Congratz Upotus 1v

Höpöttelyblogini täytti näemmä eilen huikeat 1 vuotta. En koskaan noteerannut tällaisia merkkipaaluja kirjablogini kohdalla, sillä se ei ehkä merkinnyt mulle yhtä paljon eikä tuntunut samalla tavalla kokonaisuudelta tai jatkumolta. Puhun imperfektissä siksi, että olen ilmeisesti lopettanut sen määrittelemättömäksi ajaksi.

Tähän puoleen taas haluan panostaa, sillä keino purkaa näennäisesti mitättömät asiat ja jakaa päivän aikana napsimiani kuvia johonkin talteen tuntuu arvokkaalta ja tärkeältä. Ja koska en (vielä hehe) ole löytänyt sitä unelmatyöpaikkaa kirjoittamisen parista, josta niin kovasti haaveilen, on tämä edes jonkinlainen keino ylläpitää virettä. En halua haalia lukijoita - luultavasti tuntematon yleisö olisi ainoastaan haitaksi ja saisi mut sensuroimaan pölinöitäni - vaan vuodattaa elämääni johonkin, josta voin sitä myöhemmin selata. Vaikka kirjoittelutahti on selvästi hiljentynyt vuoden takaisesta, olen silti ylpeä aikaansannoksistani. Hyvä mä! Muutama ankeahkon näköinen mutta suuuuuuuuuuuuuuper herkullinen muffinsi juhlistamaan tilaisuutta.

Kipeystarina

Keskiviikko yli 38 asteen kuumeessa saattoi olla yksi elämäni hirvittävimpiä kokemuksia. Nukuin lähes koko päivän, mutta havahduin karmaisevaan todellisuuteen aina kun jouduin nielemään, sillä kurkkuni oli tulessa. Kipu esti kaiken syömisen ja juomisen, joten sain kaupan päällisiksi viiltelevän päänsäryn ja niin heikon olotilan, etten päässyt sängystä ylös purskahtamatta itkuun.

En kuitenkaan halua voivotella sen enempää (kaverit saivat itseäälistäni jo varmasti aivan tarpeekseen whatsappissa ja facebookissa), vaan hehkuttaa tätä upeaa intoa puhkuvaa taudin jälkeistä olotilaa. Olen nimittäin näinä muutamana sairaslomapäivänä löytänyt kokkailun ilon uudelleen!

Kunnianhimoton munakas, mutta hyvä alku kuitenkin

Olen tästä aivan älyttömän kiitollinen, sillä olen syönyt yksipuolisesti ja liian ravintoköyhästi koko kesän. Olen puolustellut ruoanlaiton lopettamista sillä, että keittiöni on liian pieni ja naapurini valittaa metelistä, mutta totta kai nämä surkeat selittelyt ovat olleet pelkkiä tekosyitä laiskuudelleni. Kun kerran netti tulvii houkuttelevia ja kehoa helliviä reseptejä sekä kullanarvoista ravintotietoutta, miksi ihmeessä en hyödyntäisi sitä?

Tein eilen sahrami-porkkanakeittoa (jonka ulkonäöstä eräs kaveri kommentoi miellyttävästi "kakkaa") ja äsken kulhollisen omena-porkkana-muffinitaikinaa. Maistoin sitä vasta juuri ennen uuniin lykkäämistä hieman peloissani siitä, että parin viime vuoden aikana kerätyt leipomistaitoni olisivat haihtuneet teille tietymättömille, mutta mitä vielä. Vuolaiden itsekehujen nolouden uhallakin mun on nyt pakko antaa itselleni julkisesti suurta arvostusta ja todeta, että onnistuinpa nyt kyllä täyden kympin arvoisesti. Tietty osa taputuksista menee myös ihanalle Virpi Mikkoselle, jonka äärettömän herkullisesta ja samalla kadehdittavan terveellisestä reseptipankista olen ammentanut jo yli vuoden ajan.

