Olen eilisestä lähtien ollut niin rakkauspäissäni, että heikottaa. Hymyilen ruoalleni ja kävelen silmät kiinni kohti aurinkoa. Eikä tälle edes löydy mitään paikannettavaa syytä. Kaikki on vain vallan upeasti.
En pariin kolmeen viikkoon ole jaksanut räppiä lähes ollenkaan. Sen sijaan drum&bass ja tekno ja house, ja mitä näitä ekstaattisia rytmimusiikkilajeja nyt onkaan, vetävät mua syvemmälle sisäänsä. Veikkaan yhden syyn hämmentävän ruusuiselle olemiselleni löytyvän sielussa asti tuntuvasta bassojumputuksesta.
Uskon, että kaakaoni yritti muodostaa pinnalleen sydämen.
Keskiviikko oli sellainen pohjanoteeraus, että ihmettelen, miten olen pystynyt muistelemaan sitä häpeilemättä. Pääsin tiistaina iltapäivällä töistä ja riemuitsin täysillä edessä siintävistä ruhtinaallisista kahden päivän vapaista. Niitä on siunaantunut mulle ehkä kaksi kappaletta menneiden parin kuukauden aikana, ja kivistävät jalkapohjat sekä stressin myötä kukkiva iho - okei työpäivien mittaan napostelemillani munkin rippeillä ja jätskilusikallisilla saattaa myös olla vaikutuksensa - suorastaan huusivat kunnollisen irtioton puolesta. Keskiviikko valkeni hymisyttävän aurinkoisena ja lämpöisenä niin sään kuin ajatusteni puolesta, kunnes iltapäivällä sain vetoavan soiton töistä, jossa mua rukoiltiin viilettämään illaksi paikalle.
Koska en ole opetellut kieltäytymisen taitoa, en pitkän vitkastelun jälkeen voinut kuin myöntyä. Aloin saman tien puhelun loputtua itkeä, eikä kyynelkanavien auettua ollut paluuta. Pillitin yhtäjaksoisesti yli pari tuntia, niin että sain kummastelevia katseita jokaisessa julkisessa kulkuneuvossa ja vastaantulijalta. Olin laskenut sen varaan, että viimeistään asiakkaiden edessä skarppaaminen johtaisi itseni kokoamiseen, mutta kävikin päinvastoin. Heti kahvilaan sisään astahdettuani ja pomoni nähtyäni purskahdin kahta kauheampaan vollotukseen, jota säestin sekavalla höpinällä ja toistuvilla anteeksipyynnöillä. Onneksi mulla ei nykyään ole ongelmia sekopäältä vaikuttamisen suhteen, vaan olen täysin sinut tämän ei-niin-viehättävän puoleni kanssa.
Työkaverit olivat kuitenkin niin herttaisia ja myötätuntoisia, että kyynelehtimiseni alkoi pikkuhiljaa kääntyä naurunpurskahduksiksi. Vertaillessamme kokemuksiamme toukokuun ajalta kävi ilmi, että yhden jos toisenkin hermot ovat meinanneet pirstaloitua stressin ja hektisyyden alle. Ilta meni yllättäen täysin mukavissa tunnelmissa, eikä työn paiskiminen itsessään haitannut. Ylireagointini juuret löytynevät edesmenneestä respatyöstä, jossa vuorojen ja kohteiden vaihtumiset viime hetkillä olivat arkipäivää. Alan vasta nyt käsittää epästabiilien työaikojen vaarallisuuden, sillä niiden epäsuotuisat vaikutukset mielenterveyteen kätkeytyvät johonkin arjen tiimellykseen ja purkautuvat täysin epäodotettuja kanavia pitkin.
Luulin omaksuneeni työttömyyskuukausien aikana hellittämättömän zen-asenteen ja selviytyväni tyynesti mistä tahansa karikoista, mutta jos näinkin hetkellinen pikku kommellus vie pohjan koko elämältä, lienee tyyneystasoissani vielä työstämisen varaa. Vaikka unelmoin välillä siitä, että marssin kylmänrauhallisesti - hah joo niin varmaan - pomoni eteen ja otan loparit, en tietenkään tule antamaan periksi, vaan pidän tätä elämäni viimeisenä stressityönä, jonka tehtävä on opettaa, mitä en ainakaan tulevaisuuden työpaikoiltani halua. Kiire ja hätiköinti ja paine ehkä puskevat joitakin parempiin suorituksiin, mutta mut ne tyhjentävät energiasta.
