkevä ihminen edes tuntee sellaista intohimoa vihreää lehtikasaa kohtaan, että vasta vasten valokuvaa sen ja vielä kehittelee tekstiä kuvan ympärille?

Hitaat aamut

Uskomatonta, kuinka nopeasti arkirytmi voi muuttua ja kuinka äkkiä entinen unohtuu. Siitä ei ole kuin muutama kuukausi, kun heräsin aamuisin satunnaisiin aikoihin ilman herätyskelloa, makoilin sängyssä kirjan kanssa, kulutin aamiaisen parissa vähintään tunnin ja poistuin kotoa parhaimmillaan vasta iltapäivällä. (Ei ihme, että gradun valmistumiseen meni yli vuosi.) Silloin työpäivät muodostivat poikkeuksen nätisti lipuvan aikatauluttoman leppoisan arjen keskelle, kun taas nykyään vasta kymmeneltä alkavat työvuorot ovat suloista luksusta.

Sen takia unelmatyössäni olisi liukuva työaika, että joskus päivä lähtee mainioimmin käyntiin lusmuilemalla sohvalla puolet aamusta ja matkustamalla kello yhdentoista bussilla mummojen ja kotiäitien kanssa. Julkisissa kulkuvälineissä on tähän aikaan päivästä täysin omanlaisensa tunnelma, joka tietysti eroaa radikaalisti iltapäivän ja alkuillan melskeestä. Kuskit vaikuttavat rentoutuneilta ja saattavat jopa väläyttää hymyn tervehtimisen lomassa. Matkustajat tuijottelevat ikkunasta ulos ajatuksiinsa vaipuneina, huokuen kyseenalaistamatonta kiireettömyyttä. Vastaavasti alkuiltaan asti kestävä työvuoro voi joskus taikoa musta tuplasti tehokkaamman työntekijän, olenhan kaikkea muuta kuin aamuihminen.

En kuitenkaan ole niin etääntynyt opiskeluaikojen päivärytmistä, etten muistaisi, mihin silloin kallisarvoista aikaani kulutin. Tänään verestin muistiani toimimalla juuri kuten vuosi sitten gradun kirjoittelun olevan vasta alkutekijöissään: heräsin pää täynnä kunnianhimoisia suunnitelmia, jotka pyörivät suursiivouksen ja pyykkäämisen ympärillä, ja havahduin viisi tuntia myöhemmin sohvalta keskeltä musiikkitiedostojen järjestelyä ja nettikavereiden kanssa viestittelyä. Kohta on jo lounasaika, ja sain vasta viisi minuuttia sitten pestyä hampaat aamiaisen jäljiltä. Päivän tärkein homma on lukea sata sivua perjantaina erääntyvästä romaanista, josta olen tähän mennessä suorittanut noin kolme prosenttia. En käsitä, kuinka englanniksi lukeminen saa mut joskus hyytymään niin täysin. Sata sivua ei useimmiten ole haaste eikä mikään, mutta nyt olen junnannut paikoillani saman kirjan kanssa kohta kaksi viikkoa. Kyse ei ole siitä, ettenkö nauttisi lukemastani, vaan aika tuntuu nopeutuvan ja käsityskykyni hidastuvan tämän romaanin kohdalla.

Silta-sarjassa on kohtaus, jossa Saga Norén lukee rikostutkintaan liittyvää paksua kirjaa suorittaen samalla arkisia puuhia irrottamatta katsettaan kirjan sivuista. Vain suihkuun mennessään hän oletettavasti keskeyttää lukemisen, mutta tarttuu jälleen toimeen heti hanan suljettuaan. Saga on tästedes esikuvani. Onhan hän muutenkin aivan huikea hahmo: määrätietoinen, älykäs ja taitava nainen, joka ei mielistele ketään. Nyt menen seuraamaan hänen esimerkkiään hyödyntäen sitä keittiön sekamelskan kuntoon hoitamisessa.

Saikku

Eilen luulin tervehtyneeni kokonaan ja kaduin alkuillasta tekemääni puhelua, jossa ilmoitin, etten pääse töihin yhteen päivään. Tänään lekuri oli kuitenkin sitä mieltä, että mun on parempi pysyä saikulla keskiviikkoon asti. Kyllähän se käy, vaikka mieleni palaa jo salille ja muutenkin pursuan energiaa. Parempi kuitenkin varmistua, etten riskiä jälkitautien kehittymiselle ole, ennen kuin rynnin bodypumppeihin tai circuit trainingeihin.

