Some-vertailuja

Aloin tehdä videoblogeja ja unohdin nähtävästi heti, kuinka asiat laitetaan kirjalliseen muotoon. Mulle tuli täysin puskista se, kuinka pahasti ja antaumuksella hurahdin itseni ja oman päiväni kuvaamiseen. Olen aina ihmetellyt vlogi-villitystä ja pitänyt sitä vielä bloggaamisesta ja selfiekulttuurista askelen pidemmälle menevänä itsekeskeisyytenä. Ehkä olen kokenut jopa paremmuutta siitä, etten sentään kuvaa liikkuvaa kuvaa itsestäni, vaikka purankin omaa elämääni päivittäin erinäisiin julkaisukanaviin.

Heti kun tein ensimmäisen videon, tajusin, että käsissäni on keino dokumentoida omaa arkea tulevaisuuden varalle, päiviin jolloin en enää muista totuudenmukaisesti, millaista elämäni kolmeakymppiä lähestyessä oli, ja lisäksi videoiminen luo illuusion siitä, että mulla on aina joku seurana. Ehkä tosi surullista, mutta myös positiivista. Kun voin päivän päätteksi höpistä ruudulle ja myöhemmin julkaista selitykseni halukkaiden katseltavaksi, koen, että olen juuri niin paljon yhteydessä muihin ihmisiin, kuin itselleni on hyväksi. En ole maailman paras pitämään kasvokkaisia kontakteja prioriteettina, mutta tällainen ei-reaaliaikainen pienten osien jakaminen sopii täydellisesti vetäytyvälle luonteelleni. Jo yhden viikon aikana olen myös saanut sellaisia ahaa-elämyksiä, että pääni sisällä poukkoilevien solmujen availu "öö"- ja "mmm"-äännähdysten myötä on ilmeisesti hyödyksi ihan jo siksi, että tiedän jälkeenpäin kerrankin itsekin, mitä ajattelen.

Joskus mietin, alkaako purkamiskeinoja olla liikaa ja olenko liian huoleton yksityisyyteni suhteen. En kauheasti arastele näyttää elämääni tuntemattomille. Avaudun luottokeskustelufoorumillani suht koht kaikesta, myös arimmista asioista, ja vaikka se tapahtuu nimimerkin takaa, veikkaan enemmistön tietävän todellisen identiteettini. Käsin kirjoitettava päiväkirja on yhä rakkain apulaiseni, mutta se on vuosikausia toiminut lähinnä pahimpien ahdistustulvien setvimisessä eikä niinkään päivittäisen elämän tallentamisessa.

Instagram-tiliä pidän kapeimpana ja kenties valheellisimpana puolenani: sinne julkaisen muutaman kuvan viikossa tarkoin harkituista aihepiireistä ja hartaasti asetelluista kuvakulmista käsin. Samalla se on yksi rakkaimmista someistani. Se on yksinkertainen, se ei vaadi pohdintaa vaan voin kerrankin jättää yltiöpäisen analyyttisen puoleni rauhaan, siellä voi kikkailla visuaalisesti jännittävillä asioilla ja se on täydellinen väline lempiartistien ja muiden idoleiden stalkkaamiseen. Eilen RPK oli tykännyt kuvastani, jonka olin napannut lähes vuosi sitten Eurocrackin keikalta, ja vaikka tiedän, että kyseessä oli artistin puolelta ainoastaan keino ilmoittaa, että hänelläkin on nykyään ig-tili, olin lapsellisen innoissani ja kerroin tyttöwhatsapp-ryhmässämme, että haluaisin kirjoittaa muusikon jokaiseen kuvaan "RPK mä rakastan sua!!!".

Facebookia jaksan nykyään lähinnä keikkainformaatioiden takia, ja pari kertaa kuussa julkaisen sinne pitkiä saivarteluja yksittäisistä hölmön korrektiin ja dramaattiseen muotoon puetuista oivalluksista tai tapahtumista. Tämän blogin kolmessa eri kategoriassa koetan ylläpitää rikasta kieltä ja monipuolista sekä oikeaoppista kirjoitustyyliä, sillä muissa medioissa en siihen kykene, vaan ulosantini on hyvin lähellä puhekieltä. Tämä on myös päiväkirjan ohella turvallisimmaksi kokemani ympäristö, sillä en oleta kenenkään tuntemattoman lueskelevan ainakaan näitä arkihöpinöitäni. Vaikka tekstini ovat avoimesti internetissä, juuri tämä avoimuus toimii luodinkestävänä suojana. On suoranainen ihme, jos joku ilkeämielinen random löytää tänne kaiken loputtoman infotulvan keskeltä.

Olen aina olettanut, että visuaaliset asiat eivät kuulu kiinnostuksiini millään lailla, mutta vloggaamisen (milloinkohan opin käyttämään tuota sanaa neutraalisti ilman mielihalua ympäröidä se sarkastisilla ilmauksilla tai hymiöillä) myötä opin, ettei asia suinkaan ole niin. Kertoohan jo intohimoni instagramin suhteen jotakin. Teksti ja musiikki ovat vahvuuksiani, eikä mua suinkaan kiinnosta videoissani kikkailla kuvanlaadun tai kuvakulmien kanssa, mutta asioiden katselemisesta saa nautintoa eri tavalla kuin lukemisesta. Kyllä mä mieluummin nelikymppisenä katselen päivittäisiä toimiani sen sijaan, että lukisin itse kirjoittamiani kertomuksia niistä.

Tämä ei liity enää mitenkään somevertailuun, vaan hyppään nyt epäjohdonmukaisesti mieleni päällä olevaan seikkaan. Eilisyönä sain odottamattoman itkukohtauksen oivaltaessani, että elämässäni on useampi ihminen, jota ei tunnu vähääkään kiinnostavan se, mitä mä ajattelen tai tunnen, vaan ainoa funktioni heidän elämässään on toimia lohduttajana ja seuranpitäjänä. Mutta ainoastaan silloin, kun he itse kokevat sen tarpeelliseksi. Hiljaisuutta näiden yhteydenpitojen välillä saattaa olla viikkokausia, kunnes tapahtuu romahdus ja mä kelpaan taas pään silittelijäksi. Näkökulmani kuulostaa nyt itsesääliseltä uhriutumiselta, mutta siinä ongelma juuri piilee, etten ole aiemmin osannut omaksua näin terveen itsekeskeistä asennetta. Ajattelen helposti, että ei mulla mitään tarpeita ole, enkä näe mitään pahaa siinä, että olen ihminen, jolle voi jutella kriisikausina kerran kuussa ja jonka viesteihin voi jättää kokonaan vastaamatta silloin kun muut ihmiset tai päihteet vievät huomion. Mutta ei se ole niin ongelmatonta kuin luulen, vaan riepottelusta seuraa petollisen arvoton olo. Eri asia olisi, jos tekisin tällaista työkseni, jolloin ehkä osaisin olla kiintymättä ihmisiin ja asettaa selkeät rajat sille, milloin olen käytettävissä. Ja tietty mulla olisi silloin ylipäätään jonkunlainen olemassa oleva pohja avun antamiselle, toisin kuin nyt.

Toki tiedän, että kaikki on omaa syytäni, itsehän mä itseni näihin tilanteisiin ajan. Yöllä olin suorastaan raivoissani miettiessäni, kuinka paljon parempaa ja kokonaisvaltaisempaa kohtelua mä ansaitsen. Nyt, auringon paistaessa silmiini, ei uhmasta ole jäljellä mitään. Ainoastaan uusi käsitys siitä, että mä voin itse vaikuttaa siihen, millaisia tyyppejä mun ympärillä pyörii, ja että mun on itse kannettava vastuu. Ei kukaan tule pyynnöstä paijailemaan mua, enkä mä sitä haluakaan. Onpa kliseisiä ilmaisuja. Oloni on aivan kuin uhmakkaalla teiniprinsessalla, joka tekee jokaisesta merkityksettömästä ihmissuhteesta keinon luoda angstista draamaa elämäänsä. Nyt keitän pannullisen teetä ja palaan takaisin wannabe-aikuisen nahkoihini eli internetriippuvaiseksi leikkihipiksi.

Kirkasvalo

Tein tänään herätessäni päätöksen olla koneella niin vähän kuin mahdollista, ja kuitenkaan en osannut hillitä impulssia hyökätä kirjoittelemaan heti kun jugurtti-marja-pähkinä-kookosöljy-aamiaiseni oli nautiskeltu. Laitoin kuitenkin musiikin - jota tässä kämpässä on oltava lähes tauotta - tulemaan stereoista (kiitos kirjasto kybän cd-aarreaitat!), etten ole riippuvainen tietsikan näytöstä ja netin tarjoamista tsiljoonista kutkuttavista vaihtoehdoista. Olen nyt monena yönä valvonut yli kolmen aikomuksenani vilkaista vain vielä yksi soundcloud-tili, vielä yksi facebook-artistisivu, vielä yksi youtube-pätkä. Kammottavaa, kuinka sekaisin luontainen rytmi menee kyseisen intohimon takia, josta poden jatkuvaa pientä kalvavaa huonoa omatuntoa. Sen sijaan taputtelen itseäni selkään tehokkuudesta ja keskittymiskyvystä, kun onnistun syventymään mihin tahansa kirjaan edes sekunniksi. Aivan kuin se, että menneisyyden viisi opiskeluvuotta sattuivat pyörimään tietyn aiheen ympärillä, tekisi siitä loppuelämäni ykkösprioriteetin, riippumatta siitä, mitkä nykyiset todelliset rakkauteni ovat. Toki niitä voi olla monia, mutta aina kun en ajattele järjellä, musiikki vie voiton tekstistä.

Olen niin onnekas, että sain synttärilahjani kinutuksi kuukautta ennen todellista kaksikymmentäkuusivuotiaistumista, ja nyt voin paistatella keinotekoisessa auringonvalossa joka aamu. Tarkat ohjeet aiheuttavat sen, että prosessi on kaikkea muuta kuin pelkän valon päälle laittamista, sillä etäisyydet sekä kellonajat aiheuttavat pientä pähkäilyä. Tässä elämäntilanteessa kirkasvalon äärellä hengailu hoituu vaivatta, mutta entäs normaalirytmiseen päivätyöhön yhdistettynä? Kuka jaksaa herätä tuntia normaalia aiemmin imemään itseensä pelastavaa valoa? Ehkä vaikutus on säännöllisesti käytettynä sen verran piristävä, että unien aikaistaminen tapahtuu luonnostaan, mutta toisaalta mun on turha pähkäillä näitä nyt, kun päiväni ovat yhä suunnitelmatonta kellumista.