Kohta kerään lautasellisen herkkuja näistä pähkinöistä ja hedelmistä (pölyhuiskut olisin voinut poistaa ennen kuvaamista), jotka nappasin mukaani retkelläni Kauppakeskus Kaareen ja Selloon - sen kirjasto on koukuttanut mut totaalisesti; tänään vein mukanani Hippie-nimisen paksun ja informatiivisin kuvin varustetun tieto-oppaan - ja syvennyn Gilmore Girlsien maailmaan. Se on ollut pelastajani näiden toimettomien toipumispäivien aikana, ja olen taas aivan totaalisen lääpälläni huikeaan Jessiin.

Tänään heräsin jo lähes täysin elinvoimaisena, vaikka kurkkua ja päätä kivistää edelleen. Pidän keskiviikon koettelemusta vähän hölmösti jonkinlaisena merkittävänä taitekohtana elämässäni, jonka tehtävä oli ravistella mut hereille kaiken sen epäterveyden keskeltä, johon olen kesän aikana luisunut. Alkoholi ja sokeri (myös hedelmistä löytyvä) menee aivan ekana mustalle listalle, ja keskityttyäni niiden vähentämiseen laitan kaikki panokset urasuunnitelmiini. Jatkuva pieni ahdistuksenpoikanen ei mitenkään voi tehdä hyvää kropalleni tai pääkoppani sisuksille.

Heippa ihana viikonloppu

Huh mikä viikonloppu. Uusien ihmisten tapaaminen on parasta.

Koristelin kotiani hetken mielijohteesta syksyisemmäksi. Löysin niin pehmeän huovan, että aion kieriskellä siihen kääriytyneenä kaikki illat.

Kesällä kämppäni peittäminen ulkomaailmalta tuntui tarpeettomalta, mutta nyt haluan mieluummin piilotella kynttilöiden loimotuksessa täysin muiden katseilta suojassa. En ole koskaan huomannut kenenkään vastapäisissä kerrostaloissa tirkistelevän kotiini - mitä kiinnostavaa datailussani ja sängyllä lojumisessani edes olisi - mutta verhot tuovat silti lohdullista turvaa. Ostin yhden kappaleen liian vähän, mutta onneksi ehdin tänään lounastauolla käydä korjaamassa tilanteen ja tänään voin kietoutua kokonaan ylhäiseen yksinäisyyteeni.

Perjantain keikalla tapaamani tuttavuus kertoili niin mielenkiintoisia tarinoita elämästään, että otin heti hänen neuvostaan vaarin ja hankin lukemistooni Carlos Castanedan psykedeelisistä seikkailuista kertovan kirjasarjan ekan osan. Olisin halunnut lukea hänen hurjista hallusinaatioistaan koko yön, mutta väsymys alkoi painaa jo sivun 40 kohdalla. Onneksi pääsen piakkoin töistä jatkamaan.

Arki ja vihannekset. Taas uusi viikko.

Suizuke

Miksi tämä on eka kerta kymmeneen vuoteen, kun ostan suitsukkeita? Muistan poltelleeni niitä teininä huoneessani, mutta en erityisemmin nauttinut siitä käryisestä tuoksusta, mitä nämä tikut erittävät, ja jätin homman sikseen. En ehkä nytkään täysin ymmärrä, miksi palava suitsuke tuoksuu aina samalta riippumatta pakkauksessa lukevasta nimikkeestä. Tänä iltana meinasin Indiskassa huokailla ja hymähdellä ääneen nuuhkiessani eri laatikoita - niin suurta mielihyvää niiden upeat tuoksut mulle tuottivat - ja päädyin pitkän vertailun jälkeen Lemon Grassiin. Nyt en kuitenkaan erota muuta kuin vienosti makealta tuoksahtavan savun hajun, ellen tunge nenääni aivan kiinni savukiehkuroihin ja vedä niitä sieraimiini, mikä ei liene kovin terveellistä. Mutta ei se haittaa, että sitruunainen tuoksu jää uupumaan, sillä mulla on utuisen kotoisa olo joka tapauksessa.

