Ihan ok glögitee

Elän taas aivan mahdotonta hulttioelämää, kun kello on puoli kolme yöllä ja tässä mä vaan siemailen glögiteetä - josta en vieläkään oikein tiedä onko se pahaa vai ok - ja syön miljoonatta Budapestiä ja hehkun aktiivista energiaa, joka ei millään salli nukkumaanmenemistäni. Saavuin menoistani noin kuutisen tuntia sitten, enkä ole tehnyt sen jälkeen mitään muuta kuin ollut sisällä, mutta en rehellisesti ymmärrä ollenkaan mihin aika hujahti ja millä ihmeellä täytin sen.

No, ainakin aloin kirjoittaa vuodenvaihteeseen tähtäämääni ig-postausta vuoden 2020 parhaista levyistä, mutta jumituin heti tokan kohdalla. Sen jälkeen kun olin kirjoittanut yhden albumilta löytyvän vallan mainion biisin lyriikat genius.comiin - sivusto, joka pelasti mut biisianalyysiaikoina monta kertaa säästämällä siltä vaivalta, että olisin joutunut kuuntelemaan jonkun kappaleen sata kertaa sisäistääkseni sen sanoman korvakuulolta - aloin opetella ulkoa toisen samaiselta levyltä löytyvän kappaleen huippukohtaa. Siinä vierähtikin sitten mukavat ainakin kolme tuntia, sillä riimit olivat yllättävän monimutkaisia muistaa, ja senkin jälkeen otin ainakin kuusikymmentä videopätkää itsestäni räppäämässä niitä kyseisiä rivejä. Onneksi kova työ palkittiin ja sain postattua aivan täydellisen version ig storyyn.

Nolottaisi, jos joku saisi tietää kuinka mahdottoman paljon aikaa käytän pilipalisomeen. Kai se on ainoa paikka, jossa koen yhteisöllisyyttä ja jossa on mahdollisuus saada palautetta, kun sellaisiin tarpeisiin vastaavaa työpaikkaa ei aikoihin ole ollut.

Ja ainii, albumi jonka kohdalle jäin jumittamaan taiteellisine projekteineni oli tietysti Lytän ja Tohtori Getton EP, joka julkaistiin paljonpuhuvaa kyllä synttärinäni. Se on tainnut kasvaa lempijulkaisukseni tältä vuodelta, jos ei Pimeää Hedelmää lasketa. Tai ehkä jopa jos lasketaan. Toisaalta en tiedä miksi aina pitäisi arvottaa. Jos valitsen kaksikymmentä parasta julkaisua, voivat ne kaikki olla parhaita. Ehkä asettelen ne aakkosjärjestykseen. Toivon kovasti että ehdin toteuttaa projektini vielä tämän vuoden puolella, sillä mulla on hieno visio layoutin ja visuaalisen ilmeen suhteen.

Tietenkin nyt kävi niin, että heti kun rauhoituin tähän höpöttämään, alkoivat silmäluomeni painaa järjettömän paljon. Tavallaan se on positiivista, mutta olen ollut häpeällisen laiska meditaation suhteen viime aikoina, enkä millään voi skipata sitä tänäkin iltana. Kunpa vain voisin levittäytyä tähän ikkunan alle missä nyt kirjoitan ja ummistaa silmäni. Ehkä se ei ole katastrofaalista jos niin teenkin, ainakin hetkeksi.

Viikko vaikuttaa hujahtaneen aivan epäreilun pikaista vauhtia, sillä tuntuu että olen vasta alkanut asettua Laajasaloon ihastuttavaan kissavahtikotiin. Toki olen viettänyt täällä suorastaan häpeällisen pitkiä aikoja putkeen, välillä kokonaisia vuorokausia poistumatta ulko-ovesta mihinkään, mutta silti keskiviikko ja kotiinpaluu alkavat ikävästi häämöttää. Ei auta kuin nauttia siitä mitä on ja ottaa tyynestä ilmapiiristä sekä hoivaavasta omasta rauhasta inspiraatiota oman kodin etsintään. Kunpa kämppiksetön elämä omassa kotipesässäni koittaisi mahdollisimman pian.