Onneksi on nurkan takana vaaniva kesä, onneksi sosiaalinen puoleni on herännyt kukoistukseensa, onneksi olen hurahtanut drum&bassiin. Onneksi sain pitää eilisen vapaani ja nähdä teen ja cappuccinon äärellä yhtä harvoista bestiksistäni, jonka kanssa jutustelu lataa mut aina täyteen iloa. Onneksi mulla on tummaa suklaata ja uutta energisoivaa hippijauhetta, jonka tehoa testailen kohta aamukaakaossani. Piristys tulee tarpeeseen, sillä valvoin eilen puoli neljään siksi, että yritin solmia uutta huiviani miljoonin eri tavoin, enkä löytänyt yhtäkään tarpeeksi mielekästä. Elämäni taitaa olla aika pinnallista.
Kallisarvoinen lauantaiavapaani kului kuten odottaa saattaa: syöden. Sain sentään itseni liikkeelle päiväksi ja hilluin ensin siskon, sitten ystävän kanssa Arabian katufestareilla ahmien silmilläni kaikkia kauniisti pukeutuneita ilakoivia ihmisiä. Itse festari ei pikkuräppijäbien kansoittaman lavan ja muurinpohjalettuteltan lisäksi tarjonnut sen kummempia elämyksiä, mutta ihmismassojen katseleminen on yksi mielekkäimmistä puuhista, oli kyse sitten ulkoilmatapahtumista tai arkisesta keskustan vilinästä. Myös siskon lapsukainen tarjosi oman ihanan lisänsä päivän aurinkoisuuteen.
Ängin itseni täyteen raakakakku-tuplasuklaa-keksitaikina-mössöä, joka maistui vähän liian taivaalliselta. Nyt olen niin rasvaisessa ähkyssä - nuo herkut kun tuppaavat koostumaan lähinnä pähkinöistä ja muista öljyisistä komponenteista - että meinaan tuntea pieniä katumuksen pistoja. Ehkä lopetan moiset hömpöttelyt kuitenkin heti alkuunsa ja keskitän huomioni illan keikkaan, sillä tunnin päästä olisi tarkoitus matkata takaisin kohti Kalliota ja Horse Attack Sqwadin levyjulkkareita. Eilen julkaistu debyytti on vielä omalta osaltani jäänyt kuuntelemattomaksi, mutta uskon ihastuvani kyseiseen musiikkityyliin täysillä. Kaipaisin nyt syvempiä vesiä ja mahdollisuutta tanssia transsissa koko yön, mutta tyydyn alkulämmittelynä omien musakansioideni tarjontaan. Foreign Concept on pitänyt mut tiukassa ulkoavaruudellisiin oloihin heittävässä otteessaan koko viikon, mutta alan hiljalleen kaivata uusia tuulia. Scorn saattaa olla siihen oiva portti.
Vielä HASia suurempana vetonaulana pidän Francis Koiraa, jonka näen vihdoin ja viimein selvinpäin ja pystyn luultavasti näin ollen keskittymään lavatoimintaan ja tällä kertaa myös muistamaan jotain jälkeenpäin. Viime kesän keikka Kutosella meni osaltani niin usvaisissa oloissa, että häpeäisin, jos tietäisin yhtään, mitä kaikkea siinä lavan edustalla sekoilin. Onneksi en tiedä, joten enpä taida antaa häpeällekään sijaa. We've all been there eikö vain?
Apuaaa miten täpinöissä ja räjähtämispisteessä olen. Kävin pitkästä aikaa vanhalla kunnon body-tunnilla tekemässä nopeaan tahtiin perustavanlaatuisia mutta tehokkaita lihaskuntohommia, ja oloni oli jälkeenpäin niin ratkiriemukas, että purskahdin junassa nauruun, kun vieressä nuokkuva jäbä meinasi sammua vastapäisen miekkosen haaroihin. Miten voin pursuta näin roppakaupalla hyvää mieltä, en käsitä!
Nyt menen pian syömään kaikkia kaappeihini haalimiani hedelmäisiä ja pähkinäisiä herkkuja, etteivät olot romahda, ja koetan rauhoittua, että pääsen aamutuimaan ylös kuuden pintaan. Illemmalla haluan olla skarppina, sillä saan ekaa kertaa vallata rakkaan SAY HQ:n yksinäni ja soittaa lempibiisejäni parin tunnin ajan. Olen luukuttanut Foreign Conceptia kolme päivää putkeen ja lennähdellyt ties mihin universumeihin musiikin tuottamien erikoisolotilojen myötä. Katsotaan millaisen valikoiman kokoan huomiseksi.
