Some-vertailuja

Aloin tehdä videoblogeja ja unohdin nähtävästi heti, kuinka asiat laitetaan kirjalliseen muotoon. Mulle tuli täysin puskista se, kuinka pahasti ja antaumuksella hurahdin itseni ja oman päiväni kuvaamiseen. Olen aina ihmetellyt vlogi-villitystä ja pitänyt sitä vielä bloggaamisesta ja selfiekulttuurista askelen pidemmälle menevänä itsekeskeisyytenä. Ehkä olen kokenut jopa paremmuutta siitä, etten sentään kuvaa liikkuvaa kuvaa itsestäni, vaikka purankin omaa elämääni päivittäin erinäisiin julkaisukanaviin.

Heti kun tein ensimmäisen videon, tajusin, että käsissäni on keino dokumentoida omaa arkea tulevaisuuden varalle, päiviin jolloin en enää muista totuudenmukaisesti, millaista elämäni kolmeakymppiä lähestyessä oli, ja lisäksi videoiminen luo illuusion siitä, että mulla on aina joku seurana. Ehkä tosi surullista, mutta myös positiivista. Kun voin päivän päätteksi höpistä ruudulle ja myöhemmin julkaista selitykseni halukkaiden katseltavaksi, koen, että olen juuri niin paljon yhteydessä muihin ihmisiin, kuin itselleni on hyväksi. En ole maailman paras pitämään kasvokkaisia kontakteja prioriteettina, mutta tällainen ei-reaaliaikainen pienten osien jakaminen sopii täydellisesti vetäytyvälle luonteelleni. Jo yhden viikon aikana olen myös saanut sellaisia ahaa-elämyksiä, että pääni sisällä poukkoilevien solmujen availu "öö"- ja "mmm"-äännähdysten myötä on ilmeisesti hyödyksi ihan jo siksi, että tiedän jälkeenpäin kerrankin itsekin, mitä ajattelen.

Joskus mietin, alkaako purkamiskeinoja olla liikaa ja olenko liian huoleton yksityisyyteni suhteen. En kauheasti arastele näyttää elämääni tuntemattomille. Avaudun luottokeskustelufoorumillani suht koht kaikesta, myös arimmista asioista, ja vaikka se tapahtuu nimimerkin takaa, veikkaan enemmistön tietävän todellisen identiteettini. Käsin kirjoitettava päiväkirja on yhä rakkain apulaiseni, mutta se on vuosikausia toiminut lähinnä pahimpien ahdistustulvien setvimisessä eikä niinkään päivittäisen elämän tallentamisessa.

Instagram-tiliä pidän kapeimpana ja kenties valheellisimpana puolenani: sinne julkaisen muutaman kuvan viikossa tarkoin harkituista aihepiireistä ja hartaasti asetelluista kuvakulmista käsin. Samalla se on yksi rakkaimmista someistani. Se on yksinkertainen, se ei vaadi pohdintaa vaan voin kerrankin jättää yltiöpäisen analyyttisen puoleni rauhaan, siellä voi kikkailla visuaalisesti jännittävillä asioilla ja se on täydellinen väline lempiartistien ja muiden idoleiden stalkkaamiseen. Eilen RPK oli tykännyt kuvastani, jonka olin napannut lähes vuosi sitten Eurocrackin keikalta, ja vaikka tiedän, että kyseessä oli artistin puolelta ainoastaan keino ilmoittaa, että hänelläkin on nykyään ig-tili, olin lapsellisen innoissani ja kerroin tyttöwhatsapp-ryhmässämme, että haluaisin kirjoittaa muusikon jokaiseen kuvaan "RPK mä rakastan sua!!!".

Facebookia jaksan nykyään lähinnä keikkainformaatioiden takia, ja pari kertaa kuussa julkaisen sinne pitkiä saivarteluja yksittäisistä hölmön korrektiin ja dramaattiseen muotoon puetuista oivalluksista tai tapahtumista. Tämän blogin kolmessa eri kategoriassa koetan ylläpitää rikasta kieltä ja monipuolista sekä oikeaoppista kirjoitustyyliä, sillä muissa medioissa en siihen kykene, vaan ulosantini on hyvin lähellä puhekieltä. Tämä on myös päiväkirjan ohella turvallisimmaksi kokemani ympäristö, sillä en oleta kenenkään tuntemattoman lueskelevan ainakaan näitä arkihöpinöitäni. Vaikka tekstini ovat avoimesti internetissä, juuri tämä avoimuus toimii luodinkestävänä suojana. On suoranainen ihme, jos joku ilkeämielinen random löytää tänne kaiken loputtoman infotulvan keskeltä.

