Sveitsi än yy tee...

Lentokentälle lähtöön on alle pari tuntia ja alan olla hieman jännittynyt. En ole edes pakannut valmiiksi, pyykit ovat vielä pyörimässä ja aamukahvit odottavat kuumalla pannulla. Pyöräilin aamulla bodypumppiin ja takaisin, mistä kertyi lähes tunnin verran poljettavaa, joten nyt olen vain keskittynyt täyttämään hikisen rupeaman aiheuttamaa tyhjyyttä vatsassa.

Koetan popsia kaikki pilaantuvat jutut pois jääkaapista, mutta isojen vihanneskasojen vetäminen kerralla on yllättävän täyttävää. Ehkä nyt ryhdistäydyn, teen triplacheckaukset kaiken tarpeellisen varalta ja valitsen sen tärkeimmän eli matkustusasukokonaisuuden. Aion ehkä laittaa Cubuksesta viikko sitten ostamani pissistelytrikoot, joissa tunnen itseni OC:n tyhjäpäiseksi hienostorouvaksi. Mutta kun ne ovat niin mukavat ja sopivan kylmät/kuumat niihin moniin ilmastoihin, joiden läpi tänään kuljen. Toivottavasti en harhaile väärään koneeseen tai eksy tuntemattomalla lentokentällä ikuisiksi ajoiksi.

Helteitä

Unohdan näköjään aina valokuvien oton silloin kun kesän parhaat päivät ovat meneillään. Lauantai oli niin mieletön, että lähtiessämme Suomenlinnasta iltaa kohden emme voineet puhua muusta kuin siitä, kuinka haikeaa oli lopettaa retki niin aikaisin ja kuinka meidän on pakko tehdä aikaa vielä vähintään yhdelle samanlaiselle reissulle.

Hymy #21, kuvaajana ehkä Mari

Tässä vaiheessa en edes itse ollut enää paikalla, mutta korttipakka on mun, joten tämän huijausvalokuvan käyttö hyväksyttäneen. Jakauduimme loppuiltaa kohden eri tukikohtiin, joista itse valitsin Tattarisuolla epäilyttävillä tappovälineenomaisilla työkaluilla varustetussa kontissa pidetyn Korkkifestin. Mikidi & Gaiafin keikka oli ainoa, jonka jaksoimme katsoa, ja se tempaisikin nopeasti mukaansa. Tyyppien yleisö tuntuu aina olevan muutaman asteen iloisemmalla meiningillä mukana kuin perus räppikeikkakatsojat, mitä en biisien riemukkuutta ja esiintyjien valloittavaa lavariehumista ajatellessani yhtään ihmettele.

Kuvaaja: Emilia

Eilen onnistuin taas kuin ihmeen kaupalla heräämään darrattomana, ja suhailin pyörällä toimittelemassa asioita hikoillen kuin pieni sika. Koetin laittaa niin pienet vaatteet kuin mahdollista, että olo olisi vain 99 eikä 100% tukala, mutta keksinnölläni ei ollut toivottua vaikutusta. Pikemminkin hikisyyden aste vain korostui, kun kankaassa ei ollut tarpeeksi pintaa, mihin kosteus pääsisi imeytymään. En sitten ole ylpeä tästä ällöttävästä inhorealistisesta puolestani, jonka kesä ilmeisesti kaivaa esiin.

Eilisen huippuhetki oli aivan heittämällä se, kun pidin hurmaavaa kummipoikaani sylissä ekaa kertaa. Voisin tuijotella sitä myttynaamaa loppuelämäni.

Hymy #22

Kukkahuivi

Valittaessani ahdistunutta, ärtynyttä ja hikoiluttavaa oloani siskoille yksi heitti ilmoille idean auringonpistoksesta, ja mitä luultavimmin tämä todella on jotain nestehukkaan ja liialliseen auringon alla ramppaamiseen liittyvää. Lämmönnousu ja tuskaisa olo ilman nuhaa tai yskää ei kuulosta miltään perusflunssalta, ja se aika kuukaudesta ei ikinä aiheuta mulle minkäänlaisia vaivoja. Uskaltanen siis retkeillä huomenna Suomenlinnaan - jippii! - mutta en ilman tarpeellisia varotoimia.

Hymy #20

Ostin kukallisen hippihuivin päänahkani suojaksi, sillä lippiksiä en onnistunut bongailemaan mistään, eivätkä ne useimmiten edes sovi pääkopalleni. En tiedä onko tämä huivisysteemi sen imartelevampi, vai näytänkö 50-luvun Suomi-leffan hilpeän ja kovaäänisen puhetyylin omaavalta maalaisemännältä, mutta ihastuin heti ikihyviksi. Ja samapa se miltä naamavärkki näyttää, kunhan hipiä on turvassa.