Viime yön unessani ajauduin työskentelemään respaan, taaaaaas kerran, tällä kertaa miellyttävän mutta äärettömän kiireisen sekä vaativan pomon alaiseksi. Edeltäjäni oli tiukkoihin kynähameisiin ja korkokenkiin pukeutuva hoikka nuori nainen, joka oli ystävällinen mutta etäinen. Hän viesti nonverbaalisin elein jatkuvaa hermoromahdusvaaraa eikä ehtinyt opettaa mulle käytännössä mitään ennen poistumista työtehtävistä. (Nyt vasta tajuan, että tyttöhän oli melkein suora kopio The Devil Wears Pradan hermostuneesta Emilysta.) Unessa koin jatkuvaa morkkista siitä, että olin lupautunut hommaan, ja ahdistuin sekä siitä, etten tiennyt miten mikäkin asia hoidetaan, että siitä, etten ollut ulkoisesti millään tavalla verrattavissa uni-Emilyyn. Bisnesmiehet odottivat ratkaisujani, hillittyä mutta tehokasta toimintaa, enkä osannut mitään. Kun lopulta heräsin, tunsin valtavaa huojennusta siitä, että kyseessä oli täysin tähän elämään liittymätön pulma.

Ei tarvita kovinkaan syvällisiä analyyseja selventämään, mitkä asiat alitajuntaani painavat, mutta tänään aion olla vastuuton ja aloittaa viikonlopun heti aamupäivästä uppoutumalla pelkkiin huvituksiin. Oikea jalkateräni on reistaillut kohta kaksi viikkoa, mutta ajattelin olla rohkea ja pyöräillä Kumpulaan kahvakuulailemaan. Kai nilkkaa on hyvä vetreyttää kivun rajoissa köh köh (olen aika hyvä sulkemaan kivun pois mielestäni silloin kun se ei sovi agendaani).

Koetan ensi maanantaina vähän skarpata ja aloittaa astetta aktiivisemman elämänmuutoksen metsästämisen, sillä rahat hupenevat ja mun aika alkaa olla enemmän jumitusta kuin onnellisuuspuuskien täyttämää autuutta. Vaikka toki niitäkin löytyy, kuten toissailtana lähtiessäni Bond-leffan aikana mutusteltujen suklaiden siivittämänä kohti kotia. Hyvä etten kulkiessani tanssinut ja laulanut, niin överifiiliksissä olin. Ehkä leffan actionkohtaukset saivat adrenaliinini syöksymään kohti taivaita, tai sitten suklaa pärisi tavallista enemmän, who knows. Joka tapauksessa hymyilin ohikulkijoille ja sain raikasta vastakaikua. Vaikka olen saattanut taas vetäytyä yksinäisyyksiini, pidän noita satunnaisia anonyymeja ihmiskontakteja yhtenä tämän elämäni rikastuttavimmista komponenteista.

Barcelonaan

Mun pitäisi olla kahden ja puolen tunnin päästä turvallisesti junassa kohti lentokenttää - siis miten kätevää, että se menee lähes suoraan ulko-oveni edestä perille asti eikä mun tarvitse hypellä miljoonien kassien kanssa keskustan kautta eri busseihin - enkä mä ole edes pakannut vielä. Tai pakannut valmiiksi. Luotan tosin siihen toimivaksi havaittuun kaavaan, että heittelen laukkuun viime sekunneilla kaiken sen, minkä hätäiset aivoni suostuvat muistamaan, enkä usko muun kamppeen olevan tarpeellista. Jos jokin elintärkeä unohtuu, se ei ole elintärkeää. Olen muutenkin sen verran onnekkaassa elämäntilanteessa, että hyvinvointini ei riipu minkään sortin ulkoisista valmisteista, kuten lääkkeistä. Tämän unohtaa aika usein ottaa epäitsestäänselvyytenä.

Olen vihdoinkin saanut kasaan tarvittavat asukokonaisuudet, joissa ehkä kehtaan tepastella kaikkialta maailmasta kokoontuvien bisnessetien ja edustusvaimojen (onpa muuten alentava ja sukupuoliennakkoluuloinen termi) parissa. Luultavasti olen kuitenkin kaikesta skarppaamisesta huolimatta alipukeutunut ja rähjäinen, sillä normaaliin tasooni verrattuna olen mennyt jo nyt niin mukavuusalueen äärirajoille - ihan fyysisesti, oikeasti kuka jaksaa hengailla koroissa ja ahtaissa vaatteissa päivät pitkät? - että tästä eteenpäin olisi mennyt liian haasteelliseksi.

Nyt kun mietin mennyttä viikkoa, olisin selvinnyt paljon vähemmällä vaivalla, jos olisin heti tarkastanut vaatekaappini sisällön ja tyytynyt kaupassa ensimmäiseen sopivalta tuntuneeseen mekkoon. Miksi vaatteita metsästäessä pitää aina käydä läpi joka ikinen "mitä jos kuitenkin tuolla seuraavassa putiikissa..."-skenaario, jos eka tuntuu kaikin puolin miellyttävältä päällä?

Mulla on niin levoton olo, että joudun laittamaan dBridgen pauselle ja syventymään 45 minuutin meditaatioon, jonka maailman suloisin Melli O'Brien tarjoaa kolmanneksi viimeisenä The Mindfulness Summit-päivänä. Mua harmittaa pienesti, etten pääse kuuntelemaan kahta kuukauden projektia päättävää luentoa, mutta toisaalta olen tähän mennessä saanut irti niin hurjan paljon uutta tietoa ja rakkautta, että kaikki on oikein hyvin. Jossakin haasteen vaiheessa Melli kehotti miettimään, mitkä kolme sanaa kuvaavat mindfulnessin merkitystä juuri itselle, ja vaikka pidin käsitettä aiemmin todella tympäännyttävänä ja ärsyttävänä, enkä suostunut edes kokeilemaan siihen liittyviä hommia, on mielipiteeni ilmeisesti liukunut eri akseleille, sillä nämä putkahtivat yhtään empimättä ajatuksiini.

Aikapomppuja

Tuntuu siltä kuin tämä päivä olisi kestänyt vähintään kolme vuorokautta, ja edessä on vielä ainakin joogatunti ja pari jaksoa Siltaa. Olen ollut koko päivän ylpeä kuin koiranpentu - eli siis aiheettomasti mutta vilpittömästi täysillä omassa erinomaisuudessani kieriskellen - siitä, että imuroin. Edellisestä kerrasta on lähemmäs pari kuukautta ja pölypallerot alkoivat leijailla pitkin nurkkia hieman liian häiritsevästi.

Suoriuduin kuuden tunnin unien aiheuttamasta väsymyksestä huolimatta ulkosalle ja kävelin suosikkireittiäni pitkin Pasilasta Hakaniemeen ristiin rastiin pitkin Hesaria - Kustaa Vaasa on taas avoinna! - ja Hämeentietä. Rakastan eniten kaikista ajanviettotavoista tuota rauhallista päiväkävelyrutiinia. Kai niin voi sanoa, vaikka joskus kertojen välissä saattaa vierähtää useampi viikko. On niin luksusta saada haahuilla näin kauniissa kaupungissa vailla minkäänlaisia velvollisuuksia tai aikatauluja. Eilinen kului angsteja vastaan taistellen, sillä heti heräämisestä asti taivaalta vyörynyt pimeys ja sade aiheuttivat mussa kummallisen voimakkaan surureaktion, mutta tänään olen taas joutunut lähes toppuuttelemaan hallitsemattomia hymypuuskia, joiden aiheuttajaksi veikkaan kimmeltävää aurinkoa.

Sain Ekolosta ilmaisen soijaruokakerman (ilahduin ikihyviksi, vaikka en keksi yhtäkään käytännöllistä käyttötapaa) ja Postitalon K-kaupasta löytyi VIHDOIN JA VIIMEIN mustaherukoita! Olen odottanut niiden palaamista markettien pakastekaappeihin kuin kuuta nousevaa, ja viime viikolla suunnittelin jo palautteen kirjoittamista jollekin vastuussa olevalle taholle. Ilmeisesti mustaherukkavajeeni on jotakin telepaattista kautta kuultu ja hätään vastattu.

Iltapäivästä kömmin viltin alle ja laskeuduin raskaalta tuntuvaan puolen tunnin uneen, joka onnistui hämmästyksekseni piristämään sen verran, että nyt alan olla virkeämpi kuin koko viikonloppuna. Ehkä osuutensa on myös sillä pannullisella vihreää teetä, jonka lipittelin skwee-musaan samalla tutustuen. Nämä videopelivibat saattavat olla osasyyllisiä nekin. Vedän vielä banaanisörsselit napaan ja lähden sitten veivaamaan alaspäin katsovaa koiraa. Ennen sitä koin tarpeelliseksi ikuistaa kasvoiltani heijastuvat virkeydestä ja aikakäsitteen hämärtymisestä seuranneet ristiriitaiset olot, joita ympäröi tänään ensimmäistä kertaa viime talven jälkeen käyttöön ottamani rakas ja lämmittävä fleecepunahilkkaviitta.

Kriittistä saundii

Voi ihana hartaasti odotettu perjantai! Tänään koittaa vihdoin ja viimein se päivä, kun pääsen bailaamaan täysillä huipputekijöiden musavalintojen tahtiin. Olen eilisestä asti laskenut tunteja tähän iltaan, ja nyt ainoa asia, jota pystyn ajattelemaan, on se, että alle kahdentoista tunnin päästä olen syvällä musiikin syövereissä.

Kuva

Heräsin viime yönä pariin otteeseen painajaismaisten skenaarioiden keskeltä, joissa joko pyristelin pakoon jättihämähäkkien hyökkäyksen alta tai koetin päästä irti selittämättömästä jumitustilasta, joka esti pääsyni odottamalleni keikalle. Jossakin vaiheessa myös venäytin nilkkani, ja havahduin pimeään yöhön tasaamaan hermostunutta huohotustani ja vakuuttelemaan unimaailmaan puoliksi leijailemaan jääneille aivoilleni, että kehoni on täydellisessä tanssivalmiudessa, enkä suinkaan ole joutilaisuuttani missannut lempiartistieni keikkoja.

Nyt koetan ravistautua irti tästä jumittamisesta (ilmeisesti tuo piirre on kuin onkin syvällä olemuksessani, eivätkä uneni taidakaan olla ihan väärässä) ja vetäytyä keskustaan etsimään soveliasta vaatetusta. Koska näissä iltamissa ensimmäinen ja ainoa prioriteettini on tanssiminen, en halua kantaa mukanani pienintäkään laukkua, vaan ylläni on oltava saumattomasti istuvat ja mahdollisimman laajat liikeradat mahdollistavat vaatekappaleet (nyt kuulostaa siltä kuin vetäisin tanssilattialla jotain absurdia liitelevää ja huiskuttelevaa nykytanssia), joihin saa piilotettua narikkalapun ja visa electronin, jos energiavaje yllättää ja joudun kinuamaan baaritiskiltä itselleni jonkunlaisen pelastavan hiilaripommin. Mehu-vichy-yhdistelmä toimii yleensä erinomaisesti ja buustaa keskiyön jälkeiset tunnit täyteen potkua. Tosin nyt kun muistelen, tämä on aina suunnitelmissani, mutta unohtuu, kun en malta irrottautua tanssilattialta sekunniksikaan.

