Syys

 Photoshootit siskon kanssa ovat aina yhtä mielekkäitä. Tarkoitus oli demonstroida, kuinka kylmäksi tuleva venematka tulisi osoittautumaan, mutta lopputulos oli yhtä epäonnistuneiden kuvien tulvaa. Yllä olevassa mun piti ottaa rehvakas jou-asento, joka ei mennyt aivan kuten piti. Taisimme kikattaa enemmän kuin kenenkään ulkopuolisen kärsivällisyys olisi kestänyt.

Jäädyin ytimiäni myöten tehokkaasta kerrospukeutumisesta huolimatta, mutta vuoden viimeinen veneily oli silti vallan mieluisa kokemus. Olen innostunut merelle matkaamisesta tänä vuonna aivan eri tasolla kuin aiemmin, jolloin veneelle lähteminen on ollut luokkaa "ihan kiva". Tänä kesänä yritin raivata tilaa viikonlopuille joka kerta isän järkätessä veneretkiä, ja olin useammin kiinnostunut maisemien tiirailemisesta kuin uskollisesti mukana kulkevasta kirjasta/lehdestä. Ehkä tämä on jollekin itsestäänselvyys, mutta mä olin aidosti kummastunut käytöksestäni.

Tänään on taas ollut niin rattoisa työvuoro, että meinasin hymyillä hullun elkein yksikseni katuja tarpoessani. Kyllä nämä respasta respaan kulkemiset voittavat ylivoimaisesti yhdessä ja samassa kopissa homehtumisen...

... varsinkin kun työpäivän lomaan jää aikaa kahvittelulle ja ohikulkijoiden vakoilulle.

Baarikiekka

Olipas villi baarikierros, olin kotona ennen puoli kahtatoista ja tunsin suurenmoista onnea kavutessani alas koroista, vetäessäni mekon vetoketjun alas ja hivuttautuessani vapauteen kotelosta. Tältä oikeista naisista varmaan tuntuu joka ilta, ainakin siis niistä, jotka viitsivät pynttäytyä muulloinkin kuin kuukausia suunniteltua tilaisuutta varten.

Seuraavalla kerralla kannattanee muistaa, ettei jättimäisen vuoren kokoisen kana-riisi-cashew-annoksen syöminen kesken baarikierroksen kannata. Vedeltyäni koko rasvaisen höskän sisuksiini olin valmis ryömimään kotisohvalle, mutta koetimme urheasti jatkaa vielä muutaman baarin verran. Odotukset illalle eivät nyt aivan kohdanneet todellisuuden kanssa, mutta en ole lainkaan harmissani, saanhan käpertyä sinne kaipaamani sohvan uumeniin jonkin aivottoman sarjan pariin lämpöisessä haalarissani.

Veckoslut

Tämän piti olla vain pyöräilykypärän alle tarkoitettu mahdollisimman ohut pipo, mutta tykästyin siihen niin kovasti, että haluaisin kulkea kaikkialle se päässä. Ja kuljenkin.

Eilisten tupareiden jatkot päätettiin pitää Mustassa Härässä, enkä ole laisinkaan tajunnut missä mittakaavassa paikka on muuttunut. Ennen se oli spugejen kansoittama räkälä, nyt teinien kansoittama bilemesta. En ehkä viihtynyt parhaalla mahdollisella tavalla lähes selväpäisenä, mutta pääsin tanssimaan (vaikka sainkin kuulla kuittailua siitä, että tunnistan kaikki radiohitit, damn you MTV Dance-kanava joka pauhaa tälläkin hetkellä olkkarissa) ja pöytäseurueesta jäi pelkkää hyvää sanottavaa. Tai no, 95-prosenttisesti. Sammumispisteessä olevan creepy tyypin kanssa keskusteleminen Cheekin menestyksestä ja "taidoista" ei ole lempiajaviettotapani. Ylivoimaisesti parasta eilisessä taas oli tupareiden viettäminen nörttihuoneessa, jossa pelasimme Crash Team Racingia koko illan.

Puuron ja banaani-mustikka-puolukka-mansikka-mantelijauhe-pellavansiemen-maustamaton jugurtti-sörsselin myötä lähden hienojen naisten baarikierrokselle. Jotenkin heikohko olo, mutta ainakin olen säästynyt pelätyltä flunssalta niin pitkään kuin toivoinkin. 20 minuuttia aikaa valmistautua, haha joopa joo, niin kuin se olisi missään universumissa tarpeeksi pitkä aika.

Nostalgiatrippi vol. 2

Miten mua alkaa nykyään aina itkettää, kun katson mitä tahansa PMMP:hen liittyvää? Alkukesästä satuin kanavia selaillessani päätymään keskelle yhtä PMMP:n tsiljoonista festarikeikoista, ja muistan vain sen, että kyyneleet alkoivat lähes välittömästi valua poskilleni. Nyt sama reaktio tapahtui tuoretta videota, Matkalaulu II:tä katsellessani.

 

Mikä mua vaivaa? Olenko niin surullinen yhtyeen lopettamispäätöksestä? En ymmärrä miksi olisin, kun en kerran koskaan ole ollut mikään älyttömän omistautuva fani. Olen käynyt vain yhdellä keikalla ja kirjahyllystäni löytyy ainoastaan kolme levyä fyysisenä kopiona. Tai ehkä neljä, en edes muista. En osaa läheskään kaikkien biisien sanoja ulkoa. Mistä tämä tunteellisuus johtuu?

Silloin kun PMMP ponnahti esiin 2003, seurasin Rusketusraitoja Summerista varhaisteini-ikäisen luontaisella skeptisyydellä, enkä olisi mistään hinnasta suostunut myöntämään, että jokin sekoilussa viehätti mua. Syksymmällä kävimme bestikseni kanssa hakemassa Paulan ja Miran nimmarit - tietty ihan vitsillä vaan - kun duo sattui jakamaan niitä luotto-ostarillamme, mutta edelleen kukaan meistä ei myöntänyt, että oli salaa vähän käynyt kuuntelemassa bändin biisejä.