Mun rempseään perjantai-iltaani kuuluu piakkoin alkava venyttelytuokio, Gilmore Girls ja jättimäinen kasa hedelmiä ja vihanneksia. Pyörin tänään pulassa ympäri kauppaa yrittäen keksiä jotain erikoista, millä herkutella. Aivosoluni eivät suostuneet yhteistyöhön, joten lähdin kotiin tahinin, vesimelonin ja mangon kera. Onneksi löysin keittiökaapin perukoilta yhden syntisen suuren suklaakonvehdin, jolla aion kruunata juhla-aterian.

Fuck it

En jaksa nousta sängystä mahakipuisena, kuumeisena ja pahoinvoivana, joten päädyin selailemaan satunnaisten facebook-kavereiden seiniä. Erään tyttösen tammikuinen päivitys johdatti Hesarin artikkeliin Jokainen on itse vastuussa onnellisuudestaan, jonka keskivaiheilla isketään kultasuoneen:

Niin simppeliä, ja kuulen samaa mantraa toistettavan töissä muodossa tai toisessa lähes päivittäin. Silti se unohtuu arjen vilinässä aivan liian vaivattomasti.

Parisuhteessani sain toistuvien masis- ja itkukohtausteni aikana usein kuulla, että mun pitäisi vain "fuck it". Silloin en käsittänyt, miten suhtautumistapa toimisi käytännössä, vaan pidin asennetta samanaikaisesti liian haastavana ja yksinkertaisuudessaan typeränä. En edelleenkään ole mikään mielenhallinnan guru, ja totta kai vaikeita päiviä on ajoittain, useimmiten syyttä. Silti uskaltaisin väittää, että nyt mä tajuun.

MNTTT

En meinaa taas pysyä nahoissani. Tuntuu että fanityttöys menee kohta yli. Mutta herranjestas tätä kolmikkoa. En voi sanoa muuta kuin HUH.

Hymy #19

Instant chaga

Hymy #18

Vietin eilisen lounastuntini rippeet tässä armollisen varjoisassa kolkassa Tokoinrantaa vastapäätä lojuen penkillä kirjan kanssa, kuunnellen tuulta ja veden yli puksuttavien veneiden loisketta. En olisi millään malttanut palata takaisin ankean ilmastoidulle työpaikalle, jonka jatkuvaa puunaamista ja jynssäämistä vaativat tilat ovat uuvuttaneet mut täysin.

Tänään päätin heti alusta olla murehtimatta sivu suun menevää auringonpaahdetta ja keskittyä toimistohommiin. Joskus ne on kuitenkin tehtävä, eikä sähköposteihin vastailun lykkääminen ainakaan helpota alitajunnassa häiritsevää tunnetta rästissä olevista hommista.

En tiedä onko mulla flunssa vai heinänuha, mutta päätin koklata jälleen yhtä hippihömppävalmistetta ja sekoittelin äskeisen aamiaisen päätöksenä immuunikykyä oletettavasti parantavaa Instant Chagaa vesilasilliseen. Maku on makeahko ja tumma, ja hieman irvistellen kulautetun annoksen jälkeen ryhdyn odottelemaan maagisia vaikutuksia. Tulevat ne sitten placebona tai ei, I'll take it. En jaksa olla tukkoinen ja väsähtänyt.

Limevesi

Hymy #17

Ilmeisesti unohdin kännykkäkameran olemassaolon viikonlopun ajaksi, joten jatketaan positiivisuushaastetta tästä päivästä. Keksin eilen sitrushedelmien virvoittavan vaikutelman ja olen nyt lipittänyt sata kannullista sitruunalla tai limellä maustettua jääkylmää vettä päiväni ratoksi.

Tein eilen taas miellyttävän 12-tuntisen maratonpäivän töissä ja ehdin käytännössä käväistä kotona katsomassa jakson teinisarja Make it or break it:ia ja nukkumassa liian vähän ennen kuin oli taas riennettävä takaisin avaamaan ovia. Suureksi hämmästyksekseni huomaan olevani pienesti flunssainen, mikä ei nyt yhtään käy järkeen keskellä kesäkuumia. Heräsin nuhanenäisenä ja olen aivastellut pitkin aamua, mutta toivon pienen köhän lähtevän itsestään ilman sen kummempia varotoimia. Syypää saattaa olla lauantain viinipullo ja hämärtyvässä Alppipuistossa pelkässä ohuessa mekkotyyppisessä vaatekappaleessa vietetty puoli yötä, mutta oli se kikattelu ja levoton jutustelu sen arvoista.