Noniin, olikohan nyt tarpeeksi mehustelua. Nukuin alle seitsemän tuntia ja heräsin siihen, että vatsani oli täynnä levottomasti lepattelevia perhosia. Maltoin sentään syventyä muutamaksi hetkeksi jo johdannossa älyttömän mielenkiintoiseksi osoittautuneeseen DJ-Kirjaan, jossa ammattitaitoiset tekijät kertovat näkemyksiään kaikista mahdollisista aiheeseen liittyvistä näkökulmista teknisistä nippelitiedoista dj-kulttuurin kirjoittamattomiin sääntöihin ja klubeilla nähtäviin asenneilmastoihin.

Huh, nyt kun aloin pohtia noita muutamia kymmeniä sivuja, jotka aamusella ehdin lukea läpi, haluaisin heittää päivän muut suunnitelmat romukoppaan ja vetäytyä jonkun viihtyisän, ei liian mutta tarpeeksi vilkkaalla paikalla olevan kahvilan suojiin, ja lukea koko opuksen kerralla kannesta kanteen. Ehkä pystyn yhdistämään nämä molemmat todella ensiluokkaisen tärkeät ohjelmanumerot perjantaihini, johon kuuluu vielä ainakin kahdeksan tuntia vapaasti käytettävissä olevaa peliaikaa. Uskomatonta, miten työttömänäkin onnistun tekemään arjestani yhtä kellontarkkaa etukäteiselämistä.

Kauhukuvaus

Aamuni oli tänään suloisempi kuin moneen viikkoon. Tein eilisiltana tietoisen päätöksen olla katsomatta kännykkää ennen kunnollista ja rauhaisaa heräämistä ja valmistautumista päivään. Sain heti herättyäni idean kaivaa kaapin perukoilta muutama vuosi sitten jostakin keskustan saunatuotteisiin keskittyneestä kaupasta - miten jokaiselle eriskummallisimmalle asialle voi aina löytyä omat erikoisliikkeensä? - ostamani varrellisen mukavan kokoisen puisen harjan, johon sain innoituksen niinä aikoina ylivoimaisena gurunani toimineen maailman ihanimman Virpi Mikkosen Kiitos hyvää-blogista. Kävin selailemassa noita kevään 2013 aikaisia postauksia, ja huh mitkä muistot! Kaikki tuo raikkaus, uudet jännittävät ideat, lempeät vinkit ja kokonaisvaltainen ote, jossa keho, henkisyys ja ravinto sulautuvat yhdeksi parantavaksi ja herkulliseksi keitokseksi.

No kuitenkin, krhm. Takaisin tähän pilkkopimeään syysiltaan, jossa syvänpunaisiksi ja käpristyneen keltaisiksi värjäytyneet lehdet ovat antaneet elinkaarensa kiertyä päätökseensä ja irrottaneet otteensa kasvualustoistaan, jättäen jälkeensä uhkaavalla nopeudella kaljuuntuvat puunriekaleet. Eikun niin, olinkin vielä aamussa. Kuivaharjailin siis kehoni ja otin heti perään tuon tavan kehittämisen alusta asti olennaiseksi osaksi iskostuneen kylmän suihkun, jonka jälkeen energiavirrat kohisivat kropassani kuin viimeistä päivää.

Sitten lähdin ulos ja menetin otteen itseeni. Kaikki oli hyvin vielä silloin kun köröttelin bussilla puolisen tuntia läpi nahistuneiden lähiöiden, jotka tuntuivat kaikessa betoniharmaudessaankin kukoistavan auringonpaisteessa. Saavuin Arabiaan ja olin edelleen hyvillä mielin, varma itsestäni ja tyytyväinen olemukseeni. Kiinnitin näihin sinänsä toisarvoisiin asioihin erityisesti huomiota siksi, että aamupäivän ohjelma koostui promokuvien räpsimisestä radio-ohjelmaa varten. Paikalla oli ties mitä räppipäitä, mun ja radiokumppanini muodostaessa ainoan sukupuolisen poikkeuman poppooseen. Tilat olivat niin aidon studiomaiset kuin tällaisena asiaan perehtymättömänä amatöörinä voi päätellä, ja kuumotus kasvoi sitä mukaa kun tajusin, miten hommat toimivat. Yhteiskuvan lisäksi kaikista otettiin kuva YKSIN. Kaikkien seuratessa estradille astujan poseeraamisia. Epäimartelevan kirkkaassa valossa. Mä kun tunnetusti rakastan keskipisteenä olemista ja tuntemattomille lippispäille keimailua, oli tämä asetelma vallan riemastuttava.

Voin rehellisesti, vailla minkäänlaista huonon itsetunnon aiheuttamaa ylikriittisyysfiltteriä todeta, että yksikään kuvista ei vastannut lähimainkaan onnistunutta lopputulosta. Näytin punanaamaiselta irvistelevältä laatikkomalliselta liiskahiuksiselta possunenältä. Onneksi seuraavalla kierroksella sain turvakseni parhaisiin ystäviini lukeutuvan radiopartnerini, mutta paineet eivät edelleenkään kadonneet. Jos ne yksinkuvassa tulivat esiin jäykkänä seisoskeluna ja kasvojen nykimisenä, purkautui hermostuneisuus Emilian kanssa hysteerisenä kikattamisena ja toistemme lääppimisenä, joka näytti kameran ruudulla siltä, että en taida nauraa enää koskaan kenenkään nähden. Odotan kauhulla sitä karmaisevaa hetkeä, kun kuvat kilahtavat dropboxiin kaikkien pilkattavaksi.

Pelottavinta on, että tämä sessio sai mut kyseenalaistamaan koko ulkoisen olemukseni ja sen yhä hatarammalta näyttävän todennäköisyyden, että näen itseni peilistä minkäänlaisessa todellisessa valossa. Normaalisti olen ihan sinut pärstäni kanssa, enkä mollaa sitä, mitä peilikuva mulle välittää, mutta mitä kameran sisällä sitten muka tapahtui? Mitä jos aivoissani on vääristymä, joka suojaa mua karmaisevalta todellisuudelta ja esittää itseni itselleni moninkertaisesti hemaisevampana kuin todellisuudessa olen?

Lähden tältä huippuitsevarmalta istumalta kohti Kalliota juhlistamaan ystäväni uutta työpaikkaa, jonka hän ansaitsee NIIN isosti, että en pitkään odotetun ilouutisen kuultuani voinut lopettaa hymyilemistä ohikulkijoille.

Nätti maailma

Mun elämä sujuu tällä hetkellä juuri sellaisella miellyttävällä tempolla, joka mahdollistaa tasapainon mielenrauhan ja innostuneisuudella uusiin intohimon kohteisiin perehtymisen välillä. En käsitä, miten tähän yhtälöön pitäisi mahduttaa työpaikka. Toki tiedän, että sellainen ennemmin tai myöhemmin eteeni taas osuu, ja toivon sen tällä kertaa olevan sen verran mielekäs, ettei ison lohkon päivän aktiivisimmista tunneista sen hyväksi uhraaminen tunnu vaivalloiselta. Silti. Pitkästä aikaa ehdin nukkua tarpeeksi, syödä rauhassa ja ajatuksella ruokia, jotka olen valmistanut pitkän kaavan mukaan, meditoida, joogata, urheilla, lukea, kuunnella podcasteja, perehtyä rakastamiini musiikkilajeihin ja nyt myös viimeisenä, pitkästä aikaa, kirjoittaa muuallekin kuin hömppäfoorumillemme - josta muuten koetan vieroittautua, niin paljon aikaa sinne epämääräisten tekstiblokkien suoltaminen vie. En myöskään koe lukevani lainkaan niin isoja määriä, kuin haluaisin, sillä kirjastokirjakasa kasvaa kasvamistaan ja tahtini sen selvittelyyn tuntuu hidastuneen huomattavasti kesästä, jolloin sentään olin kunniallisen veronmaksajan tapaan töissä.

Toisin kuin viime talvena, edellisen työttömyyskauden turruttavaa vaikutusta muistellen, tämä elämäntahti tuntuu nyt vasta asettuvan optimaalisiin uomiinsa, eikä mua kyllästytä tippaakaan. Päinvastoin tuntuu siltä kuin maailmalla olisi ekaa kertaa kuukausiin tarjottavanaan aivan kaikki. Jokainen asia tuntuu mielenkiintoiselta, jopa kliseisesti pilvien lipuminen taivaalla ja kellastuneiden lehtien leijailu tuota kunnioitusta herättävän syvänvakaata maisemaa vasten. Kirjoittelen vihkoon päivän aikana sieltä täältä nappaamiani muiden ihmisten älynväläyksiä ja ihmettelen kollektiivisen alitajunnan mahdollisuutta.

Okei en ole ihan niin zen kuin uskottelen, koska ehdin äskeisen lauseen kirjoittamisen aikana ottaa pari julkaisukelvotonta selfietä, etsiä käsiini instagram-kuvaani random "DOPE"-kommentin heittäneen soundcloud-räppipään levyn spotifysta muka myöhempää kuuntelua varten, joka tuskin koskaan tulee toteutumaan, ainakaan ajatuksella, sekä käväistä facebookissa ja avata reilun viikon päästä tapahtuvan Drop Zone x Critical Sound-tapahtuman kautta linkin Enein albumisampleriin. Ehkä mulla ei tämän takia ole aikaa muuhun kuin - no, just tähän. Eilen myös katsoin neljä tuntia putkeen Hottiksia ja Paratiisihotellia silmät kiiluen ja pää tuomitsevia mielipiteitä pursuten. Sitä ennen otin jälleen kerran tarpeettomia kuvia omasta itsestäni. Leikin vissiin jotain oman köyhän elämäni muotibloggaajaa, kuten eräs kaverini asian facebookissa ilmaisi - reiluuden nimissä ilman tuota köyhää tosin.

Mun päivän ainoat oikeat ohjelmanumerot ovat bodypump ja Lintsi, sillä olen joka ikinen vuosi onnistunut skippaamaan sen valokarnevaalin, jota nyt kuitenkin instagramin ja facebookin kautta pusketaan verkkokalvoilleni sen verran vakuuttavasti, että haluan ehdottomasti kokea tämän spektaakkelin omin aistein. Ajattelin tosin sulkeutua yksinäisyyksiini, kuten aina suurissa väkijoukoissa, ja vetäytyä turvallisen musiikkimailman suojiin.

Teknoo

Mulla on tänään sellainen olo, että kiitos maailma siitä, kun saan olla osa sua. Heräsin yhdeltä eilisten teknokarkeloiden jäljiltä, pää hieman kivistäen mutta olo hymyileväisenä, ja lähdin todella hitaan aamiaisen ja Voima-lehden räppihaastiksen lukemisen jälkeen valumaan kohti Hulluja Päiviä. Kuuntelin samalla The Mindfulness Summitin yhdennentoista päivän puhujaa, joka on ilahduttavan rennosti ja nauravaisesti mindfulnessiin suhtautuva miekkonen, enkä edes tajunnut, että junalla kesti ongelmallisista sähköjohdoista tai muusta vastaavasta johtuen yli puoli tuntia päästä keskustaan. Hullareilla kuljin kuulokkeet korvissa meditoiden ja meinasin pelästyä nähdessäni vilauksen kasvoistani peilissä. Naamallani oli ilme, jota en ole niillä koskaan aiemmin nähnyt, ja se teki musta vieraan jopa itselleni. Mutta koska oloni oli niin mieluisa, päättelin, että tämä leijuva tunnetila kuvastui kasvoilla juuri niin kuin pitää.

