Fuck it

Aina tekee mieli kirjoittaa kun pitäisi lähteä johonkin. Tällä kertaa töihin. Kolmasvika päivä alkaa tunnin päästä. En osaa vielä olla haikeana, varsinkaan nyt kun aurinko porottaa täysillä suoraan silmiin. Tiesin heti aamusta, että tästä tulee miellyttävä päivä, sillä aurinkoa parempa buustia en nykyään saa mistään. Kun nuo kultaiset säteet alkavat olla harvinaista luksusta, jota tekisi mieli säilöä ja laittaa talven ajaksi talteen hätätilanteita varten, täytyy muistaa kieriskellä mielihyvässä aina kun ilmasto antaa siihen mahdollisuuden.

Olen kohta lukaissut tämän rennolla asenteella kirjoitetun elämäntaito-oppaan, jonka yksinkertaisuus kannustaa mua todella omaksumaan kirjailijan tarjoamat opit. Yleensä kaikki tällaiset menevät helposti skeptisen asenteeni lyttääminä romukoppaan viimeistään pari viikkoa lukemisen jälkeen, mutta tässä ei ole mitään mystistä, minkä toteuttaminen vaatisi omien uskomustensa perustavanlaatuista kumoamista.

En tosin aivan ole päässyt sen ristiriitaisuuden ytimeen, että jos asioille ja toiveille ja olosuhteille aidosti toteaa fuck it, miten elämä voisi koskaan muuttua sen näköiseksi kuin todella toivoo? Jos kaikkeen suhtautuu välinpitämättömästi, mistä universumin energiat tietävät, miten reagoida? Parkinin pointti lienee kuitenkin siinä, että leppoisan asenteen myötä turha stressi ja yrittäminen katoaa, jolloin todellisille unelmille ja haluille löytyy tarpeeksi tilaa manifestoitua ensin mielessä ja sen myötä konkreettisesti elämässä. Tiedän, että mulle relaamisen taito olisi kullanarvoinen, varsinkin nykytilanteessani. Rahahuolet eivät ainakaan edistä unelmatyöpaikan (kuinka abstrakti konsepti) löytymistä.

Kuuntelin loisto-ohjelmaa nimeltä Avaruusrumpu ja löysin uuden suosikkibändin. Olen välillä aivan silmät selällään tästä mahtipontisesta taituruudesta.

Nyt hörpin tulikuuman sitruuna-mateni ja lähden kohti hippiluolaa. Kaverit kuittailevat jo tyylistäni, joka on ilmeisesti kerännyt vaikutteita työympäristöstä.

KBK

Tämä on viimeinen viikonloppu ennen työttömyyttä. Tuleva viikko ahdistaa hieman, mutta kaikennielevät sunnuntaiset musta-aukko-ahdistukset ovat hellittäneet otteensa. Lopettaminen tuntuu siis edelleen täysin oikealta päätökseltä.

Haluan silti pitää kiinni viikonloppujen erityisestä hohdokkuudesta. Tämänkertainen on ollut taas vailla vertaansa. Perjantaina näin pitkästä aikaa isompaa kaveriporukkaa, kun hyökkäsimme Kutoselle nostalgisesti viimeiselle KBK-klubille. 45 minuutin jonottaminen ei haitannut yhtään siinä levottoman kikattelun ja naljailun keskellä.

Lavalle marssi vuoron perään pitkä liuta räppäreitä vetämään yhden tai kaksi kipaletta, ja kruunaavina esiintyjinä toimivat Kalifornia-Keke toiveikkaine sanoituksineen ja dynaamisine biitteineen (jotka taisivat olla Tommishockin käsialaa?), sekä rakkaat Rugerit, joista ei ole muuta sanottavaa kuin satamiljoonaa sydäntä.

Eilen tuntui vähien unien seurauksena krapulaiselta, - vaikka olen yhä onnistunut pidättäytymään jokaisesta alkoholitipasta - joten soin itselleni cayennepippurisuklaan popsimisen ja heinäkuusta asti kesken olleen kirjan kanssa lojumisen. Valmistauduin myös täpinöissä tulevan viikonlopun halloween-naamiaisiin, joita varten sonnustaudun luottoasuuni poliisiksi.