Mutta kun Joutsenista tehtiin single ja se alkoi kaikua ympäri radioita, huomasin alkavani sulaa. Vietin hiihtolomaa samaisen yllä mainitun bestiksen mökillä Lapissa, ja kun Joutsenet yhdistettiin henkeäsalpaavan kauniiseen talvimaisemaan, en enää voinut pitää PMMP:tä pelkkänä hömppänä. Yhtäkkiä heidän laulunsa menivät jonnekin... hmm... tunteisiin?

Vaikuttavimmillaan PMMP oli minulle Leskiäidin tyttäret-levyllään, jonka kuuntelin niin järjettömän puhki kuin vain on mahdollista. Sen jälkeen en ole rakastunut niin päätäpahkaa mihinkään albumiin, vaikka Rakkaudesta olikin nappisuoritus monella tapaa. Kenties painavampana se olisi yltänyt Leskiäidin tyttärien tasolle, mutta on se nykyiselläänkin kannustavuudessaan ja tunnemaailmansa monitahoisuudessa varsin ylistettävä.

 

Joka tapauksessa olen vasta nyt, yhtyeen lopetellessa, havahtunut siihen, kuinka voimakkaasti Paulan ja Miran esiintyminen vaikuttaa muhun, jopa jonkin välineen kuten telkkarin tai tietsikan kautta katsottuna. Jotenkin se riehuminen ja kauniin omalaatuinen tanssiminen osuu sellaiseen herkkään pisteeseen, etten voi olla pillittämättä.

 

Älkää lopettako jooko!

 

 

Nostalgiatrippi

Nu metal -yhtye Limp Bizkit Helsinkiin

Herranjestas! Mulla oli eilen pitkästä aikaa oikea masennuksen syvimpien syövereiden hetki, kun meinasin pakahtua (huonolla tavalla) työpäivän pituuteen, epämukaviin työvaatteisiin, jatkuvaan ohi meneville ihmisille hymyilyyn ja moikkailuun, sekä jumiseen niska-selkä-alueeseen, jota en ikinä muista vetreyttää loputtoman päivän aikana. Hermoni eivät meinanneet tasoittua millään, ja taisin hieman itkeäkin, mutta onneksi viralliset työajat olivat päättyneet aikoja sitten eikä kukaan todistanut heikkoa hetkeäni. Kai.

Pelkäsin, että apeus hiipii mustuttamaan tätä aamuakin, mutta uutinen Limp Bizkitin vierailusta pitää tehokkaasti melankolian loitolla. Tekisi mieli hyppiä ympäri respaa, sillä en uskonut saavani enää eläissäni toista tilaisuutta todistaa teiniaikojen suuren rakkauteni esiintymistä.

Vuonna 2005 menin eri lukioon kun kaikki ystäväni, osittain siksi että halusin eroon minua läpi yläasteen seuranneesta nössö-maineesta, joka sai luokan kovikset eli kiusaajat suhtautumaan muhun pilkallisesti, sekä osittain siksi, että valitsemani lukion väitetty mediapainotteisuus sai uteliaisuuteni kohoamaan. Ekat päivät kuljin yksinäisenä ja ujona läpi koulun valtavilta tuntuvien käytävien, kunnes oivalsin, että nyt oltiin kaukana Espoon teinien kansoittamasta helvetistä, jota yläaste oli edustanut. Lukion myötä sain siirtyä koulutyöhön tosissaan panostavien ihmisten seuraan, toisin sanoen nörtteihin.

Erona yläasteeseen nörttiys olikin yhtäkkiä sallittua, mistä todisteena toiminee se, että osaan lukioystävistäni, kuten myös ensimmäiseen poikaystävääni, tutustuin irkissä. Ei siellä galtsussa vaan ihan irkki-irkissä. Totta kai myös lukiossa oli jaottelu suosittuihin ja ei-suosittuihin (olen aina kuulunut jälkimmäisiin), mutta tällä kertaa suositut edustivat hyvin käyttäytyvää suomenruotsalaista purjehtijatyyppiä, eivät sukat puntteihin-räkistyyppiä.

Tarinan idea on se, että vaikka sain ihania samanhenkisiä ystäviä, joista pari on edelleen mulle todella tärkeitä, olin lukiossa epävarma ja kaikenlaisten teini-iän kriisien keskellä. Ja mistä muualta 15v lapsuuden ja aikuisuuden välivaiheilla kieppuva tyttö ammentaisi tukea, jos ei musiikista? System of a Down, Limp Bizkit, Deftones, Korn, Nirvana, Mokoma Stam1na Rytmihäiriö, Turmion Kätilöt ja myös Zen Café: olen teille paljosta velkaa.

Teini mikä teini

Etenkin kesä ennen lukiota on vahvasti Limp Bizkitin sävyttämä, sillä perhelomalla Ranskaan huomasin ensimmäistä kertaa, että voin olla vastakkaisen sukupuolen silmissä jotain muuta kuin - katkeran angstiselta kuulostamisen uhallakin - heittopussi ja ilkkumisen kohde. Tuntemattomien ranskalaisten hymyt autonikkunan läpi ja pikkusiskojen kanssa kikattelu ovat nykyään yksiä arvokkaimpia muistojani, kuten myös se, että isä ja äiti joutuivat kuuntelemaan Stuckia repeatilla läpi autobaanojen, hehee.

Hehkeä sisaruskatras

Ensimmäisen kerran näin yhtyeen Kaapelitehtaalla 2009, jolloin jouduin menemään konserttiin (sain itseni juuri kuulostamaan eläkeikäiseltä) yksin tuskastellen rasitusvammaperäistä viiltelevää lonkkakipua niin kovasti, etten nauttinut keikasta sitten yhtään. Olin liian jäässä riehuakseni mukana, ja halusin suuttua päälleni tungeksiville ihmisille. En ilmeisesti ollut kovin kokenut keikoilla kävijä vielä siinä vaiheessa, ainakaan ilman alkoholin rohkaisevaa vaikutusta. Muutama päivä sitten mietin - siis ihan oikeasti! - että tulisivatpa Limp Bizkitit vielä kerran tänne takapajulaan, jotta saisin uuden tilaisuuden nauttia heistä. Vaikka yhtyeen jäsenet alkavatkin olla pappoja ja pari uusinta levyä on ollut kuuntelukelvotonta roskaa. Ja nyt se tapahtui! Olen onnellinen.