Aloitettuani muutama viikko sitten päivittäisen meditoinnin mua paitsi hymyilyttää normaalia enemmän, myös tekee mieli näyttää se ulkomaailmalle. Tajusin tänään, että tuntemattomat ihmiset lähestyvät mua paljon useammin kuin mihin olen tottunut. Tyypit juttelevat niitä näitä kassajonossa tai sporassa, katsovat ohi kulkiessaan silmiin, myyntihenkilöt hymyilevät ja toivottelevat hyviä päivänjatkoja. Tämä ei ole kokemus, joka olisi mulle ennestään tuttu.

Tajusin mindfulnessista päivän luennon pohjalta jotain, joka ei ole kunnolla rekisteröitynyt aiemmin. Se ei ole ajatusten tyynnyttämistä, se ei ole hiljentymistä, se ei ole valaistumista. Tai on, mutta ei itseisarvona. Kaikki nämä ovat johonkin tiettyyn lopputulokseen tähtääviä toimintoja, jotka ovat ainoastaan ajatusten valjastamista toisenlaiseen  aktiiviseen tekemiseen. Sen sijaan mindfulnessin voisi kiteyttää sanoihin let it be. Anna olla. Mitä ikinä päässäsi tai ympärilläsi tai tietoisuudessasi tapahtuu, mitä ikinä ajatukset puuhaavat, ovat ne sitten paikallaan tai rynnistävät villihevosten lailla, anna olla. Ja hyväksy. On ollut hämmentävää opetella, että osa meditointia on nimenomaan tämä ajatusten poukkoilu. Juuri se sekunti, kun tiedostat, että huomiosi on lähtenyt omille teilleen, on kenties harjoituksen tärkein osa.

Nyt jatkan eilisen tapahtuman purkamista tekstimuotoon ja sukeltelen hetkisen teknopoljennossa myös kuuloaistin kautta. Löysin nimittäin viime talvena yhden huikeimmista livekokemuksista tarjonneen Mlaun uuden projektin C72, josta nautin sydänsilmäisenä. Olin koko eilisen yön ekaa kertaa selvinpäin puhtaasti teknon syleilyssä, tuntikausia, enkä hyytynyt, en vaivautunut, en kyllästynyt. Olen siitä yllättynyt ja innoissani.

Moi

En tiedä yhtään, mitä laittaisin tähän! Olen purkanut salaisimmatkin tuntoni pienimuotoiselle nettifoorumille kuukausikaupalla, ja blogin rooli on tuntunut koko ajan pienemmältä. Itse asiassa se ei ole tuntunut enää miltään, mä kun hädin tuskin muistan koskaan perustaneenikaan tätä. Tulin hetken mielijohteesta tsekkailemaan tilastoja - kesken mindfulness-videon seuraamisen, olen siis selvästi omaksunut tämän keskittymiseen ja hiljentymiseen tähtäävän konseptin kaikessa kauneudessaan - ja koin äkillisen tarpeen painaa tekstiruutu auki. Tässä on jotain äärettömän houkuttelevaa, vähän samalla tavalla kuin typötyhjässä word-tiedostossa, jos sen täyttämiselle ei ole etukäteen asetettu minkäänlaisia vaatimuksia. Kaikki tämä iäisyyksiin ulottuva tyhjä tila ja rajaton mahdollisuus sanoja ja lauseita ja viestejä, joita välittää ulkomaailmalle!

Silti aivoni lyövät tyhjää. Kenelle kohdistan tämän? Mitä haluan tekstilläni tuoda esiin? Toivonko edes kenenkään lukevan? Sisko saa, onhan hän ainoita ihmisiä maailmassa, jonka kanssa en koe minkäänlaisia suorituspaineita tai epäröintejä. Perheen ja kaikkein lähimpien ystävien (ihan kuin niitä olisi ryppäittäin) ulkopuolella internetin syövereissä liikuskeleva porukka muuttuu ajatuksissani hahmottomaksi massaksi, joka on mielikuvissani usein tarpeettoman kriittistä ja janoaa päästä pilkkaamaan pienimmästäkin heikkouden vilahtamisesta. Ei tarvita kovin syvällisiä keittiöpsykologisointisessioita sen selvittämiseksi, missä nämä kuvitellut vainoojat todella sijaitsevat. Voisi olla hyödyllistä kääntää syyttävä sormi, tai siis lempeä hyväksyminen, sisäänpäin.

Tänään kävin ekaa kertaa kuukausiin sykkeenkohotustreenissä, joka on kuumotellut ja samalla herätellyt varovaisia kiinnostuksen tunteita koko syksyn. Unisport uudisti jälleen tarjontaansa syyslukukauden kunniaksi, mutta uutuutena lanseeratun HIIT-treenin konsepti on tuttu monen vuoden takaa. Alkuun tunti taisi kulkea intervalli&keskivartalo-nimellä, jonka jälkeen se purettiin puolen tunnin erilliseksi intervalli-osuudeksi. Mielestäni myös funktionaalinen harjoittelu toimii melko samalla periaatteella. Nyt pituutta lisättiin vartti ja nimeksi vaihdettiin tuo varmasti fitness-intoilijoiden silmät salamana kiilumaan saava HIIT, eli high intensity interval training. Lempiopeni tämän treenin tiimoilta ovat kuitenkin kaikeksi onneksi pysyneet samoina. Lähinnä siksi mä uusinkin salikorttini jo alkuvuodesta 2009 asti mua palvelleeseen yliopistoliikuntaan, vaikka en enää muilta osin kuulukaan kävijäjoukkoon.

Miksiköhän tästä tuli näin kuiva luento, kun tarkoituksenani oli vain hehkuttaa sitä, miten siistiä oli ylittää pelot ja asettaa syyskuun ajan sitkeästi kesän lopahtamisen jäljiltä kohotettu treenikunto lopulliseen testiin. Se kesti! Pahimpien piikkien aikana oksetti, enkä saanut itsestäni revittyä sellaista räjähtävyyttä kuin teräksisimpinä aikoina, mutta lopputulos oli silti ylpeyttä herättävä. Pahaksi onneksi sain kuitenkin telottua selkäni siihen kuntoon, että tästä ei ehkä parissa yössä olo kohene. Syvän hengityksen sattuminen ei liene lupaava merkki. Toisaalta joka ikinen kipusignaali lähentelee tunnetiloissani voimakkuusasteikoltaan aina vähintään maanjäristystä, sillä ne aiheuttavat vainoharhaisessa mielessäni vyöryn, jossa poukkoilee sekavana sotkuna kuukausia kestäviä treenitaukoja, kivuliaita leikkauksia ja vuosikausien fysioterapiaramppaamisia. Totean siis vain niin tyynesti kuin mahdollista, että ajatukseni koettavat ylireagoinnillaan saattaa mut paniikkimodeen, vaikka tosiasiassa kipuilut ovat luonnollinen osa urheilusykliä.

Ensin meinasin salilta mahdollisimman epämairittelevaan talvipyöräilyasukomboon sonnustautuneena - pinkki kortsupipo, räikeä H&M:n luultavasti teini-ikäisille pojille suunniteltu halpistakki, entisen parisuhteen toiselta osapuolelta erossa napattu jättimäinen tummanvihreä huppari, kulahtaneet verkkarit, joiden vaaleanharmaan värityksen vuoksi jokainen likatahra näkyy erityisen selkeästi + bonuksena pyöräilykypärän alta hapsottavat rasvaiset ja hiestä kostuneet hiukset - lähtiessäni vaipua alakuloon, ja ehdinkin whatsapata tyttöryhmäämme, että luultavasti jään kivun lannistamana kotiin synkistelemään koko lauantai-illaksi. Treenin jälkeiset euforia-aallot, napakka loppusyksyn viileys ja Henning Baerin Boiler Room Setin kuulokkeissa pauhaaminen aiheutti kuitenkin parissa minuutissa täydellisen vastareaktion. Mua nauratti kun kaahasin pyörälläni alamäkeen ja päätin, että en varmana skippaa jo parin viikon ajan odottamiani Ääniwallin teknoiluja ainoastaan siksi, että käden ojentelu vähän kirpaisee. Itselleni ennestään tuntematon Baer toimii illan pääesiintyjänä, ja ennen sitä päästään jorailemaan kotimaisten varmasti älyttömän kovien nimien kanssa. Emma Valtonen ainakin sytyttää mussa sellaisen tunnistamisen aallon - en tiedä mistä ja miksi ja onko siinä mitään totuuspohjaa mutta luultavasti joo -, että hänen settiään tuskin haluan missata. Yksin lähteminen aiheuttaa aina aavistuksen hermostumisensekaiset jännitysolotilat, mutta luotan niiden haihtuvan Ääniwallin hämärään savuisuuteen.

Hyvinhän tämä meni! En nyt sano halaistua sanaa jatkosuunnitelmista, koska en voi todellisuudessa tietää yhtään, vaivunko tämän jälkeen taas kuukausien pituisille blogitalviunille. Mutta en haluaisi!

SUP

Kahdeksan työvuoroa jäljellä. En voi uskoa sitä. Nyt raja alkaa häämöttää niin lähellä, että ne hetket, kun haluaisin heittäytyä kahvilan lattialle, heittää kädet ilmaan ja ilmoittaa tyynesti, etten jaksa enää sekuntiakaan, helpottuvat siitä ajatuksesta, että loppu ON tulossa. Kaikesta vääntämisestä ja synkkyydessä rämpimisestä huolimatta. Vaikka voinkin mennä takuuseen, että ehdin vetää jäljellä olevien ikuisuuksia kestävien työtuntien aikana vielä ainakin parit pään sisäiset itkupotkuraivarit.

Tiedän miten tämä kääntyy ihmisille, joilla ei ole käsitystä mieleni todellisista ajatusradoista. Kyllä mäkin ajattelisin, että onpa naurettavaa tahallista liioittelua.

Olin tänään kolmen työkaverin kanssa SUPpailemassa ja tajusin jälleen kerran, kuinka leppoisaa kyseisten tytsyjen kanssa on. Johtuuko se siitä, että suurin osa on mua 5-7 vuotta nuorempia ja hengitän kiitollisena sitä huoletonta ja naurusta kuplivaa elinvoimaa, jota heistä huokuu? Vai olenko kerrankin löytänyt ympärilleni tyyppejä, joiden seurassa mun ei tarvitse olla millään tietyllä tavalla? Tai ehkä intensiivinen työympäristö, jonka olemme jakaneet jo lähemmäs puoli vuotta, poistaa turhat estot. Oli miten oli, helpolle sosiaaliselle olemiselle pyhitetty aamupäivä teki taikoja. Vaikka otimmekin vahingossa liikaa vapauksia ja jäimme kovasta tuulesta lainehtivan meren armoille niin pitkäksi aikaa, että aiemmin niin suloisena ja rentona näyttäytynyt suppailuhoitajajäbä närkästyi meihin ja hyväksyi anteeksipyytelymme erittäin pitkin hampain.

