Miten mua alkaa nykyään aina itkettää, kun katson mitä tahansa PMMP:hen liittyvää? Alkukesästä satuin kanavia selaillessani päätymään keskelle yhtä PMMP:n tsiljoonista festarikeikoista, ja muistan vain sen, että kyyneleet alkoivat lähes välittömästi valua poskilleni. Nyt sama reaktio tapahtui tuoretta videota, Matkalaulu II:tä katsellessani.
Mikä mua vaivaa? Olenko niin surullinen yhtyeen lopettamispäätöksestä? En ymmärrä miksi olisin, kun en kerran koskaan ole ollut mikään älyttömän omistautuva fani. Olen käynyt vain yhdellä keikalla ja kirjahyllystäni löytyy ainoastaan kolme levyä fyysisenä kopiona. Tai ehkä neljä, en edes muista. En osaa läheskään kaikkien biisien sanoja ulkoa. Mistä tämä tunteellisuus johtuu?
Silloin kun PMMP ponnahti esiin 2003, seurasin Rusketusraitoja Summerista varhaisteini-ikäisen luontaisella skeptisyydellä, enkä olisi mistään hinnasta suostunut myöntämään, että jokin sekoilussa viehätti mua. Syksymmällä kävimme bestikseni kanssa hakemassa Paulan ja Miran nimmarit - tietty ihan vitsillä vaan - kun duo sattui jakamaan niitä luotto-ostarillamme, mutta edelleen kukaan meistä ei myöntänyt, että oli salaa vähän käynyt kuuntelemassa bändin biisejä.
Mutta kun Joutsenista tehtiin single ja se alkoi kaikua ympäri radioita, huomasin alkavani sulaa. Vietin hiihtolomaa samaisen yllä mainitun bestiksen mökillä Lapissa, ja kun Joutsenet yhdistettiin henkeäsalpaavan kauniiseen talvimaisemaan, en enää voinut pitää PMMP:tä pelkkänä hömppänä. Yhtäkkiä heidän laulunsa menivät jonnekin... hmm... tunteisiin?
Vaikuttavimmillaan PMMP oli minulle Leskiäidin tyttäret-levyllään, jonka kuuntelin niin järjettömän puhki kuin vain on mahdollista. Sen jälkeen en ole rakastunut niin päätäpahkaa mihinkään albumiin, vaikka Rakkaudesta olikin nappisuoritus monella tapaa. Kenties painavampana se olisi yltänyt Leskiäidin tyttärien tasolle, mutta on se nykyiselläänkin kannustavuudessaan ja tunnemaailmansa monitahoisuudessa varsin ylistettävä.
Joka tapauksessa olen vasta nyt, yhtyeen lopetellessa, havahtunut siihen, kuinka voimakkaasti Paulan ja Miran esiintyminen vaikuttaa muhun, jopa jonkin välineen kuten telkkarin tai tietsikan kautta katsottuna. Jotenkin se riehuminen ja kauniin omalaatuinen tanssiminen osuu sellaiseen herkkään pisteeseen, etten voi olla pillittämättä.
Älkää lopettako jooko!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä kuuluu?