Ärtsyilin tänään töissä ja meinasin vastata nenäkkäästi tai tiuskien jokaiselle asiakkaalle, mutta sain peitettyä turhautuneisuuteni rutiininomaisen hymyn alle ja rauhoituin heti kun pääsin ulkoilmaan hengittelemään raikasta syysilmaa. Huomenna herään taltioimaan ensimmäiset unimuistelmani tämän juhlallisesti nimetyn vihkon kansien väliin, en malta odottaa! (Kuinkakohan nopeasti tämä projekti lopahtaa, viikon sisällä?)

Aamuisaa

Tulin melkein tunti sitten töihin, ja olen vasta äskettäin saanut koneen auki. En ole edes vilkaissut sähköposteja, sillä aikani on kulunut kuivien vaatteiden pukemiseen, teen keittämiseen, villasukkien etsimiseen ja yleiseen haahuiluun. Valitsin todella optimaalisen ajan työmatkapyöräilylle ja jätin vielä fiksusti sadepöksyt ja vaihtosukat kotiin. Ripottelu alkoi heti kun hyppäsin satulaan ja koveni periaatteessa koko sen puolituntisen, mikä mulla kestää päästä töihin.

Mutta ei se mitään! Oikeasti lähinnä nauratti koko matka, ja mitä enemmän täysillä mun päälle satoi, sitä vapautuneemmaksi tunsin itseni. Kaatosadekin on vain vettä ja kaikki kuivuu aikanaan (syvällisiä viisauksia).

Suomalaisen kirjakaupan kassatyttö kehui eilen ostostani ja riemastui kovasti kun mainitsin, että aion tehdä vihkosta unipäiväkirjan. Hän intoili siitä kuinka kirjanen oikein huokuu unenomaista tunnelmaa ja tuntui olevan melkein iloisempi ostokseni johdosta kuin mä itse. Nyt täytyy vielä löytää aamuistani aikaa istahtaa alas ja assosioida tajunnanvirtamaisesti unieni pohjalta, jos siis ylipäätään onnistun muistamaan niitä. Siihen asti voin keskittyä opiskelemaan lisää uniin liittyviä luovuusharjoitustekniikoita aamukahvin lomassa.

Keikkoja

Onneksi on viileämpää niin että heti herätessä voi kietoutua lämpimän ja pehmoisen aamutakin suojiin. Tänään kaikki lohdutuskeinot tulevat tarpeeseen, sillä mua vaivaa jokaviikkoinen maanantaimasis. Aloitin päivän istumalla muutaman minuutin silmät kiinni hengitellen, sillä luin ennen nukkumaanmenoa kannustavan artikkelin meditaation vaikutuksesta mielialaan ja koetan taas ujuttaa sitä päivittäiseen rutiiniin. Edellinen yritys kevään lopussa epäonnistui, joten aion nyt aloittaa pienemmällä kunnianhimolla ja keskittyä siihen, että omistan edes pari minuuttia päivästäni rauhoittumiselle. Ei sillä, että olisin kovin stressipää tällä hetkellä muutenkaan, mutta ajatusteni hiljentäminen on todella haastavaa ja vaatii harjoitusta.

Koreasti Kalliohovin vessassa

Vaikka kammoksuin hienon mekon ja korkojen pukemista, tuli lauantaista pitkälti sellainen kuin toivoin: paljon kavereita, muutama uusi tuttavuus, piristävä määrä alkoholia, sopivissa määrin sekoilua. Päivän baarikiekka jäi lyhyemmäksi kuin oli tarkoitus, mikä saattoi olla oikea ratkaisu ottaen huomioon sen, että valvoin lopulta seitsemään sunnuntaiaamuna. Kierrettyäni muutaman kuppilan Kalliossa vaihdoin jalkaani matalat popot - kuinka vapauttavalta tuntuikaan päästä astelemaan normaaliin reippaaseen tahtiini - ja matkasin bussilla Espooseen näpertelemään rapuja ja ihastelemaan ylisuloista kummipoikaani.