Miksiköhän huulessani on harmaata?

Nyt rynnistän kirjamessuille, jotka eivät hämmennyksekseni houkuttele yhtään. Luotan kuitenkin siihen, että innostun sen kirjapaljouden keskellä.

Hengailua

Hups, unohdin blogin olemassaolon.

Olen tavannut niin paljon ihmisiä parin viime viikon aikana, että liikun jo sietokyvyn rajoilla. Olen pohjimmiltani niin omiin oloihin vetäytyväinen, vaikka sosiaalista puoltani mielelläni kehitän ja vahvistan, että skarppaaminen uuvuttaa ja vie energiaa, jonka voisin muuten kohdistaa kokonaisvaltaisempaan itseni parantamiseen. Nyt jos koska on sen aika, kun en ole vieläkään selkiyttänyt itselleni, millaisia tulevaisuudenkuvioita toivon. Ehkä koetan tahallani harhauttaa mieltäni, sillä työnhakuprojekti on haastava ja vaatii paljon ajankäytön priorisointia.

Toisaalta en missään nimessä halua lopettaa tätä ihmisten kanssa bondailua. Yhdeltä sain idean värittämisen rentouttavasta vaikutuksesta, toisella taas sattui olemaan iso kasa värikynäpaketteja entisestä harjoittelupaikasta, joista yhden sain lahjoituksena. Kolmannen kanssa vietin eilisillan höpötellen ja syvävenytyksiä tehden, ja neljännen kanssa istuin Korjaamolla kolme tuntia juomassa teetä ja pelaamassa Scrabblea.

Istuin toissayönä tunnin kuulokkeet korvilla värittelemässä. Viivojen sisällä on yllättävän vaikea pysyä, mutta homma oli myös yllättävän palkitsevaa.

Pomoni lahjoitti mulle mekon. En tiedä saanko koskaan kerättyä tarpeeksi rohkeutta näin avonaisen vaatekappaleen käyttämiseen, mutta tunsin itsevarmuuteni kasvavan kohinalla silkkisen kankaan valuessa päälleni.

Tänään sataa, joten aion lojua sängyllä koko päivän. Tunnen tosin pientä kutkutusta parin tunnin päästä alkavaa astangajoogatuntia kohtaan, sillä vaikka tykkään tehdä hulppeita suunnitelmia tuntikausien lukumaratoneista ja unelmakarttojen piirtelystä, ei keskittymiskykyni riitä neljän seinän sisällä kököttämiseen. Vaikka onhan tässä sadesäässä paksuun huppariin kietoutumisessa aina oma viehätyksenä.

Räbä

Kaveri lähetti mulle illalla kyhäämänsä trappibiitin ja kehotti mua keksimään räpit päälle. Tietysti otin heiton vitsinä, mutta ajatus jäi kytemään päähäni enkä lopulta voinut vastustaa kiusausta. Kulutin äsken TUNNIN siihen, että sovitin aivojeni tuntemattomista sopukoista ilmoille putkahtaneet sanaleikit parhaiden taitojeni (=olemattomat) mukaan sopivaan muotoon niin rytmillisesti kuin loppusoinnullisesti. Olen aivan äimistynyt siitä, miten kivaa tuo leikittely on. Sain aikaan vasta kuusi riviä, mikä vastaa noin kuudesosaa biitin pituudesta, mutta juuri siitä tietää tekevänsä jotakin oikein, kun aika kuluu pieneen piiperrykseen ilman että sitä huomaa tai että siitä välittää.

En osaa räpätä enkä tule koskaan näyttämään tuota tuotosta kenellekään. Se on kuitenkin sivuseikka. Oikeastaan on älytöntä, että olen uiskennellut näissä vesissä vuosikausia harkitsematta kertaakaan sitä mahdollisuutta, että kokeilisin vähän itsekin. Kuuntelen nyt vähän eri vinkkelistä vanhojen suosikkieni flow:ta, ja jos mahdollista, huomasin arvostukseni kohoavan vielä piirun verran entisestä. Tuo sanoilla kikkailu on nerouteen verrattavaa taidetta.