Tuuttis taas

Krapulasta ei ole tietoakaan, kun päivänsä aloittaa 40 minuutin jooga+pilates-yhdistelmällä hellelukemista ylikuumentuneen pikkuisen kämpän matolla. Hikoilin varmaan puolet painostani pois ja samalla kaikki eilisestä mahdollisesti kroppaan jääneet epäsuotuisat myrkyt. Nyt odottelen, että gojimarjat ja chiasiemenet imeytyvät puuroon, jotta pääseen rauhoittelemaan kurnivaa vatsaani.

Hymy #16

Tuuttimörkö eilen Kutosella oli jälleen aivan huikea. Aivovuodon ja Aksimin täydentäessä esiintyjäkaartia oli ilta kerrassaan mainio, ja Tuuttimörköä on kehuttava erikseen vielä sen verran, että yhdessä Kridlokkin kanssa lavakarisma on aina niin huipussaan, että on pakko olla itsekin täysin liekeissä. Yksikään biisi ei ole menettänyt viehätystään tässä puolentoista vuoden aikana mitä olen herran tuotantoa luukuttanut. Odotan jo malttamattomana iltaa, kun pääsen jammailemaan saman tyypin keikalle Alppariin. Ennen sitä käyn tutustumassa pikkupoikaan, joka ilmestyi maailmaan alle kolme vuorokautta sitten.

Elämän ihmeitä

Olen aina kammonnut kaikkia vauvajuttuja, en osaa olla lasten kanssa enkä ymmärrä viehätystä (jopas annan itsestäni lämpimän kuvan). Mulla on ennestään yksi kummipoika, joka on suloinen ja hassu, mutta en tiedä miten käyttäytyä luontevasti hänen seurassaan.

Toissapäivänä siskostani tuli äiti, ja oloni on jotenkin täysin mullistunut. En ole tavannut pikkuista pirpanaa vielä, mutta itkin valokuvalle ja olin oudoissa sfääreissä koko keskiviikkoillan. Mitä luultavimmin pääsen tutustumaan poitsuun huomenissa, ja odotan tapahtumaa jo hyvin malttamattomana. Ehkä munkin äidinvaistot heräävät joskus elämässä, jos tädiksi tuleminen tuntuu näin merkitykselliseltä.

Onnea Cisi ja Jonde, teistä tulee huippuvanhemmat!

Raportti vaelteluista

Tämä maisema EI kuvaa viimeaikaisia olojani. Tämä naama sen sijaan kuvaa:

On yllättävän rankkaa siivota kolmea joogasalia joka päivä. Jatkuvasti tulee joku pikkuinen tehtävä, joka vaatii huomiotani heti, ja ohessa pitäisi pitää huonomuistisissa aivoissa listaa siitä, kuka tarvitsee ovenavauksen milloinkin, kenen joogatunnit vaativat poikkeusjärjestelyjä tilojen tai tuuraajien osalta ja koska on suotavaa, että kökötän itse toimistossa moikkailemassa asiakkaita. Onneksi tämä singahtelu on ensi viikon jälkeen loppu, kun elämäniloinen ja tomera pomoni palaa ja pääsen itse Sveitsiin loikoilemaan.

Eilen onnistuin sotkemaan aikatauluni niin pahasti, että en syönyt koko työpäivänä muuta kuin puuroa ja banaanin. Olin seitsemän maissa niin puhki, että en tiennyt kävinkö ylikierroksilla vai viruinko kuoleman kielissä. Hyppäsin keskustaan vievään sporaan ja laahauduin luottopaikkaani Factoryyn jälleen kerran. Kuinka se salaattibaari voi tehdä mut niin älyttömän onnelliseksi jokaisella vierailulla? Tiedän veisaavani samaa virttä, mutta tässä miljoonannes kuva saman ruokapaikan taivaallisista antimista.

Hymy #15

Palasin huomattavasti paremmalla tuulella takaisin töihin tekemään viimeiset silaukset ja vaelsin sitten päämäärättömästi Kampin kautta Töölönlahden varrelle istuskelemaan. Hain pari päivää sitten kirjastosta Nina Björkin Under det rosa täcket-teoksen, joka on selkeästi, oivaltavasti, monipuolisesti ja älykkäästi kirjoitettu opas feminismin saloihin. Tunnen että mulla on tuon aiheen kanssa hirvittävästi tekemistä, enkä oikein ole päässyt perille omasta kannastani, mutta siitä olen ainakin satavarma, että feminismi on muodostumassa olennaiseksi osaksi elämääni. Harvemmin suutun tai edes korotan ääntäni mistään, mutta tämän aiheen tiimoilta en pysty pysyttelemään neutraalina. Jos joku ystäväni sanoo, ettei ole feministi, en tiedä pystynkö enää koskaan arvostamaan häntä.