En osaa enää kirjoittaa irrallista höpinää. Jos elämän pointti on hakusessa niin mites tämä ei kenellekään suunnattu merkityksetön tekstiruutu? Haluan silti säilyttää tämän purkautumiskanavan, vaikka sen nykyinen funktio olisikin alkuperäisen täysi vastakohta. Naamakuvat ja vaatelistaukset eivät nyt suoranaisesti hävetä, mutta tuntuvat täysin eri persoonan postaamilta. Ei sillä, että tämä tosikkona paasaaminen olisi sen mielekkäämpää.

Flowww

Viimetalvisen Flow-dokkarin lopputekstien aikana päätin, että tänä vuonna mäkin olen siellä. Pääni on hajonnut kesätöihin jo niin pahasti, että en käsitä miten mut edelleen lasketaan työvoimaksi, mutta ainakin sain sinnittelyn avulla lunastettua toivomukseni, ja lippu Flowhun löysi tiensä pöytälaatikkooni jo pari viikkoa sitten. Nyt alle parin viikon päässä häämöttävä huipennus motivoi sen verran, että en ahdistu kuoliaaksi ajatuksesta, että töistä on selviydyttävä vielä kuukauden päivät.

En ole varma, mikä festarissa nyt äkisti kiehtoo, kun aiempina vuosina olen skipannut sen yhtään edes harkitsematta mahdollista osallistumista. Joskus teinimpänä kävin pyörimässä alueella Bassosta voitetuilla ilmaislipuilla, ja näin pitkään rakastamani pakahduttavan Múmin sekä silloin vielä itselleni harvinaisten live-esiintyjien kategoriaan lukeutuvan Asan. Koetin bestikseni kanssa humaltua parhaani mukaan, muta luulen siinä tirskumisessa olleen enemmän yrittämisen makua kuin silloin suostuimme itse ymmärtämään. Parikymppisenä muistan lähentyneeni yhden illan ajaksi kaverin kaverin kanssa ja kuunnelleeni yhtä niistä tsiljoonista flowmaisista hipsteri-indie-pimputtelu-tunnelmointi-bändeistä kyseisen jäbän kainalossa, arvostaen elämässäni muuten niin vähälle jäävää spontaania intiimiyttä.

Artistien puolesta en siis selvästi ole lähdössä, sillä noin pieni osa laajasta tarjonnasta kiinnostaa. Enemmän odotan tunnelmalta, ihmisiltä, elokuun pehmeältä pimeydeltä.

Univajeisuustunteilua

Mulla on viime päivinä ollut hetkittäin kammottavia mielialoja, jotka muistuttavat mua teini-ikäisestä epävarmuuksissa ja itsetunto-ongelmissa kiemurtelevasta minästäni. En tiedä, mistä nämä nolostuttavat pohjamudissa rypemiset ilmestyvät, mutta univaje ei ainakaan auta. Siksi ryömin peiton alle puoli yhdeltätoista perjantai-iltana, jotta ehdin vedellä sikeitä ainakin jonkun verran ennen huomista hiukset pystyyn nostattavaa 5:45 herätyspirinää.

Aivoni eivät kulje nyt yhtään, mutta halusin kertoa, mikä lohduttaa turvattomimpina kausinani. Niin hölmöltä kuin se kuulostaakin, tunnen oloni heti kotoisammaksi, kun mietin suomiräppiä ja kaikkia sen lieveilmiöitä, kuten keikkoja ja musagenren pohjalta muodostuneita yhteisöjä. Saa facepalmaa, mutta niin se on. Olen kiitollinen, että olen löytänyt ympäristön, jossa tunnen oloni hyväksytyksi, ja joka tuntuu niin omalta. Omaksun usein tähtisilmäisen fanitytön olemuksen ja tiedostan kaikki rooliin liittyvät kääntöpuolet, mutta olen siitä huolimatta valtavan onnessani, että olen löytänyt paikkani maailmassa ainakin yhdellä saralla.

Mulla on suorastaan absurdi olo nyt, niin väsynyt olen. Tavallaan pidän tästä olotilasta, koska kaikki tuntuu mahdolliselta ja maailma avoimemmalta kuin järkevänä täysipituiset yöunet nukkuneena itsenäni. Elämä tuntuu leikiltä, jossa millään ei ole kohtalokkaita seurauksia eikä mihinkään tarvitse suhtautua yrmeällä totisuudella tai edes terveellä harkinnalla. Vaikka masentumispotentiaali kohoaa näin väsyneenä hälyttäviin korkeuksiin, voisin viedä epäloogista puolta arkielämääni oikein rutosti.

Vapaa

Ihana sadepäivä. Ihana vapaapäivä, joka on vihdoin ja viimein, kaiken ruikuttamiseni jälkeen, yksi kahdesta peräkkäisestä. Jos olen tämänkin jälkeen hermoraunio heti kun palaan töihin, en usko minkään auttavan. Siinä tapauksessa joudun yksinkertaisesti asennoitumaan siten, että edessä on muutama rankempi kuukausi ja että välillä stressaan itseni itkun partaalle. Mutta en usko, että kesällä mikään voi olla kovin pahasti.

Olen taas haalinut koko kämpän täyteen kirjoja, niin henkistä kasvua käsitteleviä opuksia kuin hömppäromaanejakin. Eilen löysin niin kutkuttavan paksukaisen, että aion tänään matkata Sellon kirjastoon ihan vain saadakseni rauhassa uppoutua siihen. Kotona pompin kuitenkin adhd-päissäni edestakaisin tietokoneen ja sängyn väliä ja jumiudun musiikin hypnotisoivaan maailmaan vähän väliä, joten keskeytyksettömästä lukemisesta ei tule mitään.

sydämiä

Olen eilisestä lähtien ollut niin rakkauspäissäni, että heikottaa. Hymyilen ruoalleni ja kävelen silmät kiinni kohti aurinkoa. Eikä tälle edes löydy mitään paikannettavaa syytä. Kaikki on vain vallan upeasti.

En pariin kolmeen viikkoon ole jaksanut räppiä lähes ollenkaan. Sen sijaan drum&bass ja tekno ja house, ja mitä näitä ekstaattisia rytmimusiikkilajeja nyt onkaan, vetävät mua syvemmälle sisäänsä. Veikkaan yhden syyn hämmentävän ruusuiselle olemiselleni löytyvän sielussa asti tuntuvasta bassojumputuksesta.

Uskon, että kaakaoni yritti muodostaa pinnalleen sydämen.

Päänhajous

Keskiviikko oli sellainen pohjanoteeraus, että ihmettelen, miten olen pystynyt muistelemaan sitä häpeilemättä. Pääsin tiistaina iltapäivällä töistä ja riemuitsin täysillä edessä siintävistä ruhtinaallisista kahden päivän vapaista. Niitä on siunaantunut mulle ehkä kaksi kappaletta menneiden parin kuukauden aikana, ja kivistävät jalkapohjat sekä stressin myötä kukkiva iho - okei työpäivien mittaan napostelemillani munkin rippeillä ja jätskilusikallisilla saattaa myös olla vaikutuksensa - suorastaan huusivat kunnollisen irtioton puolesta. Keskiviikko valkeni hymisyttävän aurinkoisena ja lämpöisenä niin sään kuin ajatusteni puolesta, kunnes iltapäivällä sain vetoavan soiton töistä, jossa mua rukoiltiin viilettämään illaksi paikalle.

Koska en ole opetellut kieltäytymisen taitoa, en pitkän vitkastelun jälkeen voinut kuin myöntyä. Aloin saman tien puhelun loputtua itkeä, eikä kyynelkanavien auettua ollut paluuta. Pillitin yhtäjaksoisesti yli pari tuntia, niin että sain kummastelevia katseita jokaisessa julkisessa kulkuneuvossa ja vastaantulijalta. Olin laskenut sen varaan, että viimeistään asiakkaiden edessä skarppaaminen johtaisi itseni kokoamiseen, mutta kävikin päinvastoin. Heti kahvilaan sisään astahdettuani ja pomoni nähtyäni purskahdin kahta kauheampaan vollotukseen, jota säestin sekavalla höpinällä ja toistuvilla anteeksipyynnöillä. Onneksi mulla ei nykyään ole ongelmia sekopäältä vaikuttamisen suhteen, vaan olen täysin sinut tämän ei-niin-viehättävän puoleni kanssa.

Työkaverit olivat kuitenkin niin herttaisia ja myötätuntoisia, että kyynelehtimiseni alkoi pikkuhiljaa kääntyä naurunpurskahduksiksi. Vertaillessamme kokemuksiamme toukokuun ajalta kävi ilmi, että yhden jos toisenkin hermot ovat meinanneet pirstaloitua stressin ja hektisyyden alle. Ilta meni yllättäen täysin mukavissa tunnelmissa, eikä työn paiskiminen itsessään haitannut. Ylireagointini juuret löytynevät edesmenneestä respatyöstä, jossa vuorojen ja kohteiden vaihtumiset viime hetkillä olivat arkipäivää. Alan vasta nyt käsittää epästabiilien työaikojen vaarallisuuden, sillä niiden epäsuotuisat vaikutukset mielenterveyteen kätkeytyvät johonkin arjen tiimellykseen ja purkautuvat täysin epäodotettuja kanavia pitkin.

Luulin omaksuneeni työttömyyskuukausien aikana hellittämättömän zen-asenteen ja selviytyväni tyynesti mistä tahansa karikoista, mutta jos näinkin hetkellinen pikku kommellus vie pohjan koko elämältä, lienee tyyneystasoissani vielä työstämisen varaa. Vaikka unelmoin välillä siitä, että marssin kylmänrauhallisesti - hah joo niin varmaan - pomoni eteen ja otan loparit, en tietenkään tule antamaan periksi, vaan pidän tätä elämäni viimeisenä stressityönä, jonka tehtävä on opettaa, mitä en ainakaan tulevaisuuden työpaikoiltani halua. Kiire ja hätiköinti ja paine ehkä puskevat joitakin parempiin suorituksiin, mutta mut ne tyhjentävät energiasta.

Onneksi on nurkan takana vaaniva kesä, onneksi sosiaalinen puoleni on herännyt kukoistukseensa, onneksi olen hurahtanut drum&bassiin. Onneksi sain pitää eilisen vapaani ja nähdä teen ja cappuccinon äärellä yhtä harvoista bestiksistäni, jonka kanssa jutustelu lataa mut aina täyteen iloa. Onneksi mulla on tummaa suklaata ja uutta energisoivaa hippijauhetta, jonka tehoa testailen kohta aamukaakaossani. Piristys tulee tarpeeseen, sillä valvoin eilen puoli neljään siksi, että yritin solmia uutta huiviani miljoonin eri tavoin, enkä löytänyt yhtäkään tarpeeksi mielekästä. Elämäni taitaa olla aika pinnallista.