Olen aina olettanut, että visuaaliset asiat eivät kuulu kiinnostuksiini millään lailla, mutta vloggaamisen (milloinkohan opin käyttämään tuota sanaa neutraalisti ilman mielihalua ympäröidä se sarkastisilla ilmauksilla tai hymiöillä) myötä opin, ettei asia suinkaan ole niin. Kertoohan jo intohimoni instagramin suhteen jotakin. Teksti ja musiikki ovat vahvuuksiani, eikä mua suinkaan kiinnosta videoissani kikkailla kuvanlaadun tai kuvakulmien kanssa, mutta asioiden katselemisesta saa nautintoa eri tavalla kuin lukemisesta. Kyllä mä mieluummin nelikymppisenä katselen päivittäisiä toimiani sen sijaan, että lukisin itse kirjoittamiani kertomuksia niistä.

Tämä ei liity enää mitenkään somevertailuun, vaan hyppään nyt epäjohdonmukaisesti mieleni päällä olevaan seikkaan. Eilisyönä sain odottamattoman itkukohtauksen oivaltaessani, että elämässäni on useampi ihminen, jota ei tunnu vähääkään kiinnostavan se, mitä mä ajattelen tai tunnen, vaan ainoa funktioni heidän elämässään on toimia lohduttajana ja seuranpitäjänä. Mutta ainoastaan silloin, kun he itse kokevat sen tarpeelliseksi. Hiljaisuutta näiden yhteydenpitojen välillä saattaa olla viikkokausia, kunnes tapahtuu romahdus ja mä kelpaan taas pään silittelijäksi. Näkökulmani kuulostaa nyt itsesääliseltä uhriutumiselta, mutta siinä ongelma juuri piilee, etten ole aiemmin osannut omaksua näin terveen itsekeskeistä asennetta. Ajattelen helposti, että ei mulla mitään tarpeita ole, enkä näe mitään pahaa siinä, että olen ihminen, jolle voi jutella kriisikausina kerran kuussa ja jonka viesteihin voi jättää kokonaan vastaamatta silloin kun muut ihmiset tai päihteet vievät huomion. Mutta ei se ole niin ongelmatonta kuin luulen, vaan riepottelusta seuraa petollisen arvoton olo. Eri asia olisi, jos tekisin tällaista työkseni, jolloin ehkä osaisin olla kiintymättä ihmisiin ja asettaa selkeät rajat sille, milloin olen käytettävissä. Ja tietty mulla olisi silloin ylipäätään jonkunlainen olemassa oleva pohja avun antamiselle, toisin kuin nyt.

Toki tiedän, että kaikki on omaa syytäni, itsehän mä itseni näihin tilanteisiin ajan. Yöllä olin suorastaan raivoissani miettiessäni, kuinka paljon parempaa ja kokonaisvaltaisempaa kohtelua mä ansaitsen. Nyt, auringon paistaessa silmiini, ei uhmasta ole jäljellä mitään. Ainoastaan uusi käsitys siitä, että mä voin itse vaikuttaa siihen, millaisia tyyppejä mun ympärillä pyörii, ja että mun on itse kannettava vastuu. Ei kukaan tule pyynnöstä paijailemaan mua, enkä mä sitä haluakaan. Onpa kliseisiä ilmaisuja. Oloni on aivan kuin uhmakkaalla teiniprinsessalla, joka tekee jokaisesta merkityksettömästä ihmissuhteesta keinon luoda angstista draamaa elämäänsä. Nyt keitän pannullisen teetä ja palaan takaisin wannabe-aikuisen nahkoihini eli internetriippuvaiseksi leikkihipiksi.

Kirkasvalo

Tein tänään herätessäni päätöksen olla koneella niin vähän kuin mahdollista, ja kuitenkaan en osannut hillitä impulssia hyökätä kirjoittelemaan heti kun jugurtti-marja-pähkinä-kookosöljy-aamiaiseni oli nautiskeltu. Laitoin kuitenkin musiikin - jota tässä kämpässä on oltava lähes tauotta - tulemaan stereoista (kiitos kirjasto kybän cd-aarreaitat!), etten ole riippuvainen tietsikan näytöstä ja netin tarjoamista tsiljoonista kutkuttavista vaihtoehdoista. Olen nyt monena yönä valvonut yli kolmen aikomuksenani vilkaista vain vielä yksi soundcloud-tili, vielä yksi facebook-artistisivu, vielä yksi youtube-pätkä. Kammottavaa, kuinka sekaisin luontainen rytmi menee kyseisen intohimon takia, josta poden jatkuvaa pientä kalvavaa huonoa omatuntoa. Sen sijaan taputtelen itseäni selkään tehokkuudesta ja keskittymiskyvystä, kun onnistun syventymään mihin tahansa kirjaan edes sekunniksi. Aivan kuin se, että menneisyyden viisi opiskeluvuotta sattuivat pyörimään tietyn aiheen ympärillä, tekisi siitä loppuelämäni ykkösprioriteetin, riippumatta siitä, mitkä nykyiset todelliset rakkauteni ovat. Toki niitä voi olla monia, mutta aina kun en ajattele järjellä, musiikki vie voiton tekstistä.