Illan kohokohta oli ehdottomasti hilpeä räppikeikka Olarissa ja kaikki hulinat sen tiimoilta. Kokoonnuimme ensin pienoisella porukalla pelaamaan Unoa, johon olen täysin koukussa, ja valuimme sitten viereiselle ostarille kuuntelemaan tosissaan ja vähän vähemmän tosissaan Tippa-T:tä, Sairas T:tä ja Mikidi & Gaiafia. Olen näiden jälkimmäisten hemmojen levyyn nyt hämmentävän rakastunut, sillä tulen siitä joka kerta autuaalle tuulelle. Sama huoleton asenne näkyi riehakkaassa yleisössä, joka käyttäytyi kuin hevikeikkojen moshpittaajat sillä erotuksella, että tummanpuhuva yleisilme korvautui flanellipaidoilla ja lippiksillä, ja heviyleisöjen aggresiivisen raivokkaasta käyttäytymisestä ei riemukkuuden keskellä ollut tietoakaan.

Koska pikkusisko ja pikkusiskon poikkis saivat lapsosen hoitoon ja liittyivät seuraan, oli tuplasti kivempaa. Siskoilleni kyllä pelkkää rakkautta; kenenkään kanssa ei ole yhtä mielekästä viettää aikaa.

Ei saisi elää viikonloppuja varten, mutta en voi mitään sille, että odotan tulevaa perjantaita kuin kuuta nousevaa. Sillä:

Facebook-event

Hempeetä

Kyllä vuosikausia mut tunteneet parhaat ystäväni ovat sitten suunnattoman arvokkaita. Toissapäivänä ja tänään olen vatvonut, analysoinut, vuodattanut, nauranut, kuunnellut ja vastaanottanut tuntikausia kahden ihanaakin ihanamman tytön kanssa. Meinaan aina viikonloppuisin keikoilla ja puistoissa huidellessani unohtaa, että hauskanpitokavereiden lisäksi bestisten olemassaolo on kullanarvoista.

Olen kuplivan hyvällä tuulella nyt. Syksy inspiroi ja kiehtoo, eikä masenna tipan tippaa. Odotan alkavaa punertavanhohtoista kirpeää aikakautta tuplasti kovemmin kuin kesän uuvuttavia helteitä. Eilen jaksoin herätä vapaaehtoisesti aikasin lukemaan tietokirjaa. Ilmeisesti valmistumisesta on nyt kulunut sen verran pitkä aika, että alan siirtyillä pois fiktion turvallisen viihtyisältä alueelta aivojen kehittämistä kohti. Sen mitä hävettävän hitaalta lukutahdiltani nyt ehdin.

Aion tehdä kaikkeni, että tästä tulee syksy, jona aloin taas juosta. Nuorempana se oli rakkain harrastukseni, mutta puutteellisen ruokavalion ja nääntyneen kehon yhdistelmä ei luonut optimaalisinta alustaa terveelle kehitykselle. Tänään kävin testailemassa venähtäneen nilkan kestävyyttä juoksumatolla, eikä mihinkään sattunut. Juokseminen tuntui hämmentävän hyvältä ja tutulta ja Meilahden sali rakkaalta kaikkien näiden siellä käytyjen vuosien jälkeen.

Ukkonen

Tein itselleni pyhän lupauksen herätä viimeistään ysiltä joka aamu, ja tässä sitä taas riekutaan täynnä energiaa yömyöhään. Joko painotan syömisiäni ihan pieleen ja tankkaan itseni täyteen polttoainetta vasta illansuussa, tai sitten olen ytimiäni myöten yöihminen ja heräilen sitä mukaa kun aurinko laskee. Koetan nyt silti rauhoittua venyttelemällä kirjan parissa ja lopetan tarinoimiset lyhyeen. Halusin vain esitellä uudet hippipöksyni...