Hyvä viikko

Jos hyvin käy, saan pitää koko ensi alkuviikon vapaana. Ja katsokaa minkälaisen hyvinvoinnin tornin rakensin itselleni!

Maanantai

10:45 Hieronta

16:15 Ashtanga-jooga, muokattu perussarja

Tiistai

14:30 Fysioterapia (reisi vihottelee, sama jumisuus joka ilmeni parin kuukauden ajan kevättalvella)

18:00 Venyttelytunti

Vaikka nämäkin huvitukset maksavat maltaita, eivät ne kirpaise samalla tavalla kuin vaikkapa tulevan viikonlopun cocktail-baarikierros. Mihin muuhun voisin rahani käyttää kuin terveydenhuoltoon ja ruokaan? Turhamaisten ja materialististen tarpeiden lisäksi siis, he he.

Tätä saisi olla

Poikkis on ollut mukana lanseeraamassa uutta MSO-sivustoa (jos olet onnistunut välttämään palvelun pinkin mainoksen, olet luultavasti sokea tai kuljet täysin omissa maailmoissasi), ja rohkaisee mua jatkuvasti tutustumaan nettisivun ominaisuuksiin. Kävin viimeinkin selailemassa tarjontaa - ei ehkä kovin fiksua palkkapäivän innoittamana - ja löysin kuin löysinkin kaikenlaista mukavaa ja hyödyllistä. Toimituskulujen uupuminen on varsin fiksu veto.

Olen aikoinani ollut hyvin skeptinen kaikenlaisia muka urheiluun optimoituja teknisiä vaatekappaleita kohtaan, mutta pakko myöntää, että oikeanlaisilla varusteilla voi tietyissä aktiviteeteissa käytettyinä olla huomattava parantava vaikutus. Jos jätetään urheilu sikseen, on ainakin keittiöpuuhailuista puhuttaessa varmaankin jonkinlainen merkitys sillä, ettei paistinpannun pohjan päällimmäisin kerros ole puoliksi irronnut. Vihdoinkin pääsemme siitä ongelmasta eroon, noin vuoden jahkailun jälkeen, sillä napsautin tämän saapumaan kotiovellemme (eli lähimpään postiin):

Miten turhia huvitteluasioita tulee osteltua kuin liukuhihnalta, kun taas oikeasti hyödyllisten päivittäistavaroiden hankkiminen on järjettömän työn ja tuskan takana?

Kooma

Ei oppilas tullutkaan tänään, mutta hermoilu palaa taas tiistai-iltana. Sain sentään pari päivää lisäaikaa asennoitua siihen, että mun pitäisi ottaa joku johtava rooli ja tehdä päivästä viihdyttävä. Koomassa istun jälleen, mutta olen tänään arvostanut aivan uudella tavalla vapauttani lukea blogeja ja retkottaa toimistotuolissa tylsistynyt ilme väsähtäneellä naamallani.

Missä vaiheessa ulos tuli talvi? Pyöräilin aamulla kahdet housut ja kolme paitaa päällekkäin takin alla, enkä silti hiostunut yhtään, en edes jälkeenpäin työpaikalla vaatteita vaihtaessani. Kiva ettei tarvitse kuoriutua läpimärästä topista kaksi kertaa päivässä, mutta toisaalta: HRRR! Unohdin vieläpä sormikkaat, joten sain tuta viiman ytimiäni myöten. En silti aio ankkuroida pyörää talviteloille ennen kuin ensimmäiset lumihiutaleet leijailevat alas mustalta pakkastaivaalta. Viime vuonna polveni alkoivat niskuroida äkäisesti jo syyskuun lopussa, mutta tällä kertaa haluan nauttia kirpsakoista ilmoista ja lataamattomasta bussikortista niin myöhään kuin mahdollista.

Illan ohjelmassa on kokeilla unisportin uutuuskonseptia, eli puolen tunnin Voima-treeniä (haha). Sen jälkeen kuljetan jännittyneet jalkani juoksumatolle, ellen ehdi kerätä itselleni liian massiivisia suorituspaineita tässä parin edeltävän tunnin aikana. Ennen juoksin säntillisesti kolme kertaa viikossa puolen tunnin ajan nopeudella 10-12 km/h, mutta erinäisten rasitusvammojen ja kolotusten takia hylkäsin rutiinin ja puhalsin muutenkin eloa ja vapautta kiveen hakattuun treeniohjelmaani. Enää en aio tehdä sitä virhettä, että luon päässäni ankaran listan siitä, kuinka moneksi sekunniksi ja minä päivänä sinne juoksumatolle on määrä kipaista. Jos sattuu sääriin reisiin polviin en juokse, ja jos muutaman minsan spurtti viehättää enemmän kuin pidempi tasatahtinen hölkkäily, sitten teen niin kuin sydämeni halajaa.

 

Parin vuoden takainen kuva, mutta siellä se illan juoksupaikka silti siintää

Yyh

Onpas ankea sunnuntai-ilta. Nämä viikonlopun viimeiset tunnit eivät koskaan ole erityisen hehkeitä, mutta nyt suorastaan ahdistaa. Onneksi maanantaisin yleensä riittää tarmoa aloittaa uusi raikkaampi viikko ja puhdistaa elimistöä viikonlopun roska-aterioista.

Tällä kertaa vain mielen vetää synkkyyksiin se, että huomisaamusta alkaa astetta pidempi putki kammoamiani iki-ihania 10,5-tuntisia päiviä, ja kirsikkana kurjuuden päällä komeilee huomisen oppivuoro, jossa roolini on kouluttaa uudelle ihmiselle koko respahomma. Olen loputtoman kiitollinen siitä, että hän ottaa hoitaakseen painajaismaisen pitkät työpäivät lokakuusta alkaen, mutta koska työpaikka ei ole mikään kiireisin, täytyy mun keksiä puhuttavaa tuntemattoman kanssa kohtuuttomalta tuntuvan ajan verran. Jännittää ja hermostuttaa enkä edes usko saavani unta. Sosiaalista puoltani pitäisi ehkä vielä kehittää.