Hymy #14

En kuitenkaan malttanut syventyä tähän iltamyöhällä sen enempää, vaan jatkoin ristiretkeäni Hakaniemen puolelle ja liityin Om'puun asettautuneiden kavereiden seuraan. Kerrankin osasin tulkita mielialani oikein ja kävi kuten olin toivonutkin: piristyin valtavasti poitsujen seurassa, enkä tarvinnut kuin minilasillisen punaviiniä sen parituntisen ratoksi, minkä tuolla leppoisassa kuppilassa viihdyin.

Suokki

Hymy #9 

Hymy #10

Perjantailta ei tarttunut kameraan yhtään todistusaineistoa, mikä lienee ihan hyvä, kun miettii käytöstämme DTM:n lavalla ja tangolla. Jäin viimeiseksi tunniksi yksin bailaamaan ja silti tunnen edelleen olevani tanssivajareissa. Missä ne kaikki kuumat kesäöiset juhlat ovat, joista haaveilimme koko synkän talven Mustan Härän teinihelvettiin jonottaessamme?

Lauantai oli joka tapauksessa niin idyllisen täydellinen, että perjantain hieman liian viininhuuruiset tuparit ja tanssahtelut jäivät pian unholaan. Sain itseni nuhjuiseen olotilaan nähden kiitettävän raikkaan näköiseksi ja pakkasin kassin Suomenlinnaa varten. Oikeastihan sinne pääsee vartissa, mutta matkustaminen veden yli luo kuvitelman suuremman luokan retkeilystä. Löysin niin aurinkoisen ja aution pläntin vedenrajasta, että en meinannut uskoa tuuriani. Olin nimittäin täysin hakoteillä lautasta saaren kamaralle astuessani ja talsin arpomalla satunnaiseen suuntaan. Viimeisimmät kerrat Suomenlinnassa olen aina seurannut ex-poikkiksen viitoittamaa tietä ja luottanut huolettomasti hänen suunnistuskykyynsä (ei yhtään aiheetta), joten nyt olin aidosti yllättynyt, että osasin navigoida suht samaan suuntaan.

Ehdin makoilla paksun romaanin kanssa kuuntelemassa kallioon lyöviä aaltoja noin tunnin verran ennen kuin eräs tuttava liittyi seuraan ja teki päivästä kullanarvoisen. Hän oli mulle erityisen tärkeä ystävä kolmisen vuotta sitten, kunnes yhteydenpito kuivui kasaan ja mä erkaannuin joukosta. Lauantaina tunsin väliemme jälleen lämpenevän ja huomasin sen merkitsevän mulle enemmän kuin olin ymmärtänytkään. Horisontissa väijyneestä kummallisesta raskaasta pilvipeitteestä huolimatta päivästä jäi ainutlaatuisen valoisa muisto.

Nyt en jaksa turista enempää, sillä joudun raahautumaan töihin jo yhdeksän tunnin päästä. Sunnuntaina viihdyin siskon kohta syntyvän vauvelin kunniaksi järkätyissä babyshowereissa (kommunikoin suurimmaksi osaksi Bambin kanssa), eilen koetin päästä maanantaimasiksesta herkkuruoan avulla (hiillostettu lohi vei makunautinnon astetta pidemmälle) ja tänään meinasin hihkua ilosta, kun lääkäri sanoi nilkkaani väänneltyään ja puristeltuaan, että kaikki liikunta on kivun rajoissa salittu. Siispä viiletin salille ja hikoilin painojen alla, kunnes oli aika palata töihin heilumaan mopin kanssa. Nykyäänhän voin kutsua itseäni myös siivoojaksi, uraohjus kun olen.

Hymy #11

Hymy #12

Hymy #13

Mums

Tänään iloitsin taas vaihteeksi ruuasta ja vaatteista. Mua hirvittää miten kovasti olen taas tuhlaillut materiaan, mutta entisen työpaikan lomarahat laskeutuivat tilille eilen ja olen sen takia asennoitunut huolettomammin. Suurimman osan aion varata Sveitsin budjettiin, mutta kai voin elää aikani laskematta jokaista ropoa.

Olin tänään juuri sellainen hölmö suomalainen, joka laittaa liian vähän vaatetta päälle vain siksi, että kalenteri näyttää tiettyä kuukautta. Meinasin paleltua jääkalikaksi minimaalisissa sortseissani, joten ennen lounasta lähdin kiertelemään aleja - taas - toiveissani löytää lämmittävämmät löysähköt pöksyt. Metsästykseni kesti niin kauan, että unicafe ehti sulkeutua, ja siksi soin itselleni Factoryn herkkuannoksen. Mikä totaalisen syvä mielihyvä siitä syntyykään, kun on syönyt pelkän aamiaisen kuusi tuntia aikaisemmin ja pääsee lysähtämään hiljaiseen nurkkapöytään tämän houkuttelevan kasan ja koukuttavan dekkarin kanssa.