... ja instagramia varten hankkimani hipsterisovelluksen, jonka monimutkaisilla filttereillä muokkailin muka taiteellisia kuvia kahteen asti yöllä.

Heräsin eilen varttia vailla neljä niin järkyttävän raivokkaaseen ukkoseen, että ekaa kertaa elämässäni huomasin todella pelkääväni tätä luonnonvoimaa. Käperryin tiukasti peiton sisään ja koetin miettiä mahdollisimman järkiperäisiä asioita. Tokkuraisena unesta en silti voinut estää tunteiden vietäväksi ajautumista, joten jouduin kärsimään nössönä, kunnes piiskaava sade ja jyrinät vaimenivat. Toisaalta kaaoksessa oli jotain kiehtovaa ja romanttista.

Insta

Ostin uuden puhelimen ja alle tunnin päästä mulla oli instagram-tili. Aivan kuin tämä blogi + old school paperinen päiväkirja + facebookin seinä + hassuttelufoorumi eivät riittäisi avautumiskanaviksi. Juttu taitaa ennemmin olla siinä, että haluan pysyä ystävien, kavereiden ja tuttujen elämänvaiheista tietoisena. Some-kyttäämisestä on tullut arkipäivääni. Muistaakseni monien tutkimusten mukaan ihmiset ovat keskimäärin onnettomampia facebookin uutisvirran selailun jälkeen, sillä meillä on taipumusta verrata itseämme muihin ja nähdä toisten elämä kiinnostavampana, meneväisempänä ja rikkaampana kuin omamme. En voi väittää, että olisin immuuni ilmiölle, mutta en suinkaan pahoita mieltäni nähdessäni muiden positiivisia elämänvaiheita. Päinvastoin miellän värikkäiden kuvien selailun sopivaksi lääkkeeksi maanantaimasikseen tai rentouttavaksi tauoksi työpäivän monotonisen sähköpostivastailun lomaan.

Eilen pohdin ihan muita juttuja - sellaisia kevyitä aiheita kuin elämäni suunta, oma asenteeni vaikeissa tilanteissa, suhtautumiseni omaan itseeni - Haukilahden tutussa ja turvallisessa rantsussa. Tein tämän kesän pisimmän ja samalla tunnelmallisimman pyöräretken kuunvalossa kotiin, eikä haitannut yhtään, että vatsani meinasi räjähtää isän tekemästä herkullisesta mustikkapiirakasta.

Yömyöhällä raapustelin pyhiä lupauksia päiväkirjaani juhlallisesti kynttilänvalossa. Tein niinkin radikaalin päätöksen, että nousen tällä viikolla 8-9 maissa joka aamu, ja lähetän yhden työhakemuksen päivässä. Jälkimmäisestä en ole vielä pitänyt kiinni, sillä työpäivästä kaksi tuntia meni uuden puhelimen näpräämiseen ja ilta viereisellä salilla pt-kaverin ohjauksessa suoritettuun kehonhallintatreeniin. Mutta huomenna sitten.

Teini

Nyt hävettää rutkasti: heräsin tänään puoli kolme. En ole nukkunut yhtä myöhään vuosikausiin. En edes festareilla, joilla nukkumaanmenoaika on sijoittunut aamuun. En ilmeisesti ole kuullut herätyskelloani vaan pyörinyt hikisissä lakanoissa tyytyväisesti tuhisten pitkälle iltapäivään. Edes avonaisen ikkunani alapuolelle raivostuttavan aikaisin aamulla kokoontuneet lähitienoon lapsiperheet eivät onnistuneet keskeyttämään unosiani, vaan piipaata kiljuvat kakarat ja vihaista itkua tuhertavat vauvat saivat metelöidä rauhassa pitäen mut hereillä ainoastaan muutaman levottoman minuutin.