On tähän viikonloppuun mahtunut sen verran hyvää, että miinuksen puolelle ei suinkaan jäädä. Perjantainen venyttelytunti ja tämän päivän niska-selkä-treeni (ei muuten ole yhtään mummotunti, vaikka siltä erehdyttävästi kuulostaa) toimivat soveliaana valmistautumisena ensi viikon ylettömälle tietokoneen edessä jumittamiselle, ja ruoan kanssa porsastelut olivat ehdottomasti tämän pöhöttyneen olon arvoisia.

Voi kuinka silti toivon itselleni aikakonetta, jolla voisin pompata torstai-iltaan.

Ähkyy

Viikonlopusta tulee kumman ruokapainotteinen, kun sen viettää kotona. Ei sillä, että mulla olisi mitään valittamista. Will & Grace pausella vartomassa asettautumistamme, viinilasi täynnä ja kokoamista odottava kasa hampurilaisaineksia lautasella, mikäs sen täydellisempää?

Ainoat ulkoiluni eilen rajoittuivat joogaan ja kauppaan matkaamiseen. Illemmalla kävin vielä ensimmäistä kertaa Punnitse & Säästä:ssä, josta löysin naposteltavaa yli viidellä eurolla! Kun makasin tuhdin hamppariaterian jälkeen vielä sängyllä kirjan ja pähkinä-suklaa-sekoituksen kanssa, tuotti jopa takaisin sohvalle siirtyminen infernaalisia vaikeuksia. Ähkyksi meni, mutta onneksi yö toi vapautuksen ja aamulla vatsa oli taas vastaanottavainen, heh.

Olen tässä tunnin koettanut saada kaikki herkut sulateltua ja psyykata itseäni imurin varteen tarttumiseen. Kenties olen lykännyt tuota kamalinta askaretta ikinä tarpeeksi, ei se tekemättäkään voi jäädä. Nyt toimeen heti! Tai kohta.

Löysin uudestaan nämä lukion ekalla kovispäissäni ostamani mustat housut, joita silloin 15-kesäisenä pidin cooleimpina ikinä. Lökäreiksi taisin niitä silloin nimittää. Ehkä ne eivät enää ole kaikkein tyylikkäimmät omistamani housut, mutta kelpaavat vaihteluksi.

Posekoira

Eilinen oli täysi floppi sen osalta, että ikäraja keikalle oli pikkusiskolleni liian suuri. Houkutus jättää hänet pihalle seisoskelemaan ja painella itse Kutosen sisätiloihin oli kova, mutta osasin vastustaa kiusausta ja jatkaa pikkusiskon seurana Kallion räkälöihin keskimmäisen siskon ja tämän poikaystävän porukoiden jatkoksi. Melkoinen harmitus keikan väliin jäämisestä muuttui äkkiä hilpeydeksi siitä, että Kalliossa oli niin perus Kallio-meininki. Humalaisia muka-syvällisiä keskusteluja satunnaisten vieressä istujien kanssa sekä törmäämisiä tuttuihin, jotka on nähnyt viimeksi kolme vuotta sitten.

Tällä tavalla suojaudutaan poikaystävän ja poikaystävän kaverin korvat rikkovalta xbox-peli-illalta.

Näin pitkästä aikaa siskon alle vuoden ikäisen Bambi-koiran. Se on kuulemma hiljattain oppinut sisäsiistiksi, joten kohta voin tarjoutua hoitamaan sitä välillä silloin kun sisko mielii viihteelle. En ole ikinä tavannut yhtä riehakasta ja näsäviisasta koiraa (juu tuollainen luonteenpiirre voi koiralta löytyä), mutta tärkein ominaisuus on se, että Bambi on vain äärettömän ihana. En ole ainakaan itse tavannut koiraa, joka ottaa täydellisen poseerauksen kun sen naaman eteen tyrkätään mikä tahansa kameraa muistuttava esine, ja joka pysyy asennossa liikkumatta, kunnes salama välähtää.

Rahan syytämistä

Nyt on rahankulutus ja flunssan torjuminen huipussaan, joku voisi ehkä kutsua edesottamuksiani myös liioitelluiksi tai täysin sekopäisiksi. Finrexinin ja kuumemittarin hankin sentään poikkikselle ja koetan pysyä sen verran järjissäni, etten ala vedellä flunssalääkkeitä ja mittailla päivittäisiä lämpötilojani ihan huvin vuoksi.

Miksi stressaan mahdollista flunssaa näin paljon? Kaikkihan ovat kipeitä syksyllä? Ehkä syy on siinä, että olen vasta viimeisten kuukausien aikana havahtunut syömään astetta aiempaa terveellisemmin ja pitämään e-koodit niin minimissä kuin mukavan elämän kannalta on mahdollista, ja oletan myös immuunisysteemini pysyvän perässä ja suojaavan kaikelta, joka katsotaan "normaaliksi" sairasteluksi. Miksi sen pitäisi olla itsestäänselvää, että elimistö tulehtuu? Mulla ei toki ole mitään tieteellisiä taustoja tähän, mutta tavoitteeksi riittänee syödä mahdollisimman vahvistavasti ja puhtaasti. Mulla on vielä älyttömästi matkaa kokonaisvaltaiseen luomuiluun, enkä tiedä osaisinko ikinä olla kasvissyöjä, mutta teenkin tätä siten, etten joudu tuskastumaan tai ottamaan aivan ylettömästi paineita ruokavalion koostumuksesta.

Huuhaapäissäni jatkoin ristiretkeäni vielä Ruohonjuureen, joka on salakavalin kauppa ikinä. Voisin maleksia sen kiehtovia troppeja ja puteleita notkuvien hyllyjen välissä tuntikaupalla, mutta lompakko ei välttämättä kiittäisi jälkeenpäin. En kuitenkaan koskaan osaa lähteä ainoastaan sen yhden tarvikkeen kanssa, jota alunperin menin hakemaan, niin kuin en nytkään.

Chilitee ja yrttitipat hankin samaan tarkoitukseen kuin yllä olevat apteekkituotteet, joskin luultavasti lähinnä placebo-mielessä. Join unilintu-nimisiä tippoja viime talvena käyttäessäni yöt itkemiseen ja stressaamiseen nukkumisen sijaan, ja suurimman osan ajasta ne todella auttoivat. Aivan sama onko vaikutus lumetta vai yrteistä johtuvaa, kunhan tuloksia syntyy.