Eilinen oli niin täydellinen, että tiedän jo nyt, etten pysty tallentamaan sitä oikeutta tekevin sanoin. Heräsin lähes kymmenen tunnin unilta ja lähdin hetimmiten polkemaan kohti Maltsua ja suosikkiluontoplänttiäni eli jättäriä. Jätin pyörän sen alapuolelle ja skippasin suosiolla neonvärisiin urheilupöksyihin sonnustautuneiden massojen kansoittamat tapporappuset. Miten tyypeillä on aikaa lähteä ulkosalle pinkomaan maanantai-aamupäivänä? Kiertelin loivempia reittejä yläilmoihin ja aikani fiilisteltyäni lähdin pomppimaan alaspäin toista puolta. Puolivälin tienoilla huomioni kiinnittyi kutkutteleviin metsäpolkuihin ja pujahdin puiden siimeksiin harhailemaan. En osaa sanoa, mitä metsän kätköissä tapahtui. Luultavimmin se kuulostaisi liian kornilta kirjoitettuna, kuvailin mä sitä miten päin tahansa, enkä myöskään ihan todella tiedä, mitä siellä kävi. Mutta jotain syvällä mussa liikahti. Joo, olin oikeassa. Hyi miten lattea ja mukamas dramaattinen lause. Ehkä on parempi säilyttää muisto pelkkänä tuntemuksena ja palata sinne rauhan tyyssijaan mahdollisimman usein kesän mittaan.
En malttanut pysyä kotosalla pitkään, vaan lähdin iltapäivällä vastakkaiseen suuntaan ja talsin läpi reitin, joka on muodostunut suurimmaksi suosikikseni: Junalla Pasilaan ja siitä Aleksis Kiven Katua pitkin Sturenkadun yli Vaasankadulle tai Hesarille kaikkien päivällä niin viattomilta näyttävien kapakoiden ohi Sörkkaan tai mielentilasta riippuen Kallion kirjastoon. Rakkauteni tuota tienoota kohtaan näyttää vain syventyvän, vaikka en niillä kulmilla enää paljoa pyöri, ainakaan entisessä huvittelumielessä. Ajauduin pikkuhiljaa Hämeentietä pitkin kohti Tokoinrantaa, josta löysin TAAS mitä mainioimman luontospotin! Tällä kertaa auringon lämmittämältä kalliolta veden liplatuksen äärestä. Otin kengät ja sukat pois ja istuin vain ja tuijotin ja kuuntelin. En edes viitsinyt napsia todistusaineistoa, sillä kännykän repusta kaivaminen olisi tuntunut rikokselta niin idyllisessä ympäristössä. Ainoa keskeytys tuli iloiselta hampaattomalta jäbältä, joka kysyi kohteliaasti, pystyisinkö heittämään hänelle euron ruokarahaa. Ennen kuin ehdin saada pahoittelevan vastaukseni loppuun, hän jatkoi nauraen "mitä sä oikeen duunaat?". En osannut sanoa.
Huipensin päivän lempiopeni joogaan ja yllätin itseni lopputunnista pohtimasta nimivaihtoehtoja tyttövauvalle. Olen ehkä sekaisin mutta en sentään raskaana.
En voi vastustaa kiusausta vaan viimeistelen tämän lallattelun ärsyttävällä terveysintoilukuvalla. Oloni oli viikonlopun äitienpäiväkakkujen jäljiltä niin tukkoinen, että googlailin sunnuntai-iltana justiinsa ennen nukahtamista kaiken maailman detox-hömppiä. En enää maanantaina jaksanut syventyä niiden periaatteisiin, mutta kun löysin K-kaupasta reilulla kädellä alennettua lehtikaalia ja pinaattia, tuntui itsestäänselvältä haalia pari pussia kumpaakin. Nyt lipitän sitten viherpirtelöä oikein urakalla ja odotan ensi viikonlopun ruhtinaallista KAHTA vapaapäivää kuin kuuta nousevaa. Onneksi sitä ennenkin käy kaikenlaista jännää, kuten ylihuomisen radio, jonka pidän ekaa kertaa yksin, IIK.
Voiko hyvän elämän resepti olla niin yksinkertainen kuin riittävä uni ja hyvä ruoka? Lisämausteina aurinko ja meditointi, tai mikä tahansa toiminta, joka auttaa rauhoittumaan ja ottamaan kaiken hyvän irti nykyhetkestä. Meinasin ensin sanoa, että luultavasti oloni olisi vielä riemukkaampi, jos mun ei tarvitsisi kiirehtiä töihin 20 minuutin kuluttua, mutta olisiko todella? Eilisiltana kahvilapuuhailu osoittautui hämmentävän mielekkääksi ja sain heittää roskikseen kaikki pään sisällä punomani kauhukuvat tylsistymisestä ja ahdingosta.