Samaan aikaan kuulin todella etovaa surinaa kämppäni jostain kolkasta, mutta en suostunut avaamaan silmiäni ja tutkimaan, millainen ötökkä oli tällä kertaa löytänyt tiensä nurkkiini. Tiesin, etten uskaltaisi nukahtaa enää jos meteli saisi konkreettisen muodon, sillä hyönteiskauhuni on ottanut aivan uudenlaiset mitat sen jälkeen kun olen tajunnut, että joudun itse hoitamaan epätoivotut tihulaiset ulos kodistani.

Kompensoin pitkään venähtäneiden yöunien tuottamaa teinimäistä oloa pyyhkimällä pölyt, raivaamalla jokaisen epämääräisen paperinivaskan ja vaatekasan omille paikoilleen, pesemällä siivouskomerossa viikkokaupalla lojuneet likaiset lakanat ja pyöräilemällä Punnitse&Säästään shoppailemaan hiuksia, kroppaa ja omaatuntoa puhdistavia ekologisia puhdistusnesteitä. Koetan pikkuhiljaa vaihtaa kaikki hygieniatuotteeni Anttilan hyllyiltä poimittujen puteleiden sijaan luonnonmukaisemmiksi vaihtoehdoiksi. En ole varma tuoksuuko hamppusuihkugeeli miellyttävän yrttimäiseltä vai pelkästään bioroskikselta, mutta ainakin saan vaihtelua Body Shopin äklömakealle mangosaippualle.

Eilinen peli-ilta jatkui kuutamouinilla keskellä hiljaisinta Espoota - miten en ole koskaan käynyt tunnelmallisella Finnträskin järvellä, vaikka asuin lähitienoilla 18 vuotta? - ja tänään palaamme pienemmällä porukalla samoille huudeille nuotiotarpeiden kera. Koetan tekopyhästi rauhoitella viinin kittaamisen tuottamia häveliäitä jälkiolotiloja muistuttamalla itseäni eilisestä wannabe-terveellisestä marja-kaurahiutale-soijajugu-aamiaisesta. Samalla toinen puoli musta nauraa pilkallisesti ja kehottaa kuvaamaan nekin hetket, kun mussutan viideltä aamuyöstä suklaata ja tuijotan viidettätuhannetta kertaa Sinkkuelämää:tä silmät lupsahdellen.

No, ainakin vitamiini- ja hivenainetasapainoni pitäisi olla suht mallillaan (keep telling yourself that... kohta menen laittamaan viinin jääkapista reppuun ja hyppään Espoon junaan).

Monta uutta kesäkaveriii

Päätin lopettaa 100 päivän positiivisuushaasteen, koska olen näköjään maailman surkein ylläpitämään minkäänlaisia pakollisia pitkäkestoisia projekteja. On jättimäinen ihme, että sain opiskeluni siististi pakettiin kohtuullisessa määräajassa, ottaen huomioon nykyisen taipumukseni laistaa ihan kaikesta. Haaste oli kuitenkin siinä mielessä turha, että en lähes koskaan laita tänne muuta kuin kuvia asioista, jotka saavat mut hyvälle mielelle. Ei kai niitä tarvitse erikseen merkitä päivä päivältä.

Tällä viikolla olen ihan vahingossa tehnyt hymyilyttäviä juttuja joka ilta töiden jälkeen. Tiistaina kävimme ex tempore katsomassa aivan täydellisen hyvän mielen hömppäelokuvan nimeltä Kesäkaverit. Rakastuin yhteen naisnäyttelijöistä - Anna Paavilainen olkoot suurin idolini kotimaisten näyttelijöiden joukosta tästä hetkestä ikuisuuteen - ja pääsin eroon sunnuntai-illasta asti vaivanneesta työhön liittyvästä alakulosta. Nyt on sentään vielä kesä ja huomenna taas yksi viikonloppu.