Eka aikaansaamani verse loppuu sanoihin "sillä se on häijy MAYNE". Tästä on matka vain ylöspäin.

5. A talent you have

Ainiin, mullahan oli tämä kiitollisuushaaste meneillään. Olen siirtänyt viitoskohtaan tarttumista siksi, että en kuollaksenikaan keksinyt, mitä kiitollisuutta tuottavia taitoja mulla voisi olla. Kunnes hoksasin: kehonhallinta!

Olen kiitollinen baletti- ja muusta tanssitaustastani, sekä siitä, että löysin liikunallisuuden tuottaman ilon uusiksi ja sillä kertaa aidosti omista mieltymyksistä johtuen lukioikäisenä. Tai no, aluksi päämotiivina toimi hölmö laihtumisen halu, mutta sen karistua jäljelle jäi puhdas into fyysiseen tekemiseen ja kropan haastamiseen. Olen kiitollinen siitä, että salille ja ryhmäliikuntatunneille siirtyminen ei koskaan tunnu pakolta tai velvollisuudelta, vaan siitä on vuosien saatossa muodostunut mulle tärkein voimavara ja energianlähde.

Miellän liikunnallisuuden kuitenkin enemmän luonteenpiirteeksi kuin taidoksi, joten siksi erittelen vastaukseksi kehonhallinnan. Lihasryhmien tunnistaminen ja eri osa-alueiden kontrollointi vaikutaa suoritukseen kaikessa liikunnassa, joten kehotietoisuus on pelkkää plussaa. Ja siinä olen mielestäni aika mainio. Joten kiitti vaan kroppa, että toimit kuten pyydän!

Aurajoen vartta

Kävin taas Turussa. Oli railakkaampaa kuin viimeksi, silloin kun kaksi viikkoa sitten kävin kyläilemässä bestikseni luona. Silloin vietimme lähes vuorokauden tiiviisti yhdessä ja lähdin kotia kohti liidellen korkealla toiveikkaassa mielentilassa. Tämänkertainen reissu oli levoton ja sekoitti pasmani tunnepuolen juttuja ajatellen, enkä ehtinyt nähdä bestistäni kuin yhden hätäisen tunnin ajan. Olen nyt melodramaattisessa mielentilassa neljän tunnin yöunista johtuen, joten luovuus, saatika sitten rationaalinen ajattelu, ei ole kukkeimmillaan. Onneksi matkalla mukana tukena ja turvana oli yksi sosiaalisimmista ja nauravaisimmista ystävistäni, joka piristää tilanteen kuin tilanteen. Onneksi tänään paistoi aurinko, sillä eilinen velmu sää olisi tänään ajanut mut kaameaan ahdinkoon. Onneksi mulla oli valkosuklaakuorrutteisia cashew-pähkinöitä repussa, kun palasin hiljaiseen kotiin vatsa nälästä kirkuen.

Takana on taas yksi räppikeikka samojen tuttujen naamojen - Ruger Hauerin, Saikku T:n ja myös listääntyvällä vauhdilla keikkapoppoisiin sujahtelevan Tippa-T:n - fanityttönä heiluen. Eilen kännisen väkijoukon terävien kyynärpäiden sohittavana ja tuopeista lentelevien olutpisaroiden kastelemana mietin aikaa neljä vuotta sitten, kun olin samassa juottolassa samassa kaupungissa katsomassa samaa bändiä, ja päädyin sen seurauksena myös musavideolle hymistelemään ja vilkuilemaan lavalle tyhmän näköisesti. Pakko heittää mummokommentti: voi miten nuoren näköisiä pojat silloin olivat! Ja miten paljon on tässä ajassa muuttunut sekä omassa elämässäni että räppiSKENESSÄ (tyhmät ilmaukset on aina kirjoitettava capsilla). No, ainakin rakkauteni syksyyn on ja pysyy.