Onneksi perjantaina pamahtaa, silloin nimittäin juhlitaan Katin Gaalassa suuren artistikatraan seurassa. Vaikka osa porukasta alkaa nyt jo nihkeillä ja marmattaa, ettei varmaan sittenkään liity seuraan, aion puskea paikalle vaikka yksin. Luultavasti tukehdun käyttämättömiin energiavaroihin kolmen päivän makoilun jälkeen. Enkä ymmärrä miksi ikimaailmassa jättäisin käyttämättä tilaisuuden todistaa KCMD Mafian lavapresenssiä. Totta puhuen muut artistit eivät sen kummemmin kolahda, mutta hyvässä seurassa luulisin illasta tulevan huippukiva. Jos näin ei jostakin syystä ole, ainakin lauantaina voin puhua sydämeni tyhjäksi parhaalle ystävälleni, joka tulee kotoisasti yökylään.

Lepoa

Naurattaa jatkuvasti, kun katson tuota irtopäätäni. Täällä peiton alla aion viettää valtaosan päivästä, sillä haluan päästä eroon tästä räkäisyydestä. Pohdin jo saikun ottamista huomiselle, mutta tarmokkaasta olostani päätellen flunssa alkaa hellittää. Sitä paitsi en ole vielä kertaakaan joutunut ottamaan sairaslomaa nykyisessä työpaikassani, joten koetan ehkä kaikin voimin jatkaa perinnettä. Huomenna joudun tosin taas vaihtamaan työpistettä kahdenkymmenen minuutin välein ja hyppimään sisätiloista jääkylmään ulkoilmaan kymmenen kertaa päivässä, joten taidan kuitenkin tutkailla oloani vielä illemmalla. Siihen asti lääkitsen itseäni vitamiineilla ja muilla piristeillä.

Leivoin eilen kookos-mustikkamuffinseja, mutta raivostuttavaa kyllä päästin ne kärähtämään uunissa. Koetin samaan aikaan keitellä chaita, makeuttaa ylijäänyttä kookosmaitoa soveltuvaksi jätskimuotteihin kaadettavaksi seokseksi, sekä seurata Putousta. Ei siis mikään suuri yllätys, että unohdin leipomukset tyystin. Syön niitä silti varsin tyytyväisenä, sillä en pidä palaneen makua erityisen inhottavana, ja keskiosasta maistaa jo häivähdyksen siitä, millainen lopputulos mitä luultavimmin olisi ollut, jos olisin pelastanut pellillisen viisi minuuttia aiemmin.

Ehdin aamulla jo shoppailla hyödyllisen lisän kodinkoneidemme kirjoon MSO:sta. Olen käyttänyt poikaystävän vuosikausia sitten hankittua kulahtanutta tehosekoitinta, mutta otin nyt oikeudekseni hankkia tilalle kunnollisen ja kätevämmän vempeleen, kun kerran pyöräyttelen smoothieita lähes päivittäin.

Saavu pian, jooko!

Nuhanenä

Taisin tehdä virheen lähtiessäni salille eilen. Tänään ääneni on nasaalinen ja pää niin tukossa, että olen ehtinyt itkeä jo kerran, koska keskustelu illan suunnitelmista tuntui liian haastavalta tämänhetkiseen alentuneeseen olotilaani nähden. Onneksi en sentään ole kuumeessa, eikä yhdeksän ja puolen tunnin yöuni varmastikaan pahentanut tilannetta.

Tänään aion lukea, käydä näöntarkastuksessa, leipoa muffinseja ja katsoa Siltaa sata jaksoa putkeen. Caitlin Moran on niin viihdyttävä, että mun on ehdottoman pakko löytää jostakin aikaa heittäytyä sohvalle vaakatasoon ja uppoutua hänen ajatuksiinsa vailla vaatimusta ajankulun seuraamisesta. Hän kirjoittaa niin oivaltaen ja rikasta kieltä käyttäen, että lumoudun.

One of humanity's less loveable tropes is an ability to get hurt, self-righteous and huffy about someone else's problem.

Huomenta

Miksi yksinäiset perjantai-illat tuntuvat aivan eri tavalla surumielisiltä kuin arki-illat, vaikka oman seuransa oli valinnut aivan tietoisesti? Kun tietää, että muut ovat rilluttelemassa, eikä ole aivan varma viitsiikö liittyä seuraan tai onko ylipäätään toivottu joukon jatke, alkaa olotila nopeasti muuttua ankeaksi ja vainoharhaiseksi. Onneksi poikaystävä saapuu keskiyön tienoilla ja pelastaa mut näiltä ulkopuolisuuden tuntemuksilta, joille ei edes löydy mitään järkeenkäypää perustetta. Itsepähän päätin pyhittää viikonlopun nukkumiselle ja alkoholittomuudelle.