Kokkasin jo toisen kerran tällä viikolla, aplodit mulle! Tein mausteista kanakeittoa, joka muuntui vahingossa kosteaksi kanapadaksi riisien imettyä kaiken nesteen itseensä. Herkullista soppa joka tapauksessa oli, jos nyt saan kehua omia keitoksiani.

Tänään vaellan siskon kanssa Kubea katsomaan, saisimmepa todistaa #PÄIVIN livenä!

Lokoisa aamu

O-ou, kurkussa tuntuu oudolta. Terkkarilla vieraillut poikkis toi mukanaan kahvia ja croissanteja, joiden kanssa linnottauduin sänkyyn koko aamuksi. Tai no, croissantin jätin myöhemmäksi, koska en osaa syödä aamulla muuta kuin puuroa. Tässä veden keittymistä odotellessani koetan psyykata mieltä hilpeämmille taajuuksille, jotta hyökkäämistä odottelevat pöpöt ymmärtäisivät kääntyä takaisin sinne mistä tulivat. En suostu antamaan niille minkäänlaista kasvualustaa, joten täytyy varmaan omistaa päivä itseni hemmottelulle. Kun ulkona ukkostaa ja sataa, mitä muutakaan voisi tehdä?

Lempikirjanmerkkini on muuten tässä:

Sain sen vanhemmiltani 8 vuotta sitten onnistuneen tanssiesityksen jälkeen, ja tuo kuva tuntuu kutittelevan mielikuvitustani joka ikinen kerta kun näen sen.

Yökkäri

Olin kuuntelemassa keskustelua, jossa Roslund & Hellström kertoivat uusimmasta rikosromaanistaan ja juttelivat sitten kahden asiantuntijan kanssa nuorisorikollisuudesta. Huomasin välillä istuvani jotakuinkin suu auki, koska olin niin keskittynyt ja kiinnostunut, mutta tapahtuma loppui liian nopeasti eikä puheenvuoroja annettu tarpeeksi tasapuolisesti kaikille. Aivan loistokasta kuitenkin, että vastaavia tilaisuuksia ylipäätään järjestetään. JA - nyt seuraa järkyttävä paljastus - en ollut ennen tätä päivää kuullutkaan tästä ruotsalaisesta dekkarikirjailijakaksikosta! Aivan hullua, ottaen huomioon graduni aiheen (ruotsalainen rikoskirjallisuus). Todella häpeällistä, mutta ainakin mulla on edessäni mielekäs lukukokemus.

Mielestäni tämä mummin mulle pari vuotta sitten jouluna lahjoittama yöpuku on coolein ikinä. Kukkasilla ei voi mennä vikaan, eikä pitsireunuksilla, eiku...

En voi uskoa, että huomenna on taas vapaapäivä. Mitä mä teen kaikella tällä tyhjällä ajalla? No tietysti menen päiväleffaan kaverin kanssa.

Mennäkö vai eikö mennä

Kirjapostauksen kirjoittaminen ei ole ikinä sujunut näin hitaasti. Aloitin pari tuntia sitten ja olen edennyt ehkä neljäsosan verran lopullisesta tekstimäärästä. Jos nyt yhtään osaan arvioida, kuinka paljon haluan kyseisestä kirjasta sanoa. Outoa, kuinka paljon teoksen konkreettinen läsnäolo auttaa, kun siitä yrittää kirjoittaa järkevää arviota. Vaikka en avaisi sitä kertaakaan kirjoittamisen aikana, romaanin häilyessä näkökentässä olen paljon enemmän selvillä siitä, millaisia tuntemuksia tarina herätti ja mitä siinä ylipäätään tapahtui. Nyt kun olen luovuttanut teoksen takaisin kirjaston hyllyjen huolehtivaan huomaan, en oikein pääse vauhtiin kirjoittamisen kanssa.

 

Mun piti pysytellä todella rauhallisena tämän viikonlopun, löhötä kotona illat ja aktivoitua korkeintaan joogaamaan, mutta nyt havaitsin Kuben ottavan haltuunsa Kutosen perjantai-iltana. Ei tuo Graciaksen läsnäolokaan mitenkään edistä haluani jäädä kotisohvalle lojumaan. Tai se, että sisäänpääsy on ilmainen jos vaan muistaa mennä tarpeeksi ajoissa. Apua, pystynkö vastustamaan kiusausta? Vielä muutama kuukausi sitten tylsistyin kun edes ajattelin keikkoja, sitä kun seisoo tungeksivassa humalaisessa ihmismassassa ja koettaa korviahuumaavan möykän läpi saada selvää artistin ulosannista, mutta nyt innokkuuteni käydä ulkona kuuntelemassa mielimusiikkiani on kuin uudestisyntynyt. Jos en vaivu flunssakoomaan viikonloppuun mennessä, lienee järkevintä ottaa ilo irti, kun aktiivisuutta ja nuorta ikää nyt kerran riittää?

Ahkeruus

Olen nyt aamusella lähettänyt peräti kaksi työhakemusta. Huomaa, että nykyinen työ tympii, kun kirjakaupan myyjänkin paikka kiehtoo. Saisinpahan katsella ja kosketella kirjoja päivät pitkät, eikös sekin ole jo kirjallisuusalaa. Kirjastopaikat taas menevät sellaiseen unelmatyö-kategoriaan, etten uskalla edes haaveilla sellaisen saamisesta. Mutta hakea voi aina.

 

 

Ylipitkä työpäivä alkoi puolukkahillon siivittämänä. Harmi etten ehtinyt kuvaamaan tulista auringonnousua tai työmatkaa kirkastanutta sateenkaarta, aamuni oli nimittäin hämmentävän värikäs.