Paras hetki päivästä oli kuitenkin se, kun postimies toimitti tilaamani Contra St.:n paidan justiinsa ennen töihin lähtöä. Kyseiset printit ovat niin tyylikkäitä, että vaikka en t-paitoja kovin mielelläni käytä, ostin tämän epäröimättä. Hymy #8 on siis se.

Nautiskelin myös merkittävästi naposteltavasta välipalastani, jonka ravintoainetiheys ilmeisesti kohotti mielialaa, sillä olen jostain syystä hyperaktiivinen ja erityisen iloinen justiinsa nyt.

Suunnittelin olevani tunnin päästä vällyjen välissä tavoittelemassa unosia, mutta kunnianhimoinen aikomus taitaa jäädä haaveeksi. Lupaukset adrenaliinitasoja nostavista tulevista julkaisuista eivät myöskään auta laskemaan kiihkeitä olotilojani.

Ilta-aurinko Töölönlahdella

Hymy #7: hellelukemat ja vapaus lojua satunnaisesti valitussa pläntissä lukemassa.

Töölönlahden varrelta löytämäni penkki oli kieltämättä roskien, linnunsulkien ja tyhjien pullojen ympäröimä, ja viereisen pusikon toisella puolella erittäin humalainen joukko keski-ikäisiä paidattomia junttisuomalaisia piti hoviaan riidellen, mekastaen ja itkien, mutta onnistuin silti täyttämään itseni mielihyvällä hiipuvaa aurinkoa ja veden pinnalla leikkiviä jättijoutsenia katsellen.

Näin johdonmukainen olen: huomasin äsken, aamuaurinkoa ja kahisevia puita ihaillessani, että odotan positiivisella asenteella tulevaa talvea, leijailevia lumihiutaleita, villasukkia ja paksuja huppareita. Tiedän romantisoivani kaikkea, mitä ei juuri sillä hetkellä ole, ja keväällä harkitsin tosissani muuttavani talveksi pois, mutta ehkä vaihtelevissa vuodenajoissa on kaikesta huolimatta viehätyksensä. Nyt lähden kuitenkin ulos nauttimaan vuoden huippuhetkistä.

Treenaamattomuudesta

Löysin Lilysta fiksun ja rohkaisevan tekstin treenaamattomuudesta, himoliikkujan elämänmuutoksesta rauhaisampaan suuntaan ja sen suotuisasta vaikutuksesta omaan minäkuvaan ja mielipiteeseen omasta vartalosta. Koska olen tänään salilla käymisestä huolimatta (vai kenties juuri siksi?) ehtinyt murehtia oman kroppani kokoa, viime kuukausina selvästi levinnyttä lantiota, paisuneita reisiä ja koko olemuksen pehmeämmiksi muuttuneita ääriviivoja, tuli tämä mielettömällä asenteella kirjoitettu postaus todella tarpeeseen. Siksi Hymy #6 olkoot kuvan sijaan teksti:

Tältä näyttää vuoden treenaamatta ollut nainen

Lisäksi löysin kommenteista tekstin luojan eli Laura T.:n viisaan lauseen, joka osui muhun sadan voltin voimalla: "Luopuminen ei ole luovuttamista". Ehkä mun pitäisi tosissaan yrittää luopua halusta olla mahdollisimman pieni ja keskittyä sen sijaan kaikkeen siihen huikeaan, mihin voimakkaat lihakseni pystyvät?

Kadulla kaksi pikkutyttöä kikattivat ja osoittivat into piukeana näyteikkunaa. Kuikuilin uteliaana, mikä aiheutti moisen riemureaktion, enkä voinut olla puhkeamatta hymyyn, kun tajusin, että tyttöset hihittivät alastonta naista esittävälle patsaalle.

Seepramekko

Kumma miten skitsofreenisesti olotilat voivat vaihdella, sillä nyt olen hyvin päinvastaisissa oloissa kuin eilen samaan aikaan tähän tekstiruutuun tarinoidessani. Innostuin yömyöhään kuuntelemaan Pyhimyksen Tulvaa - jälleen kerran - ja kirjoittelemaan liikuttuneisuuden puuskassani tulkintani jokaisesta kappaleesta kerrallaan. Projekti venähti niin pitkälle, että taidan pitkästä aikaa saada sisältöä tuonne vakavamielisemmän blogin puolelle, tällä kertaa levyarvostelun muodossa. Todellisuudessa tekstistä tulee yksi jättimäinen tunteenpurkaus, jossa ylistän itselleni tärkeintä levyä maasta taivaaseen, mutta viis siitä. Olin äärimmäisen tyytyväinen siihen, että keskityin pitkästä aikaa täysillä projektiin, josta todella nautin. On se kirjoittaminen ja mietiskely ja musiikin vallassa pyöriskely vain palkitsevaa.