Sehän merkitsee luonnollisesti syömisen lisääntymistä. Otin startin viikonloppuun napostelemalla pistaasipussin tyhjäksi, ja aiemmin päivällä tuhlasin ropojani tyyriiseen salaattibaariin. En ole aiemmin huomannut sellaisen olemassaoloa, vaikka se nököttää keskellä Kaisaniemen K-Supermarketia heti sisäänkäynnin edessä. Joku sanoi joskus mun seilaavan aivan liian omissa ajatuksissani, kun istuin ennen luentoa nenä kirjassa ja kuulokkeet korvilla. Ilmeisesti en ole päässyt pääni ulkopuolelle vieläkään, jos kerran käyn Kaisaniemen kaupassa muutaman kerran viikossa ja jättimäinen salaattipöytä kiinnitti huomioni vasta nyt, noin vuoden jälkeen.

Vaikka olen luuhannut levottomissa ja alkoholituotteisiin keskittyvissä baareissa oikein antaumuksella viime aikoina, suosin silti salaattibaareja aina ja ikuisesti yli muiden. Herkullisista ja mielikuvituksellisista raaka-aineista koottu salaatti päihittää herkullisimman viinin tai kutkuttavimman drinkin mennen tullen. Tuo ylläoleva nyt näyttää lähinnä pastakasalta (tuosta sanasta tulee jännästi toiset mielleyhtymät), mutta alta löytyy kyllä yhtä sun toista vihannekseksi miellettävää ainesosaa.

Taidan tästä viimeinkin vetäytyä sen kirjan pariin, jonka antimista nauttimisen puolesta puhuin jo eilen, mutta jonka toteuttamiseen asti en koskaan päässyt. Koetan karistaa epämiellyttävän epätoivotun tunteen harteiltani venyttelemällä ja syömällä iltapalaa pitkän kaavan kautta, ja soitan repeatilla tätä aivan valtaisan sykähdyttävää hyvän mielen biisiä Jussi Kuomalta.

Olen toki kuullut tätä pitkin syksyä milloin missäkin yhteydessä, mutta ilmeisesti aika sen kolahtamiselle oli oikea vasta nyt. Huomasin tänään itsessäni kehittyvän yllättävän tunteikkaita reaktioita tämän soidessa, joten Huomenta on nyt virallinen tämänhetkinen lempibiisini.

Pääosassa viini

Voi jumpe, kuinka räkäinen olen. Nyt löytyisi käyttöä niille tropeille ja poppakonsteille, joiden voimaan luotin koko syksyn, kun muut niiskuttivat ja saikuttivat. En ilmeisesti ollut tarpeeksi varuillani, tai sitten olen nukkunut liian vähän ja huonosti viime aikoina, kun en onnistunut välttämään flunssaa.

Pelottavaa. Onneksi olen ottanut nyt pitkäkestoiseksi projektiksi tasoittaa unirytmiäni ja pidentää yöuniani, joten en toivottavasti joudu kärsimään ainakaan pitkäaikaisista vaurioista.

Viikon pelastaja

Eilisen leffaillan jälkeen tunnen itseni taas teiniksi, sillä äimistelen edelleen sitä, kuinka uskalsin järkätä illanvieton keskellä työviikkoa. Olin suunnitellut, että juon pari lasillista viiniä ja menen nukkumaan viimeistään kuusi tuntia ennen herätystä. Ilta alkoi lupaavan aikaisin Hohdon katselulla, ja kaikki istuivat sivistyneesti rauhassa paikoillaan tapittamassa Jack Nicholsonin mielipuolista säheltämistä.

Pidimme tauon, täytimme viinilasit, aloimme arpoa seuraavaa elokuvaa. Keskustelu lähti vilkastumaan, äänenvoimakkuudet tasaisesti nousemaan. Samalla tulimme asettaneeksi kaavan koko loppuillaksi, mikä käsitti nämä kaksi tekijää: toistemme päälle huutaminen ja viinin litkiminen. 10 things I hate about you keräsi vielä suurimman osan keskittymisestämme ja viihdytti mahtavalla musiikillaan ja ikimuistoisilla repliikeillään, mutta illan viimeiset leffat pyörivät enää kohisevana taustaviihdykkeenä levottomille keskusteluillemme. Jossakin vaiheessa yksi puoli sohvasta väitteli siitä, millä taktiikalla he selviytyisivät Battle Royalen hurjuuksista, ja toinen puoli (sisältäen mut) pohdiskeli ihmissuhteiden kiemuroita ja isovanhempien suhdetta alkoholiin.

Kun havahduin siihen, että sohvapöytä tulvii tyhjistä viinipulloista sekä tahmaisista laseista ja porukkamme makaa epämääräisessä kasassa ympäri sohvannurkkia, päätin, että aamuviisi on hyväksyttävä aika jättää seurue ja painua pehkuihin. Onneksi ehdin kerätä itselleni edes neljän tunnin unet muiden jäädessä mekastamaan olkkariin.