Päivän ruokalista

Yritykset iskeä tappoflunssaa vastaan jatkuivat, kun päätin tehdä chili con carnea. Koetan nyt jatkossa pitää kiinni siitä, että taion meille itse tehdyn aterian vähintään kerran viikossa, sillä sehän on aivan mahdottoman tyydyttävää ja inspiroivaa. Viime vuonna söin lähes aina kotosalla, etenkin silloin kun poikkis oli intissä ja sain tehdä kokkauskokeiluja täysin omien makumieltymysteni mukaan, mutta gradun aikana aloin lipsua yhä useammin unicafen suuntaan ja tapa on jatkunut ilman, että olisin ymmärtänyt kyseenalaistaa sitä. Ei sillä, että unicafen täyttävässä ja lähes naurettavan huokeassa tarjonnassa olisi moitittavaa, mutta oman keittiön hyödyntämisessä ja omien taitojen kehittämisessä on aivan eri viehätys.

Pakasteranskikset olivat pientä huijausta, mutta niiden höttöisyyttä kompensoi osittain se, että muistin harvinaista kyllä valmistaa myös salaattia.

En suorittanut tänään puoliakaan siitä listasta, jonka kasasin aamulla kunnianhimo silmissä kiiluen. Mutta äskettäin lukaisin sentään Happiness Projectin lähes loppuun, ja kyytipojaksi valitsin salaisen paheeni, eli keräkaalin. Muutama viikko sitten söin sitä gradun hinkkaamisen ohessa alakanttiin arvioiden kilon verran, jonka jälkeen oloni oli diplomaattisesti ilmaistuna tukala. Sen jälkeen olen karttanut kaalinkerien hamstraamista, kunnes tänään kaupassa huomasin, että kuvotus on väistynyt!

Nyt menen kuumehuuruisen poikkiksen viereen katsomaan Will & Gracea, jipii! Ei siitä ole kuin vuosi, kun saimme sen loppuun, mutta kaipuu lämmittävään ja turvalliseen hassuttelusarjaan on taas kasvanut liian suureksi, emmekä ilmeisesti keksi muuta. Toki meillä on miljoonia komedioita seurannassa, kuten HIMYM ja Modern Family, mutta kerran viikossa päivittyvät sarjat eivät riitä meille telkkarin orjille. Pitäisiköhän keksiä uusi harrastus.

Sota flunssaa vastaan

Kohtalo puuttui selkeästi peliin eilen, koska ostin impulssina ekaa kertaa ikinä tuoretta inkivääriä: illalla kotiutuessani sain vastaani yskänpuuskaisen ja räkäisen poikaystävän. Tänään aamulla keittelin meille molemmille inkivääriset flunssajuomat ja varustauduin itse lisäksi inkivääri-seesaminsiemen-puurolla. Olen täysin pulassa, jos joudun ottamaan sairaslomaa, koska yksiköstämme on jo kai puolet poissa erinäisten kipuilujen takia enkä haluaisi menettää senttiäkään palkkaa. Tosin jos olen kipeä, ehdin lukea kirjoja hehe...

Tänään koetan pitää tehokkaan vapaapäivän. Listaani koristavat seuraavat puuhastelut:

- imurointi

- tiskaus

- yhden työhakemuksen lähettäminen

- jonkin erikoisemman aterian valmistaminen päivälliseksi

- reseptien järjestäminen kansioon

- kirja-arvion kirjoittaminen blogiin

- Happiness Projectin loppuun lukeminen

- iltakävely ystävän kanssa

Juupajuu, kovin todennäköistä, että saan kaiken suoritettua. Sillä aikaa kun pohdin, millä riemukkaalla tehtävällä aloitan, nautin Janelle Monáen uudesta elegantista levystä.

Syysilo

Vaikka saan tuntuvasti vähemmän palkkaa, ovat nämä leppoisat 5 tunnin työpäivät aivan täysin sen arvoisia. Aamulla ennen töitä kävin konsultoimassa terkkaria ihonhoidon saloista - nyt minun on selvitettävä itselleni vastaus kysymykseen, haluanko nappailla antibiootteja kuukausikaupalla siloposkien takia (hell no?) - jonka jälkeen maksoin pari euroa tästä herkkuaamiaisesta ja lueskelin rauhassa kirjaa, jonka viimeinen palautuspäivä on näköjään tänään. Kirjastomaksut sen kuin kasaantuvat, koska en osaa lukea tarpeeksi nopeasti. Onneksi valitsin kirjallisuusalan tulevaisuuden työpaikakseni.

Tänään on selkeästi hyvä päivä, koska molemmat kaipaamani sporat saapuivat tasan sillä minuutilla, kun oli mulle otollisinta. Pyöräni odottaa uskollisesti keskustassa, että ajan sen myöhemmin kotiin circuit trainingin jälkeen, sillä päätin enemmän tai vähemmän tietoisen harkinnan jälkeen hankkia monitoimikoneen enkä olisi mitenkään saanut kikkailtua kotiin sellaista jättimäistä pakettia ilman julkisten kulkuvälineiden apua.

Näin kaikkien viikkojen pitäisi alkaa, että olen aivan lämpöä täynnä. Syyspuutkin ovat täydellisiä. Ja tänään alkaa Idols. En halua edes yrittää pohdiskella, miksi odotan sitä niin innokkaasti.

Armypökät

Eeeeeh oli pakko hankkia. -20% ale ja nämä istuvat täydellisesti, eli toisin sanoen ovat sopivista paikoista löysähköt. Muuten ei ehkä ollut paras idea lähteä vainoharhadarrassa - sellainen, jossa mittasuhteet ovat kadoksissa ja ihmiset tuntuvat tuijottavan epäluuloisesti - täpötäyteen keskustaan. Karkasin heti kun musta tuli näiden pöksyjen uusi omistaja ja kävin ennen kodin turvaan ryömimistä haalimassa mässäilytarpeita illaksi. Ennen ruuhkaisimpia ympäristöjä olin kyllä aidosti tyytyväinen päätökseeni kävellä suurin osa matkasta keskustaan, koska olo ihan oikeasti koheni.

Ostin ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni oma-aloitteisesti jonkin muun kuin järkevän ja halvan ruisleivän. Tämä ympyrä on nimeltään saksanpähkinämaalaisleipä ja sulaa suuhun välittömästi.

Takapakkia

Päivän spugeasukuva. Sanoinhan, että olo on vastakkainen eiliselle. Olen tehnyt lähtöä keskustaan nyt kolme tuntia, ja edelleen roikun tässä. Yksi lempikorvakoruistani hävisi eilisissä hulinoissa, merkittävä takaisku!