Aamulla torkutin surutta kymppiin asti, ja sen sijaan, että olisin harmitellut paria mukamas hukkaan heitettyä tehotuntia, päätin nauttia siitä raukeasta energisyydestä, jonka yhdeksän tunnin unet suo. Nyt maksimoin hyvämielisyyden kulauttelemalla mukillisen tuttua ja turvallista taikajuomaa eli cayennepippuri-kookosöljy-kaakaota. Piristäviä sieniuutteita en tänään taida tarvita.
Yöeläinmäisyyteni anasti vallan ja iski mut täyteen hiljaista energiaa. Nukkumaanmeno on nyt viivästynyt ainakin parilla tunnilla, mutta eiköhän se piakkoin koita yrttiteen ja Siinain uuden biisin hypnotisoivan vaikutuksen myötä.
Voi että. Pitäisi aina muistaa, että vaikka taivas kuinka putoilee niskaan, musa pelastaa. Saisinpa vain kellua ikuisesti tässä kuplassa välittämättä aikatauluista tai velvollisuuksista, joihin olen hölmöyksissäni mennyt sitoutumaan.
Luulin, että tänään olisi tuottelias ja rentouttava vapaapäivä. Vielä mitä. (Tuo on näköjään uusi suosikki-ilmaukseni). Heräsin seitsemän tunnin jälkeen pöhnäisenä ja lakonisena, sillä ero eiliseen hyperaktiivisuuteen oli käsinkosketeltava. En silti malttanut jäädä peittojen alle, vaan aloin puuhailla kaikkea enkä kuitenkaan mitään. Koko päivä on ollut yhtä jumittelua ja pientä ahdistuksenpoikastakin on ollut ilmassa. Sain kaksi viestiä töihin liittyen, ja molemmissa pyydettiin saapumaan paikalle sellaisina ajankohtina, kun luulin olevani vapaalla. En silti usko, että nykyisen työpaikan pohtiminen on perimmäinen syy masenteluuni. Vaikka kahvilahommat eivät liiemmin inspiroi, ei niissä ole mitään sen suurempaa vikaakaan. Ongelma on se sama vanha: mihin mä elämääni kulutan, mitä mä haluan tehdä, mistä mä nautin vai nautinko mistään?
Olin kaavaillut antaumuksellista sängyllä lojumista kirjan kanssa, mutta johonkin turhaan hommailuun tämä visusti kotosalla kulutettu päivä valui. Aamulla jaksoin hitusen meditoida ja päivemmällä tein tunnin jooga-lihaskunto-setin, mutta en harmillista kyllä onnistunut energisoitumaan. Tuntuu kuin mieltäni peittäisi ohut pölykerros, jonka pyyhkiminen ei tuo näkyvää parannusta, mutta olisi silti ehdottoman tarpeellinen toimenpide. Luulenpa, että nyt on fiksuinta heittäytyä pieneen venyttelysessioon ja luisua sen jälkeen mahdollisimman pian unten maille Frendien ja iltapalan kautta. Eilisen kimmoisa olotila oli niin hämmästyttävän erilainen verrattuna normaaliin vaimeaan minuun, että aion tästedes satsata nukkumiseen tuplatehoilla.
Aamulla leikin inkkaria
Olen tuudittautunut valheelliseen käsitykseen siitä, että kesä jatkuu loputtomiin ja työtilanteeni on ikuisiksi ajoiksi korjaantunut. Vaikka eihän se nykyiselläänkään oikein meinaa tyydyttää. Kuukausilla on tapana juosta vikkelämmin kuin soisin, ja tiedän, että nykyinen määräaikainen homma on ohi ennen pitkää, jonka jälkeen olen taas lähtöpisteessä. Stressaaminen on turhaa ja elämä kannattelee joo, mutta miten sen varaan vaipuminen toimii käytännössä? Pitäisikö mun tehdä jotain hurjan repäisevää, että pääsisin irti tästä välitilasta? Mihin suuntaan mä siinä tapauksessa lähden, mistä mä aloitan? Pääni sisältä varmaan, mutta miten? Asetanko itselleni esteitä aina miettimällä näitä asioita? Manaanko itseni pysähdyksiin vatvomalla tulevaisuutta? Pitäisikö mun vain chillaa ja odottaa, että asiat hoituu?