Aamulla heräsin nuhjuisena ja pyörällä päästäni, mutta ulkona paistava aurinko raikasti tunnelmat heti saatuani silmät aukaistuksi. Hiiviskelin makkarista käytävään ja kurkkasin varuillani eteisen matolla lojuvia kenkiä, ilahtuen siitä, että koko konkkaronkka oli häipynyt aamuyön hiljaisina tunteina. Olen todella innoissani siitä, että olen tutustunut eilisillan ihmisiin ja toivon tosissani syvempien ystävyyssuhteiden kehittymistä, mutta silloin kun olo on vilustunut ja koomainen, en toivo kenenkään muun kuin poikkiksen tai pelkän oman itseni seuraa, sillä en kykene muodostamaan yhtäkään järkevää lauseenpartta. Tunsin onnellisuustasojeni kohoavan, kun havaitsin olkkarinpöydän ammottavan tyhjyyttään ja likaisten pizzalaatikoiden loistavan poissaolollaan. Mikään ei edistä darran iskemistä kuin siivoton ja ahdistava eilisiltaisesta nousuhumalaisesta riekkumisesta todistava sekasotku, ja nyt kiltit ja uhrautuvaiset humalaiset seuralaiseni olivat vieneet sotkun mennessään.

Kenties aurinko ja mieleinen herätys tekivät tehtävänsä, sillä en koe olevani erityisen väsynyt enkä varsinkaan krapulainen. Ainoa menoa häiritsevä tekijä on tämä nuhaisuus, mutta aion tehdä kaikkeni, että kuume pysyy loitolla. Illalla lähden parantelemaan pääkoppaani joogaan ja nautin viimeisestä yksinäisestä illasta viihdyttävän kirjan ja impulssiostoksena S-Marketista mukaan lähteneiden napostelujen kera.

Olen todella mielissäni tuosta pari viikkoa vanhasta juomapullostani, jonka nappasin sen enempää harkitsematta mukaan Ruohonjuuren alennuksesta. Se ei vuoda vaikka pulloa kuinka vääntelisi ympäriinsä, ja sen ulkoinen kuosi hymyilyttää mua edelleen.

Alkuviikkoa

Tunnen itseni poikkeuksellisen aikuiseksi. Ainoa hyvä puoli poikaystävän työmatkassa on se, että kun siivoan kämpän, se pysyy siistissä kunnossa. Eilen kävin ostamassa kasan puhdistusaineita, tuoksukynttilöitä ja kukkia - !!!! olkoot, että ne ovat nuupahtaneita Pirkka-tulppaaneja, olen silti tyytyväinen askeleeseen, jota en ole koskaan aiemmin ottanut - ja jaksoin pitkästä aikaa valmistaa täksi aamuksi tyrnimarjahilloa. Siitä tuli herättelevän kirpsakkaa ja koostumukseltaan ihanteellista, koska muistin käyttää viime viikolla hankkimaani sauvasekoitinta.

Siinä on muuten sellainen kodinkone, jota ilman en välttämättä tule jatkossa enää selviämään. Kuinka olen voinut elää pelkän tehosekoittimen varassa? Totta kyllä, että olen kokkaillut tosissani vasta viimeisten kuukausien aikana, mutta silti, sauvasekoitin on aivan tavattoman kätevä. Söin äsken lounaaksi sitä porkkana-kookoskeittoa, jonka kokkareisuus sai mut aiemmin irvistelemään, mutta joka nyt soseutettuna ja inkiväärin, limen sekä chilin kera maistui uskomattoman herkulliselta. Joudun ehkä tekemään uuden satsin illalla, sillä olen todella harmissani, etten tajunnut keiton koostumuksen vaikuttavan sen makuun. Olen aivan täpinöissä tästä oivalluksesta ja aion ryhtyä samettisten sosekeittojen mestariksi.

Lisukkeena söin - tai syön parhaillaan, koska en malttanut tulla höpöttelemään samaan aikaan - viikonlopulta yli jäänyttä lohi-vuohenjuusto-salaattia, jonka myös kuorrutin limellä. Tämän vihreän pienen pallon mehu sopii selvästi mihin tahansa. Näen tällä hetkellä edessäni kuvan viikonlopulta, missä poikaystäväni kehuu yllättyneenä limen makua nuollen sitä kerta toisensa jälkeen ja irvistäen aina perään kuin suloinen ja hölmö koira.

Onnistuin viikonloppuna kerrankin nappaamaan selkeän kuvan tästä pikimustasta Bingosta, joka on ärsyttävän taitava sulautumaan ympäristöönsä hahmottomaksi möykyksi.

Aikuiset oloni tyssäävät kyllä tämän päivän vaateostoksiin, jotka koostuvat sukkiksista, sukista, leggingseistä ja muodottomasta hupparista, jota aion käyttää mekkona kuviollisten trikoiden kanssa. Ja eivät kai todelliset aikuiset muutenkaan hehkuta siivoamista tai ruoanlaittoa.