Polle valloitti

Näin pirtsakkana lähdin eilen töistä (olkoonkin että hymy menee överiksi), nyt olo on melko lailla vastakohta. En sentään tunne vielä muita darran merkkejä kuin pääkipu, joten ehkä osasin olla fiksusti. Ainakin keskityin keikalla pelkkään tanssimiseen ja huikeiden esitysten seuraamiseen alkoholin ryystämisen sijaan. Ja HUH mitkä keikat! Jäin myös vaihteeksi pilkkuun jorailemaan dj:n tahtiin enkä ole aikoihin ollut yhtä onnessani tanssilattialla. Jos ei laske pieniä erimielisyyksiä pikkusiskon kanssa (18-vuotiaat osaavat joskus olla kuin pahaiset pissikset), oli ihan täydellisen nappiin mennyt ilta. Oikeastaan niin hyvä, että kun nyt mietin kolmen tunnin yöunien jälkeista nuupahtanutta olemustani, koen eilisen olleen täysin tämän tärisevän olon arvoinen.

Onpa hämmentävää olla toimettomana lauantaina. Yleensä aloitan aamun jonkin sortin urheilulla, jonka jälkeen häärään milloin minkäkin ohjelmanumeron kanssa koko päivän. Ehkä jaksan raahautua Forumin aleihin, vaikka ei niistä koskaan mitään löydä. Ensin kuitenkin energisoiva aamiainen, haha. En tiedä mikä siinä olisi niin erityisen voimaannuttavaa, kun ruokakaapeistamme ei löydy mitään erityistä arkeen verrattuna.

Rakkaudentunnustus

Tänään tätä Tavastialla! Toinen kylmät väristykset aiheuttava lemppari levyltä on Taivas, jolta löytyy pari tämänhetkistä musiikki-ihastustani, siis Tuuttimörkö ja Stöö.

En edes huomannut, missä vaiheessa se tapahtui, mutta olen täysin hurahtanut kyseisten herrojen ja muutaman muun samantyylisiä biisejä tekevän tyypin tuotantoon. Ei toki ole mikään uutinen, että tämänlainen musiikki säväyttää, mutta aivan kuin mieltymyksissäni olisi kesän aikana tapahtunut vaivihkainen notkahdus syvemmälle ja olo on kuin vastarakastuneella. Kaikki huomioni keskittyy muutaman tarkoin valitun artistin ympärille, enkä meinaa saada tarpeekseni. Etenkin kaikki missä Koksukoo on mukana tuntuu olevan täyttä timanttia.

En aluksi meinannut lämmetä Kubellekaan, mutta jotenkin uusin levy pääsi ryömimään alitajuntaani ja nyt olen suunnilleen valmis nostamaan miehen vuoden top kolmoseen. Ehkä en kuitenkaan pommita videoita sen enempää. Säästän loput kiihkoilut iltaan ja toivon olevani enemmän tolkuissani kuin viime viikonlopun keikalla kröhöm.

(Kuva otettu fb-eventin sivuilta)

Nöttifrutti

Kohta pääsen tämän herkkuaterian kimppuun! Neljän tunnin päästä pitäisi vedellä rapuja, mutta ehkä ne eivät ole erityisen täyttäviä.

Periaatteessa mun pitäisi olla onneni kukkuloilla, koska ensi viikolla mulla ei ole yhtäkään 10,5-tuntista vuoroa, ja lisäksi peräti kaksi vapaapäivää. Todennäköisintä on, että vuorolista ehtii vielä muuttua, mutta iloitaan nyt teorian tasolla. Käytännössä en kuitenkaan ole erityisen hilpeä, sillä säärtäni on koko päivän vaivannut oudot sähköiskumaiset kipuaallot. Tyypillisesti aloin jo pohtia pahimpia vaihtoehtoja, kuten veritulppaa tai alkavaa halvaantumista (nehän varmaan alkavatkin justiinsa tällä tavalla), mutta ehkä ensin syön ja kohotan verensokerini normaalille tasolle ennen kuin vaivun liian murheellisiin syvyyksiin. Onneksi mulla oli tänään kaksi niin kivaa tauottajapojua, että jonkinasteisia ilon hetkiä olen sentään kokenut.

Ainii, ja kävinhän mä nyt viimeinkin palauttamassa sen surullisenkuuluisan gradun. Johan olenkin jo kuuluttanut sitä pitkin maita ja taivaita, joten nyt voin viimeinkin sulkea suuni sen suhteen.

Valmista tuli

Koko viikon ja edellisenkin ympäri kaupunkia on näkynyt kirkkaisiin väreihin ja naamiaisasuihin pukeutuneita fukseja. Tällä hetkellä työpaikan ikkunan ulkopuolella kävelee joukko määkiviä tyyppejä neonkeltaiset lakit päässään. Omista fuksiaisistani muistan sen, että lauloimme yhtä pientä elefanttia satamiljoonaa kertaa, että söin väkisin suklaisen jälkkärin koska en halunnut kieltäytyä ja siten vaikuttaa anorektikolta, ja että tapasin ruskeahiuksisen syötävän suloisen pojan, johon mulla oli kevyehkö ihastus koko talven. Kerran kävelin sen kanssa pienimuotoisesta illanvietosta Kamppiin ja yllättäen se halasi mua hyvästiksi. Pohdin seuraavana päivänä kaverin kanssa, millaisen viestin uskallan laittaa poitsulle facebookissa, mutta en sitten koskaan saanut mitään keskustelua aikaiseksi. Välillä tulee niin kova kaipaus opiskeluaikojen alkuun! Mutta ei se enää tuntuisi samalta, vaikka aloittaisin puhtaalta pöydältä uuden alan parissa. Olin muutenkin 18-vuotiaana ihan eri ihminen.

Tänään aamulla itkin samalla kun pyöräilin ja yritin puhua puhelimessa, koska olin unohtanut työpaidan kotiin. Aamupäivällä itkin, koska graduni sivumäärä on aivan liian iso. Nyt muutaman sähköpostin, ystävien viisaiden neuvojen ja kahden epäonnistuneen tulostamisyrityksen jälkeen olen rauhoittunut, päättänyt jättää sivumäärän ennalleen ja vain toivoa parasta. Illalla haen kaksi kansiota ja huomenna sujautan pinkat ohjaajan lokeroon. Tasan viisi vuotta sitten olin aivan alussa, nyt jäljellä on enää byrokratiaa.