Katufestarointia

Kallisarvoinen lauantaiavapaani kului kuten odottaa saattaa: syöden. Sain sentään itseni liikkeelle päiväksi ja hilluin ensin siskon, sitten ystävän kanssa Arabian katufestareilla ahmien silmilläni kaikkia kauniisti pukeutuneita ilakoivia ihmisiä. Itse festari ei pikkuräppijäbien kansoittaman lavan ja muurinpohjalettuteltan lisäksi tarjonnut sen kummempia elämyksiä, mutta ihmismassojen katseleminen on yksi mielekkäimmistä puuhista, oli kyse sitten ulkoilmatapahtumista tai arkisesta keskustan vilinästä. Myös siskon lapsukainen tarjosi oman ihanan lisänsä päivän aurinkoisuuteen.

Ängin itseni täyteen raakakakku-tuplasuklaa-keksitaikina-mössöä, joka maistui vähän liian taivaalliselta. Nyt olen niin rasvaisessa ähkyssä - nuo herkut kun tuppaavat koostumaan lähinnä pähkinöistä ja muista öljyisistä komponenteista - että meinaan tuntea pieniä katumuksen pistoja. Ehkä lopetan moiset hömpöttelyt kuitenkin heti alkuunsa ja keskitän huomioni illan keikkaan, sillä tunnin päästä olisi tarkoitus matkata takaisin kohti Kalliota ja Horse Attack Sqwadin levyjulkkareita. Eilen julkaistu debyytti on vielä omalta osaltani jäänyt kuuntelemattomaksi, mutta uskon ihastuvani kyseiseen musiikkityyliin täysillä. Kaipaisin nyt syvempiä vesiä ja mahdollisuutta tanssia transsissa koko yön, mutta tyydyn alkulämmittelynä omien musakansioideni tarjontaan. Foreign Concept on pitänyt mut tiukassa ulkoavaruudellisiin oloihin heittävässä otteessaan koko viikon, mutta alan hiljalleen kaivata uusia tuulia. Scorn saattaa olla siihen oiva portti.

Vielä HASia suurempana vetonaulana pidän Francis Koiraa, jonka näen vihdoin ja viimein selvinpäin ja pystyn luultavasti näin ollen keskittymään lavatoimintaan ja tällä kertaa myös muistamaan jotain jälkeenpäin. Viime kesän keikka Kutosella meni osaltani niin usvaisissa oloissa, että häpeäisin, jos tietäisin yhtään, mitä kaikkea siinä lavan edustalla sekoilin. Onneksi en tiedä, joten enpä taida antaa häpeällekään sijaa. We've all been there eikö vain?

Alkulämmöt

Apuaaa miten täpinöissä ja räjähtämispisteessä olen. Kävin pitkästä aikaa vanhalla kunnon body-tunnilla tekemässä nopeaan tahtiin perustavanlaatuisia mutta tehokkaita lihaskuntohommia, ja oloni oli jälkeenpäin niin ratkiriemukas, että purskahdin junassa nauruun, kun vieressä nuokkuva jäbä meinasi sammua vastapäisen miekkosen haaroihin. Miten voin pursuta näin roppakaupalla hyvää mieltä, en käsitä!

Nyt menen pian syömään kaikkia kaappeihini haalimiani hedelmäisiä ja pähkinäisiä herkkuja, etteivät olot romahda, ja koetan rauhoittua, että pääsen aamutuimaan ylös kuuden pintaan. Illemmalla haluan olla skarppina, sillä saan ekaa kertaa vallata rakkaan SAY HQ:n yksinäni ja soittaa lempibiisejäni parin tunnin ajan. Olen luukuttanut Foreign Conceptia kolme päivää putkeen ja lennähdellyt ties mihin universumeihin musiikin tuottamien erikoisolotilojen myötä. Katsotaan millaisen valikoiman kokoan huomiseksi.

La la la

Eilinen oli niin täydellinen, että tiedän jo nyt, etten pysty tallentamaan sitä oikeutta tekevin sanoin. Heräsin lähes kymmenen tunnin unilta ja lähdin hetimmiten polkemaan kohti Maltsua ja suosikkiluontoplänttiäni eli jättäriä. Jätin pyörän sen alapuolelle ja skippasin suosiolla neonvärisiin urheilupöksyihin sonnustautuneiden massojen kansoittamat tapporappuset. Miten tyypeillä on aikaa lähteä ulkosalle pinkomaan maanantai-aamupäivänä? Kiertelin loivempia reittejä yläilmoihin ja aikani fiilisteltyäni lähdin pomppimaan alaspäin toista puolta. Puolivälin tienoilla huomioni kiinnittyi kutkutteleviin metsäpolkuihin ja pujahdin puiden siimeksiin harhailemaan. En osaa sanoa, mitä metsän kätköissä tapahtui. Luultavimmin se kuulostaisi liian kornilta kirjoitettuna, kuvailin mä sitä miten päin tahansa, enkä myöskään ihan todella tiedä, mitä siellä kävi. Mutta jotain syvällä mussa liikahti. Joo, olin oikeassa. Hyi miten lattea ja mukamas dramaattinen lause. Ehkä on parempi säilyttää muisto pelkkänä tuntemuksena ja palata sinne rauhan tyyssijaan mahdollisimman usein kesän mittaan.

En malttanut pysyä kotosalla pitkään, vaan lähdin iltapäivällä vastakkaiseen suuntaan ja talsin läpi reitin, joka on muodostunut suurimmaksi suosikikseni: Junalla Pasilaan ja siitä Aleksis Kiven Katua pitkin Sturenkadun yli Vaasankadulle tai Hesarille kaikkien päivällä niin viattomilta näyttävien kapakoiden ohi Sörkkaan tai mielentilasta riippuen Kallion kirjastoon. Rakkauteni tuota tienoota kohtaan näyttää vain syventyvän, vaikka en niillä kulmilla enää paljoa pyöri, ainakaan entisessä huvittelumielessä. Ajauduin pikkuhiljaa Hämeentietä pitkin kohti Tokoinrantaa, josta löysin TAAS mitä mainioimman luontospotin! Tällä kertaa auringon lämmittämältä kalliolta veden liplatuksen äärestä. Otin kengät ja sukat pois ja istuin vain ja tuijotin ja kuuntelin. En edes viitsinyt napsia todistusaineistoa, sillä kännykän repusta kaivaminen olisi tuntunut rikokselta niin idyllisessä ympäristössä. Ainoa keskeytys tuli iloiselta hampaattomalta jäbältä, joka kysyi kohteliaasti, pystyisinkö heittämään hänelle euron ruokarahaa. Ennen kuin ehdin saada pahoittelevan vastaukseni loppuun, hän jatkoi nauraen "mitä sä oikeen duunaat?". En osannut sanoa.

Huipensin päivän lempiopeni joogaan ja yllätin itseni lopputunnista pohtimasta nimivaihtoehtoja tyttövauvalle. Olen ehkä sekaisin mutta en sentään raskaana.

En voi vastustaa kiusausta vaan viimeistelen tämän lallattelun ärsyttävällä terveysintoilukuvalla. Oloni oli viikonlopun äitienpäiväkakkujen jäljiltä niin tukkoinen, että googlailin sunnuntai-iltana justiinsa ennen nukahtamista kaiken maailman detox-hömppiä. En enää maanantaina jaksanut syventyä niiden periaatteisiin, mutta kun löysin K-kaupasta reilulla kädellä alennettua lehtikaalia ja pinaattia, tuntui itsestäänselvältä haalia pari pussia kumpaakin. Nyt lipitän sitten viherpirtelöä oikein urakalla ja odotan ensi viikonlopun ruhtinaallista KAHTA vapaapäivää kuin kuuta nousevaa. Onneksi sitä ennenkin käy kaikenlaista jännää, kuten ylihuomisen radio, jonka pidän ekaa kertaa yksin, IIK.

Värii

Voiko hyvän elämän resepti olla niin yksinkertainen kuin riittävä uni ja hyvä ruoka? Lisämausteina aurinko ja meditointi, tai mikä tahansa toiminta, joka auttaa rauhoittumaan ja ottamaan kaiken hyvän irti nykyhetkestä. Meinasin ensin sanoa, että luultavasti oloni olisi vielä riemukkaampi, jos mun ei tarvitsisi kiirehtiä töihin 20 minuutin kuluttua, mutta olisiko todella? Eilisiltana kahvilapuuhailu osoittautui hämmentävän mielekkääksi ja sain heittää roskikseen kaikki pään sisällä punomani kauhukuvat tylsistymisestä ja ahdingosta.

Aamulla torkutin surutta kymppiin asti, ja sen sijaan, että olisin harmitellut paria mukamas hukkaan heitettyä tehotuntia, päätin nauttia siitä raukeasta energisyydestä, jonka yhdeksän tunnin unet suo. Nyt maksimoin hyvämielisyyden kulauttelemalla mukillisen tuttua ja turvallista taikajuomaa eli cayennepippuri-kookosöljy-kaakaota. Piristäviä sieniuutteita en tänään taida tarvita.

Sydän Siinaille

Yöeläinmäisyyteni anasti vallan ja iski mut täyteen hiljaista energiaa. Nukkumaanmeno on nyt viivästynyt ainakin parilla tunnilla, mutta eiköhän se piakkoin koita yrttiteen ja Siinain uuden biisin hypnotisoivan vaikutuksen myötä.

Voi että. Pitäisi aina muistaa, että vaikka taivas kuinka putoilee niskaan, musa pelastaa. Saisinpa vain kellua ikuisesti tässä kuplassa välittämättä aikatauluista tai velvollisuuksista, joihin olen hölmöyksissäni mennyt sitoutumaan.

Siinai - Ananda

O-ou

Luulin, että tänään olisi tuottelias ja rentouttava vapaapäivä. Vielä mitä. (Tuo on näköjään uusi suosikki-ilmaukseni). Heräsin seitsemän tunnin jälkeen pöhnäisenä ja lakonisena, sillä ero eiliseen hyperaktiivisuuteen oli käsinkosketeltava. En silti malttanut jäädä peittojen alle, vaan aloin puuhailla kaikkea enkä kuitenkaan mitään. Koko päivä on ollut yhtä jumittelua ja pientä ahdistuksenpoikastakin on ollut ilmassa. Sain kaksi viestiä töihin liittyen, ja molemmissa pyydettiin saapumaan paikalle sellaisina ajankohtina, kun luulin olevani vapaalla. En silti usko, että nykyisen työpaikan pohtiminen on perimmäinen syy masenteluuni. Vaikka kahvilahommat eivät liiemmin inspiroi, ei niissä ole mitään sen suurempaa vikaakaan. Ongelma on se sama vanha: mihin mä elämääni kulutan, mitä mä haluan tehdä, mistä mä nautin vai nautinko mistään?