En ymmärrä, miksi olen tällä hetkellä niin tykästynyt tähän teinityyliin. Ehkä poden alitajuista ikäkriisiä. Nyt menen kiehauttelemaan itselleni nokkosteetä, sillä heräsin kurkku huolestuttavan karheana ja nenä tukkoisena. En silti aio sairastua, sillä huomenna emännöin leffailtaa, josta tulee selvästi viikon kohokohta.

FKA twigs

Olipas pysäyttävä video kerrankin, ahdistavaa kaunista vangitsevaa samaan aikaan.

Väsypäivä

Olin pari vuotta töissä Pursimiehenkadun Crustumissa, ja olen edelleen täysin puolueettomasti sitä mieltä, että siellä oli kaupungin paras brunssi. Tietty raivostutti aina kun pomo oli ylitarkka jostain ruokien asetteluista ja astioiden kiiltävyydestä, mutta nyt kun kahvila on myyty SIS. Delille, huomaa, kuinka paljon merkitystä pikkujutuilla on.

Konsepti aamubrunssissa on suunnilleen sama, mutta taso on laskenut hurjaa kiitoa. Brunssin tarjonta on vähentynyt ainakin puoleen, brunssipöytä on sotkuinen ja tarjottimet puolityhjinä. Asettelu on tökeröä, kuten että jugurttia ei olla jaksettu kaataa tarjoiluastiaan, vaan henkilökunta on katsonut riittäväksi tyrkätä lusikan suoraan soijajugurttipurkkiin ja viedä sen sellaisenaan esille. Ehkä turhaa nipotusta, mutta jos maksan maltaita, haluan välttyä siltä, että joudun sylkemään pilaantuneen lohen servettiin ja poimimaan hiuksia leipäni välistä. Pöydästä löytyy kyllä suht herkullisia ja kekseliäitä juttuja, kuten hampunsiementahnaa ja monia eri pähkinöitä, mutta ne eivät riitä tekemään aamiaisesta 17 euron arvoista.

Ainoan kehun annan kahville, joka maistuu edelleen taivaalliselta ja herätti mut aamulla kuolleista. Olin nimittäin järkyttävän väsähtänyt, vaikka sain mielestäni kohtuulliset yöunet ja join vain pari annosta alkoholia eilen. Taapersin koomassa läpi pitkän päivän enkä osannut edes arvostaa kunnolla kahvittelua ystävän kanssa. Kävimme kokeilemassa portugalilaista Cale-Cafeta, mutta olin vieläkin niin ähkyssä brunssin lukuisista hiilaripommeista, etten osannut nautiskella muuta kuin pienen latten. Sen verran osasin kuitenkin havainnoida, että paikka oli oikein kotoisa ja tiskin takana hääräävät kaksi naista erityisen ystävällisiä ja hymyileväisiä.

Nyt kävi kuten aina, että piristyn sitä mukaa kun ilta etenee. Mikäs siinä, sillä kohta alamme väsätä jättimäistä salaattia, jonka aineksista pulitin yli kaksikymppiä.

Aurinkoo

Eilisen keittokatastrofin jäljiltä tartuin tänään heti tuumasta toimeen ja hommasin sauvasekoittimen. Aion jo huomenna laittaa laitteen tositoimiin ja soseuttaa raakapuuron välipalaksi. Samalla hankin aineenvaihduntaa kiihdyttävää nokkosteetä, sillä vaikka lomista on pari hassua viikkoa, tunnen stressin vyöryvän päälleni. En meinaa ehtiä mukamas enää mitään. Lukeminen ja blogien seuraaminen ovat jääneet ahdistavasti todella alhaisille sijoille tärkeysjärjestyksessä.

Sain sentään pienesti lepuutettua hermojani työpäivän lomassa, kun ehdin kiertelemään meren äärellä kävellen. Aurinko, olet paras ystäväni.

Värikäs lumi

Kävimme katsomassa viikko sitten maailmaan tullutta vauvelia ja kävelime kotiin pehmoisessa ja kuin hidastetussa lumisateessa. Eteenpäin katsoessa maailma näytti jakautuvan vienon houkutteleviin maisemalokerikkoihin, joita eri värit määrittävät.

Tein taas omaan sotkuiseen tyyliini porkkana-linssi-kookosmaito-keittoa. Pienet oranssihtavat möykyt lentelivät pitkin seiniä, kun koetin soseuttaa liian vähän aikaa uunissa muhineita puolikovia porkkanoita sähkövatkaimella. Seuraavana hankintalistalla lukee siis soseutin, tai mitä ne pitkät ja pyöreät kapineet nyt ikinä nimeltään ovatkaan.

Lumilauantai

Johan oli taas viikonloppu. Öiset juoksentelut saavat riittää nyt hetkeksi. Mutta ainakin nauroin vatsalihakseni kipeiksi, joten saldo jäi plussan puolelle.