Hymy #5 kiteytyi tänään ruoan ja helteen fiilistelyyn.

Unicafessa mutustin salaattikasaani varmaankin lähemmäs tunnin ja uppouduin samalla Marklundin kehittelemään poliittiseen panttivankidraamaan. Myöhemmin nilkutin puistoon työskentelemään ja ulkoiluttamaan hulmuavaa kolttuani. Nilkka tuntuu tänään huomattavasti kivuttomammalta kuin viikonloppuna, mutta en aio innostua ennenaikaisesti. Vaikka tepastelinkin tänään jo kenties luvattoman pitkiä matkoja pitkin Töölön kuumia katuja. En vain voinut vastustaa kiusausta, kun auringonpaiste kerrankin hellii.

Nyt koetan pusertaa muutaman vatsiksen lievittääkseni laiskapossu-olotilaa, jonka viikonloppu taas langetti ylleni. Samalla fiilistelen tätä uutta lupaavaa räppityttöä, jonka erinomaisen musiikkimaun omaava ystäväni ystävällisesti linkitti mulle. Siinä taas yksi syy olla muikeana: samanmieliset kamut, jotka jakavat rakkauden mainittuun musagenreen.

Isona musta tulee: ei mitään

Taas tämä tuttu, kyllästyttävä sunnuntaiahdistus. En lainkaan haluaisi mennä töihin huomenna, sillä vaikka paikka itsessään on rento ja ilmapiiri miellyttävä, haluan tehdä jotakin mielekkäämpää, haastavampaa, palkitsevampaa, luonteelleni sopivampaa. Ensinnäkin olisin onnellinen, jos saisin joskus elämässä tehdä muuta kuin asiakaspalvelua. Toiseksi haluaisin hyödyntää taitojani, jotka merkitsevät itselleni eniten, eli lähinnä kirjoittamiseen tai urheiluun liittyviä. Kolmanneksi toivoisin suurehkon yrityksen luomaa turvaa ja vakiintuneen työporukan yhdessä muodostamaa ammattitaitoa.

Missä nämä tekijät konkreettisesti yhdistyvät, siitä mulla ei ole aavistustakaan. Olen nyt käyttänyt pari tuntia siihen, että surffailen feminististen järjestöjen ja nuorisoliittojen sivuilla. En osaa kertoa syytä harhailuni kohteille. Niiden lisäksi navigoin Ruohonjuuren sekä Punnitse & Säästän sivuille leikitellen kauppiaaksi ryhtymisen idealla. Joko tavoitteeni ovat liian matalalla huonon itseluottamuksen takia, tai sitten alitajuntani ajaa mua pois kaikesta, mikä liittyy koulutukseeni. Kirjallisuuden yhdistäminen näihin aloihin on suhteellisen haastava tehtävä.

Yhtäkään hakemusta en vielä lähettänyt, sillä sekavuuksissani en edelleenkään ole keksinyt, mitä todella haluan. Ei kai auta kuin jatkaa todellisuuspakoa Sinkkuelämän syövereissä ja palata asiaan huomenna, jolloin olen toivoakseni tarmokkaampi ja luottavaisempi oman kykeneväisyyteni suhteen. Jos ajatukseni pysyvät samanlaisessa hämmentyneessä mytyssä, otan kai asiakseni vierailla TE-toimistossa kyselemässä vinkkejä uravalintaan liittyen. Enpä olisi etukäteen arvannut, että olen yli puoli vuotta valmistumisen jälkeen enemmän eksyksissä kuin ikinä. Elämästäni on kulunut vähintään neljäsosa, ja tässä sitä vain haahuillaan tyytymättömänä hanttihommasta toiseen. Eksistentiaalinen kriisi tästä painostavasta sunnuntai-illasta vielä puuttuikin.

Ei kuitenkaan unohdeta päivän positiivista hetkeä. Ristin 100 päivän haasteen tästä eteenpäin yksinkertaisesti Hymyksi. Hymy #4 olkaa hyvät:

Meri ja aurinko, kiitti valoisuudesta.

Positiivisuudet 2-3/100

Myönteisyyshaastehan alkoi lupaavasti, kun unohdin päivittää parina päivänä ja teloin nilkkani irtonaiseen viinipullon korkkiin öisessä rappukäytävässä Kalliossa. Närkästyin niin kovasti jalkapallon syövereissä olevalle kaveriporukalle, että lähdin ovet paukkuen (todellisuudessa aikeenani oli livistää salaa pihalle odottelemaan baariin lähtijöitä ja kipitin hiljaa ja ketään hyvästelemättä oven raosta ulos vapauteen) ja kaaduin nolosti polvilleni porrastasanteelle.

