Kahdeksan työvuoroa jäljellä. En voi uskoa sitä. Nyt raja alkaa häämöttää niin lähellä, että ne hetket, kun haluaisin heittäytyä kahvilan lattialle, heittää kädet ilmaan ja ilmoittaa tyynesti, etten jaksa enää sekuntiakaan, helpottuvat siitä ajatuksesta, että loppu ON tulossa. Kaikesta vääntämisestä ja synkkyydessä rämpimisestä huolimatta. Vaikka voinkin mennä takuuseen, että ehdin vetää jäljellä olevien ikuisuuksia kestävien työtuntien aikana vielä ainakin parit pään sisäiset itkupotkuraivarit.
Tiedän miten tämä kääntyy ihmisille, joilla ei ole käsitystä mieleni todellisista ajatusradoista. Kyllä mäkin ajattelisin, että onpa naurettavaa tahallista liioittelua.
Olin tänään kolmen työkaverin kanssa SUPpailemassa ja tajusin jälleen kerran, kuinka leppoisaa kyseisten tytsyjen kanssa on. Johtuuko se siitä, että suurin osa on mua 5-7 vuotta nuorempia ja hengitän kiitollisena sitä huoletonta ja naurusta kuplivaa elinvoimaa, jota heistä huokuu? Vai olenko kerrankin löytänyt ympärilleni tyyppejä, joiden seurassa mun ei tarvitse olla millään tietyllä tavalla? Tai ehkä intensiivinen työympäristö, jonka olemme jakaneet jo lähemmäs puoli vuotta, poistaa turhat estot. Oli miten oli, helpolle sosiaaliselle olemiselle pyhitetty aamupäivä teki taikoja. Vaikka otimmekin vahingossa liikaa vapauksia ja jäimme kovasta tuulesta lainehtivan meren armoille niin pitkäksi aikaa, että aiemmin niin suloisena ja rentona näyttäytynyt suppailuhoitajajäbä närkästyi meihin ja hyväksyi anteeksipyytelymme erittäin pitkin hampain.
En osaa enää kirjoittaa irrallista höpinää. Jos elämän pointti on hakusessa niin mites tämä ei kenellekään suunnattu merkityksetön tekstiruutu? Haluan silti säilyttää tämän purkautumiskanavan, vaikka sen nykyinen funktio olisikin alkuperäisen täysi vastakohta. Naamakuvat ja vaatelistaukset eivät nyt suoranaisesti hävetä, mutta tuntuvat täysin eri persoonan postaamilta. Ei sillä, että tämä tosikkona paasaaminen olisi sen mielekkäämpää.