Etkojen tähti oli Mauski...

... josta oli mahdotonta saada selvää kuvaa.

Muistelen vieläkin baarissa käymiäni keskusteluja mielenkiinnolla ja haikeudella. Oli kerrankin pelkästään hauskaa sellaisella tavalla, joka ei nosta häpeän punaa poskille koko seuraavan viikon ajan.

Lauantai oli siitäkin erityisen rakastettava päivä, että lumi tuli vihdoin jäädäkseen. En harmistu pakkasesta ollenkaan, kun mieliala pysyy äkillisen valoisuuden vuoksi korkealla.

Kirsikka kakun päälle löytyi rappukäytävämme vaihtopisteestä, joka ei kai enää luvallisesti sijaitse siinä, mutta johon naapurit silti jättävät epätoivottuja tavaroitaan. Tällä kertaa löysin mitä parhaimman aarteen, kun sain pelastettua omiin kätköihini koko Anna-sarjan! Ja vielä englanniksi! Olen halunnut lukea ne putkeen jo abikeväästä lähtien, mutta olen aina liian laiska keräämään koko rivistöä kirjaston ympäri kaupunkia levittäytyneiltä hyllyiltä.

Tein äsken itselleni ensimmäiset välipalapatukat ikinä. Olen todella ylpeä, ja jo tuoksu kertoo erinomaisesta makuelämyksestä. Ei se mitään, että ulkonäkö vastaa taas epämääräistä roskakasaa tai ehkä hyönteisparvea.

Aamuinen selfie

Aloitin aamun piristävän rauhallisesti ilman stressin häivääkään. Tai no, saatoin välillä vilkuilla kelloa ja laskeskella, heitänkö koko päivän hukkaan kun lojun sängyssä yhteen asti, mutta selvisin uhkaavasta kiireellisyyden tunteesta harteita kohauttamalla ja Hesarin sivua kääntämällä.

Sain nimittäin vihdoin ja viimein aikaiseksi lukea ajan kanssa parin viikonlopun Hesarit, joihin en ole koskenut kuukausiin muuten kuin potkiessani lehtiä pois kulkuväylältä kotiin saapuessani ja heittäessäni joka paikassa lojuvia sanomalehtipinkkoja paperinkeräykseen.

Nyt pidin pääni ja selasin kaikki nämä läpi, vaikka keittiö ja olkkari lainehtivat pulloja ja muuta epämääräistä tavaraa eilisten etkojen jäljiltä ja mahani murisi nälästä (mikä on varsinainen ihme ottaen huomioon sen järjettömän määrän suolapähkinöitä ja sipsejä, joita tungin massuuni aamuneljältä). Jaksoin jopa lukea kiinnostavimmat artikkelit ajatuksella läpi pomppimatta koko ajan ylös alas suorittamassa kaiken maailman mukamas pakollisia tehtäviä.

Luin muun muassa tekstin selfieistä ja ikuistin tilaisuuden kunniaksi oman aamuisen naamani. Mua alkaa naurattaa kun mietin kyseistä ilmiötä tarkemmin, ja sitä, kuinka antaumuksella olen itsekin heittäytynyt virtaan. Napsin itsestäni kuvia merkityksettömissä tilanteissa ja lisään niitä internetiin kaikkien nähtäville sivulle, jota lähes kukaan ei koskaan avaa. Ja saan siitä roppakaupalla hyvää mieltä. Kuinka itserakas voi ihminen olla?

Hömpötysaspektia vahvistaakseni otin kantaakseni taas yhden listan, kun löysin niin houkuttelevan haasteen, että en voi olla tarttumatta siihen. Haluaisin kirjoittaa joka päivä vähintään jotakin aivan pienoista, jotta muistaisin jatkossa kirjoitusten kautta, millaista elämää elin mihinkin aikaan, mutta en aina keksi edes sitä yhtä ohimenevää hetkeä, josta kertoa. Tämä listaus toimii siis hyvin vararatkaisuna mielikuvituksettomia päiviä varten:

Joogailuja

Aloitin tänään ashtangan alkeiskurssin ja tunsin heti, kuinka selkäni niksahteli ja asettui uomiinsa ainakin hetkellisesti. Alaselkäni on tällä hetkellä niin hävyttömän rikki ja jumissa, että olen kauhistunut siitä, kuinka luonnollisena pidän tilannetta. Ehkä nämä kerran viikossa pidettävät tunnit tuovat säännöllisyydellään pidempikestoista apua ja innostavat jatkamaan joogaamista reippaammalla tahdilla.