Ensin uskoin selvinneeni säikähdyksellä ja loikin helpottuneena hämyisään iltaan, mutta jouduin nopeasti istahtamaan tien reunaan ja myöntämään, että historia näkyi toistavan itseään ja nilkkani venähti jälleen, tasan samoin kuin kaksi vuotta sitten kesän kynnyksellä. Kun en voinut olla irvistelemättä kivusta joka kerta kun sormeni hipaisivat nilkan seutua, päätin olevan järkevintä ontua kotiin vievään bussiin. Tajusin sentään poiketa Manskun apteekin kautta hakemassa kylmäpussin, ja hoivasin ylidramaattisesti nilkkaparkaani siteiden, tyynykasojen ja jään avulla koko eilisen.

Tänään askeltaminen sujuu jo huomattavasti helpommin, mutta en aio tehdä samaa virhettä kuin toissa kesänä ja rynnistää urheilun pariin heti kun toipuminen näyttää lähteneen käyntiin. Viimeksi koko kesän jatkunut tulehduskierre ja pyöräilykielto olivat sen verran rankkoja tuomioita, että katselen mieluummin rauhassa viikon verran ja tyydyn treenaamaan yläkroppaa siihen asti.

Eilen en kuitenkaan malttanyt pysytellä sisätiloissa, vaan pyöräilin tervettä jalkaa avukseni käyttäen viereiseen puistoon ammentamaan voimaa auringosta. Kauppaan oli myös päästävä lohturuoan toivossa, ja vaikka reippaiden lauantaishoppailijoiden keskuudessa etanavauhdilla eteneminen tuntui sekä turhauttavalta että kiusaannuttavalta, sain haalittua tarpeeksi mässäiltävää rattoisan illan ja puistohengailun antimiksi.

Eilen tihrustin itkua jonkin aikaa, kun upouusi pyörä ja hellelukemat tuntuivat tuskallisen kutsuvilta, mutta ehkä koetan hillitä sisäistä draamakuningatartani, joka reagoi kohtuuttomalla itsesäälillä jokaiseen fyysiseen vammaan, ja keskittyä näihin aurinkoisiin hetkiin, joita viikonloppuun on mahtunut. Perjantain Uno-pelailut puistossa porukalla olivat mitä rattoisammat - ennen kuin jalkapallo pilasi kaiken - ja eilen oli vähintään yhtä miellyttävää lueskella pettämättömän Liza Marklundin dekkaria lintujen viserrellessä ympärillä ja auringon porottaessa niskaan. Bonuksena sain kuunnella erään viereeni pyörällään polkaisseen ulkomaalaisen hemmon luentoa siitä, kuinka suomalaisten sietäisi olla positiivisempia ja arvostaa kaikkea hyvää ympärillään. Hymisin kohteliaasti ja koetin samalla näyttää mahdollisimman luotaantyöntävältä. Ehdin heti alkuun tokaista tavoistani poiketen melko hyisesti, että en kaipaa seuraa, kiitos vain, mutta se ei miekkosta pelästyttänyt. Toki hänellä oli hermostuneessa purkauksessaan hyvä pointti, jota olin koettanut takoa päähäni koko ankean päivän ajan, mutta en vain saanut sosiaalista puoltani esiin.

100 päivän positiivisuushaaste

Suvin blogi on yksi jättimäisimpiä suosikkejani, ja päätin nyt tarttua samaan haasteeseen kuin minkä tämä ihana tyttönen äskettäin sai päätökseen. Kyseessä on 100 päivän onnellisuushaaste, jonka pointtina on huomioida ja taltioida joka päivä vähintään yksi asia, joka saa hymyn huulille. Koska pidin joskus huonolla menestyksellä kiitollisuuspäiväkirjaa (eli sutaisin ennen nukkumaanmenoa old school-päivikseeni kolme juttua, joista saatoin kiittää universumia) ja totesin sen mukamas liian työlääksi ja helpoksi skipata, voisi kuvan nappaaminen ja pikaisesti tänne lätkäiseminen sopia paremmin.