Olen niin onnekas, että sain synttärilahjani kinutuksi kuukautta ennen todellista kaksikymmentäkuusivuotiaistumista, ja nyt voin paistatella keinotekoisessa auringonvalossa joka aamu. Tarkat ohjeet aiheuttavat sen, että prosessi on kaikkea muuta kuin pelkän valon päälle laittamista, sillä etäisyydet sekä kellonajat aiheuttavat pientä pähkäilyä. Tässä elämäntilanteessa kirkasvalon äärellä hengailu hoituu vaivatta, mutta entäs normaalirytmiseen päivätyöhön yhdistettynä? Kuka jaksaa herätä tuntia normaalia aiemmin imemään itseensä pelastavaa valoa? Ehkä vaikutus on säännöllisesti käytettynä sen verran piristävä, että unien aikaistaminen tapahtuu luonnostaan, mutta toisaalta mun on turha pähkäillä näitä nyt, kun päiväni ovat yhä suunnitelmatonta kellumista.

Viime yön unessani ajauduin työskentelemään respaan, taaaaaas kerran, tällä kertaa miellyttävän mutta äärettömän kiireisen sekä vaativan pomon alaiseksi. Edeltäjäni oli tiukkoihin kynähameisiin ja korkokenkiin pukeutuva hoikka nuori nainen, joka oli ystävällinen mutta etäinen. Hän viesti nonverbaalisin elein jatkuvaa hermoromahdusvaaraa eikä ehtinyt opettaa mulle käytännössä mitään ennen poistumista työtehtävistä. (Nyt vasta tajuan, että tyttöhän oli melkein suora kopio The Devil Wears Pradan hermostuneesta Emilysta.) Unessa koin jatkuvaa morkkista siitä, että olin lupautunut hommaan, ja ahdistuin sekä siitä, etten tiennyt miten mikäkin asia hoidetaan, että siitä, etten ollut ulkoisesti millään tavalla verrattavissa uni-Emilyyn. Bisnesmiehet odottivat ratkaisujani, hillittyä mutta tehokasta toimintaa, enkä osannut mitään. Kun lopulta heräsin, tunsin valtavaa huojennusta siitä, että kyseessä oli täysin tähän elämään liittymätön pulma.

Ei tarvita kovinkaan syvällisiä analyyseja selventämään, mitkä asiat alitajuntaani painavat, mutta tänään aion olla vastuuton ja aloittaa viikonlopun heti aamupäivästä uppoutumalla pelkkiin huvituksiin. Oikea jalkateräni on reistaillut kohta kaksi viikkoa, mutta ajattelin olla rohkea ja pyöräillä Kumpulaan kahvakuulailemaan. Kai nilkkaa on hyvä vetreyttää kivun rajoissa köh köh (olen aika hyvä sulkemaan kivun pois mielestäni silloin kun se ei sovi agendaani).

Koetan ensi maanantaina vähän skarpata ja aloittaa astetta aktiivisemman elämänmuutoksen metsästämisen, sillä rahat hupenevat ja mun aika alkaa olla enemmän jumitusta kuin onnellisuuspuuskien täyttämää autuutta. Vaikka toki niitäkin löytyy, kuten toissailtana lähtiessäni Bond-leffan aikana mutusteltujen suklaiden siivittämänä kohti kotia. Hyvä etten kulkiessani tanssinut ja laulanut, niin överifiiliksissä olin. Ehkä leffan actionkohtaukset saivat adrenaliinini syöksymään kohti taivaita, tai sitten suklaa pärisi tavallista enemmän, who knows. Joka tapauksessa hymyilin ohikulkijoille ja sain raikasta vastakaikua. Vaikka olen saattanut taas vetäytyä yksinäisyyksiini, pidän noita satunnaisia anonyymeja ihmiskontakteja yhtenä tämän elämäni rikastuttavimmista komponenteista.