Alkeiskurssi tulee muutenkin tarpeeseen, sillä olen koko vuoden käynyt satunnaisesti kaikenlaisilla joogatunneilla tyyppiin tai tasovaatimuksiin katsomatta. Olen tietty oppinut matkan varrella suuresti arvokasta nippelitietoa, ja uskon perusteiden olevan hallussa, mutta tunnen silti aloittaneeni jollain lailla keskeltä. Nyt palaan alkuun ja imen itseeni kaiken mahdollisen tiedon vuoriasennosta (yhdenlainen perusasento) alkaen. Motivoin itseäni tänään hankkimalla kätevän mattokassin (miksi toi sana naurattaa mua), jotta ei tarvitse jatkossa hermostua siitä, kun urheilukassin kokoon nähden aivan liian pitkä ja paksu rulla meinaa aina silmän välttäessä tipahtaa likaiselle asfaltille.

Otin itsestäni mairittelevan kassialmaportretin yliopiston vessassa. Näytän ehkä reppureissaajalta, mutta saanpahan molemmat kädet vapaiksi.

Elämä pyörii

Whatsappasin yllä levittäytyvän näkymän siskoilleni odottaessani malttamattomana sporaa vatsa syyttävästi kurnien, tokaisten samalla "Masentavaa". Nuorimmaisen siskoni näkemys kuului kuitenkin "Just cool". Ehkä kaikki onkin siitä kuuluisasta asenteesta kiinni. Ehkä sillä ei ole väliä, että piehtaroin eilen sängyssä aamuyöhön asti ja olin pää jäässä koko yhdeksää tuntia lähentelevän työpäivän ajan. Ehkä kliseet ovat kliseitä syystä, kun huomasin illalla tsiljoonannen kerran, että liikunta auttaa kaikkeen. Olen täpötäynnä puhtia ja tyytyväinen kuin pieni koiranpentu, mutta kierrokset täytyisi saada laskemaan tunnin sisällä, kun tarkasti määritelty nukkumaanmenoaika koittaa.

Törmäsin salilla bestikseni pikkusiskoon, jonka kanssa kävin samoilla modernin tanssin tunneilla yläasteella. Nyt osallistuimme molemmat saman ohjaajan keskivartalotreeniin ja pusersimme kylkirutistuksia vierekkäin. Hän on päässyt opiskelemaan puoli vuotta sitten. Kaikki vaikuttaa pyörivän ympyrää.

Joka vanhoja muistelee...

Tuntuu erityisen haikealta viettää vähään aikaan viimeiseksi jäävää arkipäivälle sattunutta lomapäivää, sillä juhlallisuuksia on riittänyt niin roimasti, että en haluaisi päästää lokoisista päivistä lainkaan irti. Asiaa ei auta, että mut tyrkättiin epämieluisaan työkohteeseen huomiseksi ja ylihuomiseksi, ja inhottavat ennakkoaavistukset saavat mut kerrankin toivomaan, että puhelin soisi viime tingassa ja kenttäesimies siirtäisi mut muualle. Vielä on muutama tunti aikaa päivän loppuun, joten sormet ristiin ja peukut pystyyn!

Sillä aikaa kun vilkuilen kännykkääni minuutin välein ja toivon kuulevani soittoäänekseni asetetun Julma-Henrin sulosointuja, voin muistella lauantaisia valmistujaisjuhliani, jotka sinetöivät joulupyhät ja saivat mut viimeistään nyt tajuamaan lopullisesti, että olen tehnyt koulutuksen suhteen kaiken, mitä ikinä suunnittelin. Tästä eteenpäin olen kuten kaikki tavalliset ja vastuulliset aikuiset, eli töissä käyvä ja säännöllisen arkirytmin omaava kolmeakymppiä lähestyvä nainen. Saan melkein inhotuksen väristyksiä tuosta määritelmästä.

Kummipoikani pikkusisko Stella oli tuntenut mut kaksi minuuttia ennen kuin pyrki iloisesti nauraen omatoimisesti syliini. Täten hänestä tuli kummipojuni ohella lempparilapseni maailmassa.

Huomasin vasta pari viikkoa sitten, että olen työhakemuksissa käyttänyt itsestäni nimitystä tyttö naisen sijaan. Ehkä tämä hölmö ajatusvirhe paljastaa musta enemmän kuin olisi työnhaussa tarpeellista, ja on perimmäinen syy kaikkiin niihin lukuisiin "kiitos mielenkiinnostasi, mutta..."-sähköposteihin. Ainakin se olisi lohdullisempaa kuin että torjuntaviestit johtuisivat puuttuvasta työkokemuksesta ja vajaista kyvyistä. Koetan uskoa siihen, että niin kauan kuin pyrin suuntaamaan ammatinvalinnassa ja työnhaussa kohti jotakin rakastamaani, olen oikealla tiellä. Kirjojen kanssa ei voi koskaan mennä pieleen, tiesin sen ilmeisesti jo lapsukaisena.