Eilen matkasin ylihinnoitellulla lautalla Skifferiin parin ex-työkaverin kanssa. Oli tunnelmallista, hipsteri-dj soitti jumputtavaa letkeäksi tarkoitettua musaa, ihmiset olivat kauniita ja laittautuneita. Olin etukäteen ottanut paineita pukukoodista ja sonnustautunut mekkoon ja sandaaleihin. ISO virhe. Tunsin oloni äärettömän epämukavaksi ja teeskenteleväksi.

Iltahämärissä vaihdoin remmikengät leopardikuvioisiin popoihin, heitin mekon päälle liehuvan pitkähihaisen ja vedin lippiksen päähän. Onneksi tajusin jo kauan sitten, että vain oma mieleni voi tietää, minkälaisissa vetimissä näytän hyvältä ja ennen kaikkea tunnen itseni hyväksi.

Parin skumppalasillisen jälkeen en tosin ole viehkeimmilläni.

Sveitsii

Saanko lomani takaisin kiitos? En ole vielä läheskään valmis rentoutumisen ja aivojen nollaamisen suhteen. Koetin keksiä yhtä täydellisen kuvaavaa adjektiivia matkalle, ja osuvimman mielíkuvan saanen syntymään kutsumalla reissua ennen kaikkea opettavaiseksi. On hyvin antoisaa viettää kahden ihmisen kanssa neljä päivää lähes kellon ympäri silloin kun nämä eivät ole perhettä, sydänystäviä tai seurustelukumppaneita, sillä havaitsin asioita itsestäni, joita en ennen Sveitsiä ole selkeästi tiedostanut.

Huivifiksaationi jatkuu.

Nyt seuraa pelottavaa avautumista ja tilitystä, joka ei oikeasti kuuluisi internetiin. Mutta en jaksa kirjottaa näin pitkästi käsin päiväkirjaani, joten ruoditaan nyt pimeitä puoliani kaikkien nähden (onneksi itseanalyysit ovat äärettömän tylsiä kaikille muille kuin analyysin kohteena olijalle, ja onneksi tätä eivät lue muut kuin läheiset - hei Cisi ja äiti).

Oivalsin, että itsetuntoni ei ole yhtään niin hyvä kuin kuvittelen. Vertailin itseäni jatkuvasti tyttöpuoliseen matkakumppaniini - en vähiten siksi, että hän yritti kiltteyttään pönkittää itsetuntoani kehumalla mua ja vähättelemällä itseään, mikä aiheutti mulle pelkästään vaivautuneen ja murheellisen olon - ja tunsin alemmuutta lukuisten asioiden suhteen, suurimpana niistä sosiaalinen kyvyttömyyteni. En osaa jutustella mukavia silloin kun tilanne niin vaatisi, vaan jäädyn ja istun hiljaa. En ole erityisen innokas tutustumaan uusiin ihmisiin, koska en usko keksiväni näille mitään sanottavaa tai olevani itse kovin tutustumisen arvoinen persoona. Jos taas joku hoitaa homman puolestani, olen täysin avoin uusille tuttavuuksille.

Yllärinä tuli myös se, että kroppafiksaationi karisee heti kun on vähänkin muuta tekemistä, mihin suunnata ajatukset. En miettinyt tyhmiä ulkonäkökeskeisiä juttuja kertaakaan matkan aikana, vaan heittäydyin täysin rinnoin juustojen, suklaan, viinin ja pastan syövereihin. Tietty lomailu antaa ruokailulle perusarkea huomattavasti leveämmät kehykset ja nautin huoletta kenties juuri siksi, että tiesin mässäilyn kestävän vain muutaman hassun päivän. Silti oli ilo havaita, etten ole enää se neuroottinen painon ja kaloreiden kyttääjä kuin ennen, silloin kun mielsin nämä ominaisuudet identiteettini tukipilareiksi.