Olin kaavaillut antaumuksellista sängyllä lojumista kirjan kanssa, mutta johonkin turhaan hommailuun tämä visusti kotosalla kulutettu päivä valui. Aamulla jaksoin hitusen meditoida ja päivemmällä tein tunnin jooga-lihaskunto-setin, mutta en harmillista kyllä onnistunut energisoitumaan. Tuntuu kuin mieltäni peittäisi ohut pölykerros, jonka pyyhkiminen ei tuo näkyvää parannusta, mutta olisi silti ehdottoman tarpeellinen toimenpide. Luulenpa, että nyt on fiksuinta heittäytyä pieneen venyttelysessioon ja luisua sen jälkeen mahdollisimman pian unten maille Frendien ja iltapalan kautta. Eilisen kimmoisa olotila oli niin hämmästyttävän erilainen verrattuna normaaliin vaimeaan minuun, että aion tästedes satsata nukkumiseen tuplatehoilla.

Aamulla leikin inkkaria

Olen tuudittautunut valheelliseen käsitykseen siitä, että kesä jatkuu loputtomiin ja työtilanteeni on ikuisiksi ajoiksi korjaantunut. Vaikka eihän se nykyiselläänkään oikein meinaa tyydyttää. Kuukausilla on tapana juosta vikkelämmin kuin soisin, ja tiedän, että nykyinen määräaikainen homma on ohi ennen pitkää, jonka jälkeen olen taas lähtöpisteessä. Stressaaminen on turhaa ja elämä kannattelee joo, mutta miten sen varaan vaipuminen toimii käytännössä? Pitäisikö mun tehdä jotain hurjan repäisevää, että pääsisin irti tästä välitilasta? Mihin suuntaan mä siinä tapauksessa lähden, mistä mä aloitan? Pääni sisältä varmaan, mutta miten? Asetanko itselleni esteitä aina miettimällä näitä asioita? Manaanko itseni pysähdyksiin vatvomalla tulevaisuutta? Pitäisikö mun vain chillaa ja odottaa, että asiat hoituu?

Periaatteessa tiedän kaiken olevan ihan hyvin ja mulla on mielettömät turvaverkot, mutta mites tämä henkinen puoli, joka kärsii kaikesta hapuilusta ja tyydyttävän suunnan puuttumisesta? Onko mun loppuelämä tällaista räpiköintiä? Mitä jos en koskaan keksi tarpeeksi oikeanlaista vastausta?

Plaaaaah sanon minä.

Riina reipas

Tässä sitä istutaan nautiskelemassa elämästä 12 tunnin unien jälkeen höyryävän kaakao-kookosöljy-mukillisen ja suurimpien radio-ohjelmasuosikkieni joukkoon lukeutuvan Sähköhäiriön (aaaaa palvon näitä saundeja!) kanssa. Heräsin aavistuksen kauhuissani lähes kellon ympäri nukkuneena, sillä en muista tuhisseeni näin pitkään putkeen kertaakaan teinivuosien jälkeen, jos silloinkaan. Ilmeisesti univajeisuus ja töissä ramppaaminen ovat lähipäivinä ottaneet voimille suuremmin kuin käsitinkään, mutta luulisi kaikenlaisten vahinkojen korjaantuneen viimeöisillä unimailla.

Vielä sängyssä lojuessani toivoin, että eilen taas kerran jumiutunut selkä olisi maagisesti parantunut nukkumalla, mutta mitä vielä. Ilmeisesti eilisaamuinen siivousvuoro, johon kuului imurin ja mopin kanssa heilumista, ei suoranaisesti hellinyt kroppaani, vaan särki fysioterapiassa niin lupaavasti tapahtuneen edistyksen ja sinkosi mut takaisin tulehtuneeseen lähtötilanteeseen. Huomasin lopullisen vahingon kuitenkin liian myöhään viiletettyäni töiden jälkeen circuit trainingiin, jonka kolmen noin tuhat eri pistettä sisältäneen lihaskuntokierroksen aikana juiliminen yltyi niin huolestuttaviin mittoihin, että lähdin tunnilta itkua tihrustaen ja zombien reippaudella liikkuen. Viikonlopun sokerimässäilyjen jälkeensä jättämään huonoitsetuntoisuusangstailuun yhdistettynä kombinaatio oli sen verran onneton, että kotiin selviydyttyäni laskeuduin sängylle makoilemaan ja purskahdin suloiseen itkuun.

Toki tiedostan ylireagoineeni ja velloneeni suruissa tarpeettoman antaumuksella. Hätä ei suinkaan ole eilisillan näköinen, vaan ihmeitä tehneen nukkumisen jäljiltä mieleni on ulkona vallitsevan tasaisen harmauden vastapainona ilahduttavan kirkas. Sisäinen siivoilijani teki aamulla harvinaisen vierailun ja laittoi mut pesemään kylppärin, tiskit ja hiukset. Viimeistelynä tartuin saksiin ja napsin tukkapehkostani reippaalla kädellä pahimmat kuivahtaneet latvat. Epätasaisesta jäljestä huolimatta olen tyytyväinen, sillä hiirenhännistä luopumien tarkoittaa paksumman ja terveemmän tuntuista lopputulosta. Mutta ei tästä mun köykäisestä ei-minkään-värisestä kuontalosta kuitenkaan lopulta kovin kummoista saa, vaikka minkälaisia taikatemppuja kokeilisi.

Onneksi mulle on siunaantunut pitkän vappuviikonlopun rehkimisen jäljiltä kaksi kokonaista vapaapäivää, jotka aion omistaa yin-joogan, venyttelyn, putkirullailun, musiikin ja lukemisen tasapainottaville vaikutuksille. Mun oli tarkoitus pitää järkevä unirytmi ja heräillä ennen kasia, mutta what the hell, ollaan nyt vähän vastuuttomia ja heittäydytään hetkeksi viikonloppumaisiin tunnelmiin. Illalla mbarin terasille luvataan hulinointia MNTTT:n esiintymisellä, ja sain jo tiedotteen ainakin yhdeltä kaverilta, että yksin ei tarvitse keikkaa katsella.

Nyt käyn keittämässä pannullisen teetä ennen yiniä ja koetan samalla syventyä mitä oivallisimpaan The Ethical Slut-teokseen, jonka opeista kuka tahansa voisi hyötyä, riippumatta omasta elämäntyylistä. Oloni on aika levoton ja pursuaa energiaa, mutta ehkä se tästä tasaantuu. Tai ehkä en halua sen tasaantuvan.

Musa-autuus

Mikä PMMP:ssä nyt oikein on, että se saa mut aina aina aina itkemään tai vähintään kylmäväreilemään? Katselin huomisen radiolähetyksemme reissuteemaan itseni virittääkseni yhtyeen Matkalaulu II-videon ja menin taas ihan tunteelliseksi. Monet videon kohtauksista ovat nähtävissä muhun niin järjettömän vahvan vaikutuksen tehneessä dokkarissakin, mutta se ei lainkaan vähennä intensiivistä reaktiota.

No, nyt tunteilu saa kuitenkin luvan loppua kuin seinään, sillä laitoin ensikuunteluun Julma Henrin uusimman tykityksen Fuck Monopoly. Biitti kuulostaa erittäin lupaavalta ainakin kesän juoksu- ja pyöräilylenkkejä silmällä pitäen - taputukset Kubelle - ja Napoleon Digitalin video on silkkaa visuaalista karkkia. Räpeistä en ole niin vakuuttunut. Henrin omintakeinen ääni toimii aina, mutta muuta ei nyt ekalla kuuntelulla jää käteen siitä huolimatta että aihepiiri tarjoaa enemmän kuin perus doku- tai räppiräpit.

Toinen huomiselle kaavailemani viisu on Tuuttiksen Mä muutan Caliin, jonka video on taattua Tuuttimörkö-laatua eli pokerinaamalla tehty oivaltava hassuttelu. Tämä artistin uudempi funkkityyli ei iske muhun sellaisella vahvuudella kuin aikaisemmat biisit, mutta kesän kynnyksellä voin hyvin nähdä tämän ottamassa tuulta alleen ja pyörivän soittimessani useammin.

Tästä ei nyt kuitenkaan pitänyt tulla mikään yksittäisten kipaleiden listaus. Halusin lähinnä iloita siitä, että vapaapäivä suo aikaa päämäärättömälle musamaailmassa leijumiselle. Aamupäivällä kävin ruokaostoksilla mahdollisimman pitkän kaavan kautta ja mielentilassa, jossa minkäänlaista tulosta ei tavoitella eikä kiirehtimisen konseptia tunneta. Harhailin edestakaisin Prisman kilometrikaupalla jatkuvien hyllykköjen lomassa ja tutkailin kiinnostuneena eri kaalilajikkeiden eroja (päädyin suosikkiini parsakaaliin), kotimaisten ja ulkomaisten marjojen hintoja (suunnilleen jokaisen pussukan tuoteselosteen syynäämisen jälkeen heitin koriini ainoastaan kaksi mustaherukkapussia), luomu/ei-luomupapusäilykkeitä (valitsin liotettavaksi ja kenties idätettäväksi - en vielä tiedä onko se mahdollista - valkoisia papuja) ja vappumunkkiboksien sokerisuutta (en ottanut yhtäkään, sillä jokaisen pakkauksen sisältö vaikutti kuivahtaneelta).

En koskaan unohda nuorimman siskoni kommenttia siitä, miten ärsyttävän kauan mun ja ex-poikkiksen kauppareissut kestivät. Siskon mielestä ei ole mitenkään aiheellista jumittaa jokaisen tuotteen edessä sataa vuotta. Omasta mielestäni taas se on yksi viihdyttävimmistä ajanviettotavoista ja huomasin tänään kookosmaitojen sisältöjä tutkaillessani toivovani, että kohtaan joskus sellaisen rakkauden, joka jakaa intohimoni mateleviin kauppajunnaamisiin. Lempparilevyt ipodissa tarjoavat tosin lähes yhtä miellyttävän seuralaisen.

Mun olisi tarkoitus joogata ja venytellä ja tehdä fysioterapeutin laatimat pilatestyyppiset liikkeet vielä ennen lempiopeni funktionaaliseen harjoitteluun polkemista - tai ehkä olen tällä kertaa nössö ja turvaudun bussiin sateen kylmältä vihmomiselta välttyäkseni - mutta kello tikittää sen verran huimaa tahtia, että taidan ainoastaan lipittää aamusella bongaamaani chili-lakritsiteetä (NAMMM) ja kellua musiikin hellässä huomassa vielä toisen autuaan tunnin.

Blanko

Odottelen tässä kellon tikittämistä, että pääsen lähtemään fysioterapeutille omaksumaan selän virheasentoja korjaavia harjoitteita. Arvaan jo, että sieltä tulee venytyksiä ja treeniä syville vatsiksille, mutta en mä niitä yksin osaisi kohdistaa juuri oikeisiin paikkoihin.