Periaatteessa tiedän kaiken olevan ihan hyvin ja mulla on mielettömät turvaverkot, mutta mites tämä henkinen puoli, joka kärsii kaikesta hapuilusta ja tyydyttävän suunnan puuttumisesta? Onko mun loppuelämä tällaista räpiköintiä? Mitä jos en koskaan keksi tarpeeksi oikeanlaista vastausta?
Tässä sitä istutaan nautiskelemassa elämästä 12 tunnin unien jälkeen höyryävän kaakao-kookosöljy-mukillisen ja suurimpien radio-ohjelmasuosikkieni joukkoon lukeutuvan Sähköhäiriön (aaaaa palvon näitä saundeja!) kanssa. Heräsin aavistuksen kauhuissani lähes kellon ympäri nukkuneena, sillä en muista tuhisseeni näin pitkään putkeen kertaakaan teinivuosien jälkeen, jos silloinkaan. Ilmeisesti univajeisuus ja töissä ramppaaminen ovat lähipäivinä ottaneet voimille suuremmin kuin käsitinkään, mutta luulisi kaikenlaisten vahinkojen korjaantuneen viimeöisillä unimailla.
Vielä sängyssä lojuessani toivoin, että eilen taas kerran jumiutunut selkä olisi maagisesti parantunut nukkumalla, mutta mitä vielä. Ilmeisesti eilisaamuinen siivousvuoro, johon kuului imurin ja mopin kanssa heilumista, ei suoranaisesti hellinyt kroppaani, vaan särki fysioterapiassa niin lupaavasti tapahtuneen edistyksen ja sinkosi mut takaisin tulehtuneeseen lähtötilanteeseen. Huomasin lopullisen vahingon kuitenkin liian myöhään viiletettyäni töiden jälkeen circuit trainingiin, jonka kolmen noin tuhat eri pistettä sisältäneen lihaskuntokierroksen aikana juiliminen yltyi niin huolestuttaviin mittoihin, että lähdin tunnilta itkua tihrustaen ja zombien reippaudella liikkuen. Viikonlopun sokerimässäilyjen jälkeensä jättämään huonoitsetuntoisuusangstailuun yhdistettynä kombinaatio oli sen verran onneton, että kotiin selviydyttyäni laskeuduin sängylle makoilemaan ja purskahdin suloiseen itkuun.
Toki tiedostan ylireagoineeni ja velloneeni suruissa tarpeettoman antaumuksella. Hätä ei suinkaan ole eilisillan näköinen, vaan ihmeitä tehneen nukkumisen jäljiltä mieleni on ulkona vallitsevan tasaisen harmauden vastapainona ilahduttavan kirkas. Sisäinen siivoilijani teki aamulla harvinaisen vierailun ja laittoi mut pesemään kylppärin, tiskit ja hiukset. Viimeistelynä tartuin saksiin ja napsin tukkapehkostani reippaalla kädellä pahimmat kuivahtaneet latvat. Epätasaisesta jäljestä huolimatta olen tyytyväinen, sillä hiirenhännistä luopumien tarkoittaa paksumman ja terveemmän tuntuista lopputulosta. Mutta ei tästä mun köykäisestä ei-minkään-värisestä kuontalosta kuitenkaan lopulta kovin kummoista saa, vaikka minkälaisia taikatemppuja kokeilisi.
Onneksi mulle on siunaantunut pitkän vappuviikonlopun rehkimisen jäljiltä kaksi kokonaista vapaapäivää, jotka aion omistaa yin-joogan, venyttelyn, putkirullailun, musiikin ja lukemisen tasapainottaville vaikutuksille. Mun oli tarkoitus pitää järkevä unirytmi ja heräillä ennen kasia, mutta what the hell, ollaan nyt vähän vastuuttomia ja heittäydytään hetkeksi viikonloppumaisiin tunnelmiin. Illalla mbarin terasille luvataan hulinointia MNTTT:n esiintymisellä, ja sain jo tiedotteen ainakin yhdeltä kaverilta, että yksin ei tarvitse keikkaa katsella.
Nyt käyn keittämässä pannullisen teetä ennen yiniä ja koetan samalla syventyä mitä oivallisimpaan The Ethical Slut-teokseen, jonka opeista kuka tahansa voisi hyötyä, riippumatta omasta elämäntyylistä. Oloni on aika levoton ja pursuaa energiaa, mutta ehkä se tästä tasaantuu. Tai ehkä en halua sen tasaantuvan.
.jpg)