Yllättäen olen minimaalisella vaivannäöllä löytänyt tänään jo pienen listan verran syitä, joiden takia mielialani on pysynyt miellyttävällä tasolla. Heräsin aamulla testaamaan netin kautta pidettävää joogatuntia Yoogaian sivujen kautta, ja vaikka mieleni teki välillä livistää toimittamaan "tärkeitä" asioita kesken soturien tai aurinkotervehdysten, hillitsin itseni ja pääsin avonaisesta ikkunasta tuulen huminaa ja puiden kahinaa kuuntelemalla pikkuhiljaa oikeaan mielentilaan. Tästä syystä olen hävettävän laiska joogaamaan tai treenaamaan kotona: keksin koko ajan juttuja, joilla on olevinaan tulipalokiire, enkä jaksa saattaa pitkiä sarjoja loppuun. Yoogaia vaikutti kuitenkin toimivalta konseptilta, ope ammattimaiselta ja pikkuruinen yksiöni tarpeeksi tilavalta astangan perussarjoihin. En uskaltanut laittaa kameraa päälle, mutta ne pari rohkeaa, jotka olivat siihen ryhtyneet, saivat opettajalta hyödyllisiä vinkkejä asanoihin.

En malttanut yhtään olla töissä tällaisessa säässä, vaan keksin jatkuvasti kaupungilla hoideltavia asioita. Kävin erikseen postittamassa jooga-dvd:itä ja verkkokaupassa metsästämässä laservärejä tulostimeen, joiden jälkeen livahdin Töölön kirjastoon ja keräsin vahingossa kasan ravinnosta ja joogasta kertovia tieto-oppaita. Nappasin myös pari pokkaria ja nyt olen todella pahan dilemman edessä: jätänkö kesken tällä hetkellä menossa olevan romaanin, jonka läpi olen raivannut tietäni jo huhtikuusta asti? En mitä ilmeisimmin ole kovinkaan kiinnostunut tarinasta, mutta koska kyseessä on Joyce Carol Oatesin tsiljoonissa kirjablogeissa syvällisesti käsitelty Sisareni, rakkaani, tunnen jääväni paitsi jostakin merkityksellisestä, jos en liity tiiliskiveen paneutuneiden lukijoiden joukkoon. Mutta aikaisempi omahyväinen asenteeni, jonka mukaan en koskaan jätä kirjoja kesken, alkaa karista, ja haluaisin vain palauttaa niteen palaamatta siihen enää koskaan. Eikös elämä ole liian lyhyt ja kutkuttavia kirjoja liikaa yhden murheenkryynin parissa velvollisuudesta ahkeroimiseen?

Pinnallisesti olen myös iloinnut vaatekappaleista. Tänään myrskytuulen riepottelussa en voinut olla pyörittelemättä silmiä omalle asuvalinnalleni, mutta toisaalta kivat viiden euron leggingsit tekivät korviin lennelleestä mekonhelmasta pienemmän pahan. Keskimmäisessä kuvassa olen juuri kruunannut itseni t-paidalla true og SAY:laiseksi - foorumi, jolla pyörivä porukka on tuottanut mulle suunnatonta iloa ja pelastanut yksinäisiltä hetkiltä viimeiset kuukaudet - ja ylimmässä keikistelen siskon piakkoin syntyvän poitsun tulevien ristiäisten asukokonaisuudessa.

Ainiin, kengissäni on leopardikuosia. Överiä ja mautonta kenties, mutta huh miten kovasti haksahdin noihin.

Dear pyörä

VIHDOINKIN. En ymmärrä vitkasteluani, kun uuden pyörän hankkiminen hoitui talsimalla Hesarille Suomen Polkupyörätukkuun, tsekkaamalla tarjonnan muutamassa minuutissa, käyttämällä vuorokauden asian pohtimiseen ja mieleisen pyörämerkin googlailuun ja palaamalla myönteisen ostopäätöksen kera. Kyselin myyjältä rehdisti tietämättömänä, tarvitseeko mun tietää hybridistä mitään erityistä taitettuani aikaisemmat ajomatkani Tunturin kaupunkipyörällä, mutta sitten kun hallitsen vaihteiden sulavan säätämisen ja käsijarrujen luontevan käytön - äskeisellä työmatkalla meinasin jokaisessa tiukemmassa käännöksessä polkaista jalkajarrut refleksinomaisesti pohjaan, vaikka sellaisia ei pyörästä löydy - olen good to go.

Tai niin olen nytkin. Olen aivan älyttömän täpinöissä. Lähden tunnin päästä lounaalle ulos ihan vain päästäkseni satulan selkään, ja illalla joudun ehkä kruisailemaan hieman ekstraa saadakseni heti miellyttävän tuntuman menopeliini. Olen niin rakastunut. Mielen pohjalla väreilee pelko varastamisesta, mutta en halua manata kohtaloani sen enempää. Vaijerilukolla mihin tahansa kiinteään maamerkkiin kiinni ja peukut pystyyn, että varkaat eivät huoli halpismerkin maineessa olevaa Inseraa. Mulle se kelpaa täydellisesti. Tekisi mieli kipaista pihalle tarkistamaan, että kaikki on kunnossa, mutta ehkä otan rauhassa ja toivon Tunturi-varkauden jäävän ainoaksi.