Olen selaillut lapsuuskuvia koko aamupäivän, siksi tämä nostalgiseen vivahtava itkuvirsi. Joskus sitä miettii, että miksi aikamatkailu ei voi olla mahdollista, ja miksi aikuisena olon täytyy olla niin paljon haastavampaa kuin pikkuisena. Tosin silloinkaan ei voinut välttyä velvollisuuksilta.

Kohta aion kuitenkin nousta tästä upottavasta suosta, jota netissä surffailuksikin kutsutaan, ja imuroida tomerasti koko kämpän. Sen jälkeen leivon bataattileipiä (voikohan elimistölle tapahtua jotakin kamalaa ylettömästä bataatin syömisestä?) ja käyn raikastavalla iltakävelyllä. Toivon mukaan se kenttäesimies on ehtinyt pirautella siihen mennessä. Tai sitten vain jatkan tässä kököttämistä ja rikon selkääni hieman lisää. Eilen sain sentään itseni liikkeelle jopa useamman tunnin ajaksi, kun kipitin ensin Töölöön jumppailemaan ja sen jälkeen Töölönlahtea pitkin kotimatkalle. Siellä törmäsin tunnelmallisen ympäristön luoviin valoteoksiin, joiden taustaa googlaillessani huomasin Lux Helsingin ja lisäsin sen tarkistettavien tapahtumien joukkoon.

Saatoin olla todistamassa tämän tarran liimaamista

Yläkerran naapurissa itkee vauva sellaisella intensiteetillä, että imurin mekkaloiva puhina taitaa olla tähän hetkeen juuri oikea lääke.

Perjantapinkkiä

Huomaan olevani ilmeisen irrallaan lukemisharrastuksesta, kun en tänään työpäivän lomaan jääneenä luppoaikana tullut heti ensimmäisenä ajatelleeksi kirjaston uumeniin vetäytymistä. Soitin poikaystävälle ja marmatin kammottavaa nälkääni, jota en vielä puoleentoista tuntiin päässyt paikkamaan. Pyörin sekavana ympäri citycenteriä hikiset pisarat selkää pitkin valuen ja tajusin vasta useamman minuutin kuluttua, että en halua shoppailla vaan lukea.

Onneksi aikaa oli vielä aivan riittämiin pienoista kirjan kera pysähtymistä varten, ja kymppikirjasto tarjosi kerrankin ruuhkan sijaan useamman vapaan istumapaikan. Ennen kuin valitsin mieleiseni tukikohdan kolusin pikaisesti sisäänkäynnin lähistöllä sijaitsevat houkutuksista notkuvat hyllyt läpi, enkä joutunut (tai päässyt) lähtemään tyhjin käsin. En melkein malta odottaa, että pääsen tutustumaan Mindy Kalingiin, sillä olen lukenut hänen huumorintajustaan pelkkiä ihastuneita mielipiteitä.

Tällä hetkellä luen kirjaa, joka toimii mainiosti helppona sukelluksena toivon mukaan äsken päättynyttä vuotta aktiivisempaan lukuaikaan, mutta jota koetan pieni häpeän puna poskillani piilotella julkisilla paikoilla sitä repusta esiin kaivaessani. Harmi, että se on niin massiivinen sekä fyysisen kokonsa että etukannen tekstin puolesta, mutta toisaalta ansaitsen näpäytyksen nolostellessani jotakin niin naurettavaa asiaa kuin kirjamieltymyksiäni. Joten tässä kirjan tyylilajiin sopiva korostetun höhlä paljastuskuva:

Jos jotain sietäisin hävetä, niin tuota pehmusteena toimivaa hupparia. Olen heitellyt siihen kainon kiinnostuneita katseita koko syksyn ajan aina Cubuksessa piipahtaessani, mutta koska aikomuksenani ei ole missään vaiheessa ollut pukea possunpinkkiä hupparia ylleni muualla kuin kotona, on 25 euron hinta tuntunut kohtuuttomalta. Kunnes se nyt välipäivinä oli vielä tallella ja alessa. Paita saattaisi muuten sopia hyvin vaikka tanssitreenien lämmittelyosuuden vaatetukseksi, mutta sen selässä lukee "Don't make me #LOL". Joten pidän sen ihan visusti omana salaisuutenani.

Korkeintaan etumus saa näkyä, kuten hehkeässä vuoden ekan päivän darroissa napsaistussa ystävälle lähetetyssä whatsapp-otoksessa.

Sen sijaan en tiedä, miksi pilkkaisin The Carrie Diaries-kirjaa, kun se on tähän asti toiminut täydellisenä hemmotteluna ja viihdykkeenä. Rakastan sitä kutkuttelevaa odotuksen tunnetta, jonka synnyttää ajatus musta makoilemassa jättimäisten sohvatyynyjen seassa nuoren Carrien romanttiset seikkailut ja Punnitse&Säästästä rohmutut perjantainapostelut mahani päällä.