Pääni on näköjään näin aamutuimaan täysin tyhjä. Ulkona tihuuttaa täysillä, mutta vedän sadekapineet niskaan ja hyppään pelottomana pyörän selkään, vettähän tuo vain on. Onneksi se muuttaa ympäristön lupaavan vihreäksi ja eläväksi, sillä muuten harmaudesta huomaamattomasti leviävä väsähtäminen ja masentuminen saattaisi olla todellinen uhka.

Koetin useamman minuutin ajan keksiä vastinetta sanalle huomaamaton, sillä se ei nyt luo täysin sitä mielikuvaa, mitä haen. En keksinyt. Olen ehkä vielä hämilläni unestani, jossa eräs miespuolinen tuttu, minä ja nuorin siskoni lähdimme roadtripille, jonka aikana tunnelma oli hiljainen ja hienoisesti vaivaantunut. Majapaikasta löytyi ainoastaan kymmenen vuotta sitten vanhaksi menneitä kuivamuonia, joten sijoitin vähät pennoseni lähikaupan tarjontaan, jotta nälkäinen siskoni olisi saanut kunnollista murkinaa. Miespuolinen tuttu ei pistänyt tikkua ristiin moisten maallisten ongelmien selvittämiseksi, sillä hän eli - ja taitaa laihasta olemuksestaan päätellen todellisuudessakin elää - musiikista saamistaan tunteista.

Palatessani ruokaostoksilta majapaikkaan oli ilmestynyt John Cleese, jolta pyysin nimmaria äidilleni vietäväksi.

Ehkä tämä unen referointi riitti. Menen mutustamaan avokadoa ja pohtimaan, mitkä alusvaatteistani ovat konservatiivisimmat jäykkis-fysioterapeutin paheksuville silmille.

Vaatteita ja teetä

Johan nyt taas millainen vaikutus puolikkaallakin vapaapäivällä on. Olen säteillyt hyvää mieltä ja riemukasta oloa koko aamun, mikä ei johtune kaikkein vähiten torkuttamisesta kymppiin asti ja yöunien venähtämisestä yhdeksään tuntiin. Miten voin edelleen olla niin höpsö, että nipistän nukkumisesta aina kun joku tietokoneella roikkuminen tai erinäisten askareiden säätäminen tuntuu tärkeämmältä? Mun on nyt jollain pysyvällä keinolla taottava päähäni, että vähintään kahdeksan tunnin unoset menevät kaiken edelle. Mikään ei korvaa tätä hymyilyttävää ja energistä tasapainoa, minkä riittävä nukkuminen aiheuttaa.

Olen vihdoin ottanut hoitaakseni jo useamman vuoden vaivanneen selkävamman, joka kipuilukausina aiheuttaa viiltelyä koko takakropan alueelle ja estää tehokkaasti juoksemiset ja mitkä tahansa tärähtelevät liikuntamuodot. Fysioterapeutti oli hieman jäykemmänpuoleinen miekkonen, joka ei vastannut millään lailla aavistuksen hermostuneisiin ilmapiirinkeventämisyrityksiini. Pikkupöksyissä tuntemattoman sedän edessä kummallisiin asentoihin vääntäytyminen menee sellaiseen absurdien tilanteiden kategoriaan, että pokerinaaman ylläpitäminen tuntuu hyödyttömältä.

Vaikka tyyppi ei lämmennyt hassutteluyrityksilleni, sain sentään mitä asiantuntevinta kohtelua ja akupunktioneulojen sekä muutaman tehokkaan hierontakierroksen seurauksena selästäni on hävinnyt iso notko. Muutama tarkistuskäynti ja valikoitujen harjoitteiden noudattaminen hoitanee asian lopullisesti kuntoon, huh! Vaikka olen aina - tai ainakin ei-hysteerisinä kausinani - ollut vakuuttunut, ettei asiaa tarvitse ottaa haudanvakavasti, ei ehkä ole kaikkein kivoin asia elämässä, että selän hermot joutuvat säännöllisin väliajoin puristuksiin.

Menin ansaan ja piipahdin Cubukseen, jossa yli-innokas myyjä huuteli mulle KAKSI kertaa sovituskopin verhon läpi, että onko kaikki ok ja tarvitsenko lisäkokoja. Meinasin jo hätääntyneenä katsella kellosta, että olinko vahingossa jumiutunut koppiin normaalia pidemmäksi aikaa peilailemaan. Kyseinen myyjä myös hyppäsi näkökenttääni useamman kerran jostain hyllyköiden välistä ja kyseli mitä pidin mistäkin tarkasteltavakseni valitsemastani vaatekappaleesta, jonka jälkeen hän tyrkytti jokaisen kohdalla jotakin mukamas täydentävää vaatetta. Ilmeisesti hämmentävän pushy käytös tuotti tulosta, sillä lähdin putiikista 70€ arvoisen vaatekasan kanssa. Väitän suurimman osan hankinnoista tulleen todelliseen tarpeeseen, mutta summa kirpaisee silti. Lohduttaudun sillä, että lauantaille kaavailtu vapaapäivä vaihtuikin työksi, joten jollain kummallisella logiikalla järkeiltynä en nyt mene konkurssiin holtittomasta shoppailustani. Olen sitä paitsi haikaillut hupullisen t-paidan perään ikuisuuden, ja nyt sellaisen bongattuani vakuutin hyväuskoisen sisäisen minäni siitä, että kyse on kohtalosta.

Tein vuoden ensimmäisen suunnitellun pidemmän pyöräilyn - voi vauhdin hurma, olen taas uskollinen palvelijasi! - ja karautin Kaaresta Regattaan eli Kantsusta Töölöön eli keskustan läpi meren ääreen. Pidempi istuskelu ohuissa trikoissa sai jokaisen soluni jäähän, mutta nautiskelin silti pikaisesti jäähtymään päässeestä teestä ja suussasulavasta karjalanpiirakasta, jonka kupeesta lintu ehti varastaa munavoikipon hakiessani huopaa lämmikkeekseni. Haaveilin koko viime kesän pitkistä kuumista kesäilloista Regatan suojissa, mutta vaikka työmatkani kulki ihan tämän kotoisan kahvilan vierestä, en toteuttanut toivettani kertaakaan. Ehkä ahdistava työ piti mut vapaa-ajallakin loitolla kaikesta, mikä osui millään lailla sen voimakenttään. Onneksi tänä vuonna voin uusia yrityksen.

Nyt arvon, jaksanko lunastaa paikkani yin-joogaan illemmalla, vai tyydynkö kotijoogailuun. Taidan päätyä jälkimmäiseen, sillä vaikka yinissä köllöttely tuottaa aina suloisesti hiljentyneen syvän tyytyväisyyden, kaipaan menoa ja meininkiä.

Vaihteluita

En nyt yhtään tiedä, mitä oikein marmatin eilen. Menin töihin hyödyntäen kaikkia mahdollisia mentaalisia keinoja saadakseni mielialani nousuun, mutta moista arsenaalia tuskin olisi tarvittu, sillä lauantain taianomainen ominaisväreily ulottuu nähtävästi kaikkialle, myös harmauden täplittämään kahvilatyöhön. Huomasin viihtyväni aidosti ja tarjoilevani ilomielin viinilasillisia ja salaattiannoksia varhaisesta alkuillasta nauttiville kaveriporukoille. Toki alle viiteen tuntiin jäänyt työpäivän pituus sekä ensi viikon ruhtinaalliset kolme vapaapäivää muodostivat oman siivunsa hyvästä olosta, samoin kuin kotiin kiikuttamani mehevä lohipiirakkapalanen ja esanssinen mutta niin herkullisen suklainen brownie, mutta sama kai se on mistä kiksinsä saa, kunhan aurinkoisuus pysyy yllä.

Ehkä siinä väittämässä piilee suurempi totuuden siemen kuin muistankaan, että mistä tahansa tulee epämiellyttävää, kun siihen on pakko ryhtyä. Nyt ei nimittäin taas yhtään inspiroisi lähteä pomppimaan kahdella eri bussilla tuonne Espoon merenrantaan. Mutta luotan eilisiin taikavoimiin ja uskon tämänkin aneemisuuden piakkoin hälvenevän.

Plääh

Muiden viikonloppu alkaa vasta valjeta sillä aikaa kun mun vetelee viimeisiään. Työmatkalle on lähdettävä parin tunnin päästä, ja ikäväkseni on myönnettävä, että alkuhuuman haihduttua ajatus lauantain viettämisestä kahvilassa tympäisee. Olen niin pikaisesti kyllästyvää sorttia, että harmittaa vietävästi. Miten mä voin koskaan löytää unelmatyötä, jos toivon jo nyt, kun työsopparin allekirjoittamisesta on kulunut alle kolme viikkoa, että joku radio- tai aikakauslehtitoimitus soittaa ja kutsuu mut kesätöihin ja pelastaa yksitoikkoiselta fyysiseltä rehkimiseltä? Juuri tätähän mä toivoin, tai luulin toivovani: konkreettista tekemistä, joka ei vaadi päänsisäistä panosta.

Ajatusteni värimaailma lienee tätä luokkaa

Ei auta kuin keksiä keino asenneongelman parantamiseksi ja olla kiitollinen siitä, että ylipäätään löysin tekemistä kesäksi. Kaksi edellistä päivääni kuluivat niin viikonloppumaisissa tunnelmissa, että ehkä tämänhetkistä oloa voi verrata perinteisiin maanantaiangsteihin. Torstai-iltana mässäilin pussillisella banaanilastuja kuin viimeistä päivää ja podin yöllä sellaista morkkista, että heräsin perjantaihin viiden tunnin levottomien unien jälkeen lähes krapulaisissa tuntemuksissa. Hoivasin itseäni sielua puhdistavalla teknolla ja hellivällä yin-joogalla ja nukahdin mummomaisesti ysiltä illalla.

Jaksoin kuin ihmeen kaupalla tempaista itseni torkkujen jälkeen Paperi T:n levyjulkkarikeikalle, joka osoittautui kaiken nuutuneisuuden ja silmät ristissä junaan raahautumisen arvoiseksi. Olen säästellyt levyn ensikuuntelua tilanteeseen, jossa pystyn olemaan täydellisesti läsnä, joten sen lopullinen sisältö on mulle edelleen arvoitus. Paprun vangitseva lavakarisma ja antaumuksella vedetty keikka antoivat kuitenkin varmat takuut siitä, että pettyä ei ainakaan tarvitse. Sanoitukset olivat just niin ruokaisia pähkinöitä purtaviksi kuin artistilta sopii odottaa, ja hämyisä soundimaailma tuntui levyn ilmeisesti suurta ahdinkoa tihkuvaa yleistunnelmaa erinomaisesti täydentävältä.

Nyt kuuntelen kuitenkin erittäin lupaavalta kuulostavaa kanadalaista Night Lovellia, jonka räppien tahdissa aion nyt tehdä jättiaamiaisen ja sukeltaa ihanaan hömppäkirjallisuuteen ennen Espooseen huristelemista.