Olen hirvittävän epävarma tai vaihtoehtoisesti välinpitämätön. En sano juuta tai jaata oikein mihinkään, ellei kyseessä ole aidosti intohimojani herättelevä asia. Pikkujutut eivät yksinkertaisesti merkitse mulle mitään. Mennessämme yhtenä iltana nukkumaan kaverini kysyi, haluanko ison vai kauniin peiton. Sanoin "ööömmmm..." ja mietin että mitä ihmeen väliä sillä on minkään kannalta. Tiedän, että tämä piirre näkyy ulospäin ärsyttävänä jahkailuna, mutta mitättömien päätösten tekeminen ei ole valttini, enkä viitsi hukata energiaa niistä kiinnostumiseen.

Tajusin myös, etten edelleenkään ole päässyt täysin yli keväällä päättyneestä seurustelusuhteestani. Se loppui lähes puoli vuotta sitten hyvin epädramaattisesti ja järkevästi, mutta haikailen välillä edelleen tiettyjä seikkoja, kuten turvallisuuden tunnetta ja toisen ihmisen läpikotaisin tuntemista. Kaksi matkakumppaniani ovat upeita ihmisiä, mutta hetkittäin heidän seuransa kasvatti yksinäistä oloani sen vähentämisen sijaan. Kun pääsin erään rattoisan ravintolaillallisen jälkeen kiipeilemään itsekseni läheisten vuoristojen näköalapaikalle, olin huojentunut. Omassa seurassani olen sentään sataprosenttisesti tutun ihmisen kanssa (kuulostaako tuo huolestuttavan skitsofreeniselta?), ja uskallan vapautua. Kai kavereiden, hyvienkin sellaisten, kanssa oleminen merkitsee aina jonkinlaisen roolin vetämistä.

Siksi matkan viimeinen päivä taisi hämmentävästi olla suosikkini. Lähtöpäivän aamuna olin aistivinani hienoisia jännitteitä seurueemme väleissä, ja tunsin itseni lapsellisen riemukkaaksi raahatessani ypöyksin jättimäistä kassiani kohti lentokentälle vievää junaa. Lähtötiimellyksessä sekoilin ties mitä: en tajunnut laittaa ruumaan menevää kantamustani hihnalle ennen kuin kyllästyneen näköinen lentokenttävirkailija siitä turhautuneella äänensävyllä huomautti; menin tilaamaan tiskiltä kahvilassa, jossa oli pöytiintarjoilu, tilasin eka tiskaajapojalta ja kun viimein löysin oikean kohdan ja oikean ihmisen, sanoin "normal coffee" ja sain hyvin piilosarkastisen kommentin takaisin ("And what is normal coffee for you, ma'am? Cappuccino? Espresso? Latte?" lausuttu hampaita kiristellen); tervehdin vain yhtä stuerttia, vaikka ovella vastassa oli kaksi, ja podin huonoa omaatuntoa koko lennon ajan.

Normal coffee oli noin viiden euron riistohinnalla ostettu pikkuruinen kuppi mustaa kahvia. Mutta se maistui taivaalliselta neljän päivän pikakahvipurujen kittaamisen jälkeen, ja uudenlaiseen vapauden tunteeseen yhdistettynä kokemus oli mitä erinomaisin.

Lentojen välillä seikkailin Amsterdamissa pari tuntia ja olin hyvin tyytyväinen itseeni, että osasin suunnistaa yksin uudessa vieraassa maassa ja että viihdyin joka hetki. Suorastaan rakastuin tähän eloisaan ja ystävälliseen kaupunkiin. Ehkä vielä joskus uskallan lähteä kokonaiselle matkalle yksin, ja opettelen pääsemään irti tarpeesta olla kiinni muissa aina kun edessäni on tuntematon tilanne.