Pakko myöntää, että olen välillä aivan hurjan ylpeä siitä, että olen tuottanut 120 sivua tieteellistä tekstiä ihka itse. Kunpa mitään odottamatonta ei enää tapahtuisi, ja pääsisin sutjakkaasti jatkamaan elämää valmistumispaperit kourassa vielä tämän vuoden puolella.

Busy day

Treenin paras osa on palautumisateria, hehe. Tällä kertaa menuu koostui pakastetusta banaanista, ruisleivistä, joiden päällä hunajaa ja juustoa, sekä maidosta, johon yritin huonolla menestyksellä sekoittaa raakakaakaojauhetta. Olisi pitänyt tarkistaa sen käyttötapa ennen lasiin hujauttamista.

Unohdin, miten paljon päivässä ehtii saada aikaan, kun ei istu töissä aamusta iltaan. Tänään olen muun muassa käynyt työhaastattelussa, lääkärissä, pyörimässä epämääräisesti ympäri Intersportia ja kirjastoa puolen tunnin ajan sekä pitkällä lounaalla ystävän kanssa. Töissä olisin tänä aikana käynyt hätäisellä lounaalla itseni kanssa ja lukenut kirjaa. Olisinpa vielä opiskelija.

Nyt lähden tuohon pilvimylläkkään tanssituntia kohti.

Vapaata

Precious vapaapäivä! Gloomy ilma ei lannista mua ollenkaan, päinvastoin. Haluaisin sytyttää kynttilän ja käpertyä sohvalle katsomaan Skinsiä viihdykkeeksi aamiaisen kanssa. En kuitenkaan ehkä uskalla asettautua liian mukavasti, sillä meille on tulossa työmiehiä paikkaamaan talvella kosteusvaurion takia auki revittyä seinää. Hermostuttaa, että ne paukkaavat varoittamatta ovesta sisään millä sekunnilla hyvänsä.

Vaikka mun jooga peruttiin tänään, olen hämmentävän elämäniloinen. Kaikki on riemukasta! Menen korvauksena työpaikan bodycombatiin, sillä vaikka nyrkkeily on ehkä vähiten mielilajini, saa siinä ainakin hien pintaan.

Tämän virallisen päätöksen myötä - jota ei tähän kirjoittamisen jälkeen voi enää perua - menen syömään herkkuaamiaista: huomenna palautan graduni!

Mitä ilman ei voi olla - indeed

Hyvänen aika tätä kirjaa. Olen vasta sivulla 35 ja tiedän lukevani yhtä vuoden mestariteoksista. Unohdin yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttisesti olevani töissä, kun sukelsin tämän maanisen viettelevän kertomuksen uumeniin. Näinä hetkinä kiitän onneani, että olen työpaikassa, jossa riittää kun istun ja näytän iloiselta.

Teevaras

Musta tuntuu, että tämmönen hyvänmakuinen pussitee maksoi enemmän kuin se perustee, jota on valmiina pannussa ja josta maksoin aika vähän. Huono omatunto!

Työn iloa

En malta odottaa sitä päivää, kun pääsen aikuisten töihin. Jos vielä käy niin upeasti, etten joudu palvelemaan asiakkaita, olen ikionnellinen. Nykyisessä paikassa mättää muun muassa nämä:

- kaksi vessataukoa 10,5-tuntisen vuoron aikana, muutoin työpisteeltä poistuminen on ehdottomasti kielletty

- lounastauko saattaa olla milloin tahansa kello yhden ja kolmen välillä, mikä on hieman hermoja raastavaa silloin kun työvuoro alkaa tasan kahdeksalta

- minuutin myöhästyminen on maailmanloppu, eikä töistä myöskään poistuta sekuntiakaan aiemmin kuin vuorolistassa on määritelty

- työvaatteet ovat aina samat, ja rumat, ja epämukavat

- työpäivän aikana täytyy sanoa satamiljoonaa kertaa hei, kun ihmiset saapuvat töihin, ja heihei, kun he lähtevät kotiin

- kirjan lukeminen tai välipalan syöminen ihmisten nähden on yhtä ankarasti kielletty kuin vessatauon pitäminen

Mutta mitäs olen niin saamaton, että hinkkaan edelleen gradua ja junnaan työhakemusten kanssa. Jos ylipäätään keksisin, mihin haluan tai edes voin hakea, olisin jo lupaavassa vaiheessa. Tänään olo on vuoroin heikko ja särkevä, vuoroin vallan absurdi (en tiedä olenko pyörtymäisilläni vai mistä tuo tuntemus johtuu), joten ehkä ahdistavat tulevaisuuspohdinnot on syytä jättää myöhemmäksi.

Olen ilmoittaunut illaksi burleskitanssin tutustumistunnille, enkä haluaisi jättää suhteellisen ainutlaatuista mahdollisuutta väliin, mutta pysynköhän edes tolpillani vai olisiko järkevämpää majoittautua sohvalle keräämään henkisiä voimia loppuviikkoa varten?

:(

Mitä parhaimmissa tunnelmissa aloiteltu viikko pääkipuisena ja pahoinvointisena. Eilen sohvaltakin nouseminen vaati mittavia ponnisteluja. Viimeksi aiheutin itselleni tällaiset olotilat vappuna 2012, joten ehkä tämä oli taas tervetullut muistutus siitä, miksi maltillinen juominen tai juomatta jättäminen on parasta, mitä itselleen voi tehdä.

Tämän laadukkaampia kuvia en kännykästäni löytänyt. Vaikka nyt ahdistaa ja sängyn pohja olisi taivaallisin vaihtoehto, olivat keikat sentään huikean hyviä.

Mekkoaamu

Kotimekkoja ei voi koskaan olla liikaa. Kauhean myrtsi ilme, hyh ei noin saa aloittaa aamua, mutta oikeasti hymyilyttää! Taivaalla ei näy pilven pilveä, sen on pakko tarkoittaa jotain hyvää.