Ystäväni teki mulle liikuttavan piparitalon

Joulu oli hämmentävän hauska, ja on uskomatonta, että siitä on vasta kolmisen päivää. Tunsin itseni niin lellityksi ja etuoikeutetuksi ja samalla niin onnekkaaksi ja kiitolliseksi, kun isä toi mulle ja siskolle ja siskon pikku poitsuille valtavat kassilliset täynnä jouluruokia. En tiedä onko normaalia elää yli kolmekymppisenä edelleen rahattoman ja elämäänsä vasta aloittelevan teinin elämää siinä suhteessa, etten koskaan kykenisi kustantamaan kenellekään joulupäivällistä, en edes itselleni, ja etteivät prioriteetit rahan käytön suhteen yksinkertaisesti ole sellaiset. Mutta ei se kai ole edes relevanttia, että onko se normaalia. Sellaista se mun kohdalla yksinkertaisesti on, enkä näe sen muuttuvan niin kauan kuin arvoni ja maailmankuvani ovat tällaiset. Voihan sekin muuttua koska tahansa, tai jättää muuttumatta.

Joka tapauksessa on onnekasta ja luksusta omata sellainen turvaverkko ja perustavanlaatuinen luottamus elämään, että ylipäätään voin suhtautua noin. Yhtä hyvin voisi olla, että mun olisi pakko mennä duuniin. Mistä tulikin mieleen, että käynkin nyt tarkistamassa TE-palveluiden sivut (kiva että kerrankin muistin kutsua heitä oikealla nimellä työkkärin sijaan). Nyt jos koska on erityisen tärkeää olla menettämättä mitään tukia hölmöjen omien mokien takia.

Hups olihan siellä suorittamaton tehtävä, jonka määräpäivä oli kaksi kuukautta sitten, mutta kuin ihmeen kaupalla on työnhakuni edelleen voimassa. Nyt on parempi olla unohtamatta seuraavaa määräaikaa, joka tulee vastaan jo viikon päästä.

Olisi kyllä aivan uskomattoman helpottavaa löytää mielekäs osapäivätyö, jonka palkalla tulisin osa-aikaisuudesta huolimatta hyvin toimeen. Se avaisi rahaongelmien lisäksi henkisempiä lukkoja, kun saisin merkityksellisyyttä ja onnistumisen tunteita elämään.

Bambulamppu

Ainoa järkevä asia mitä juuri nyt voisin tehdä olisi mennä meditaation kautta nukkumaan, mutta huolestuin, että lupaavasti alkanut blogihöpöttämisen kausi unohtuu jälleen alkuunsa, jos en nyt reippaasti ota näppäimistöä kauniiseen käteen ja kerro tunnollisesti mitä kuuluu. Tietenkään hommassa ei oikeasti ole minkäänlaista velvollisuuden tuntua, vaan nautin täysin sydämin siitä, että meditaatioretriitin jälkimainingeissa heräillyt kirjoitusinto ja yleisemminkin luovuuden toiveikkaat aaltoilut eivät ole laantuneet mihinkään.

Päinvastoin: tuntuu että nytkin pms-päissäni ja menkkojen ekana päivänä olen vastoin normaaleja tapojani energisellä ja aktiivisella tuulella sykäyksittäin pitkin päiviä. Tavallisesti kiertopäivät 20-30 ovat enemmän tai vähemmän surullisia, vainoharhaisia, ahdistavia ja ailahtelevia, mutta nyt negatiiviset vaikutukset ovat olleet paljon armeliaammat. Kaiken kukkuraksi olen selvinnyt kuukautisten pahimman vaiheen yli ilman mitään kipuja, mikä on aivan ilmiömäistä. Olen ollut panevinani merkille, että jostain syystä paastoaminen vähentää tai suorastaan poistaa selässä tykyttävät krampit ja vatsanpohjassa salaman lailla viiltelevät kivut, joten on sinänsä onni, että viime päivinä fokukseni on ollut haudanvakavissa ihmissuhteisiin liittyvissä setvimisissä, enkä ole jaksanut tai muistanut ajatella sellaisia maallisia asioita kuin ravinto tai uni.

Olen extraotettu siitä, että ympärilläni on peräti monta ihmistä, jotka luottavat muhun sen verran, että päästävät kotiinsa asumaan kun reissaavat itse joulun vietossa tai synttäribileissä. Ensin viikonloppuna siskoni luovutti Matinkylässä sijaitsevan luksuscribinsä mulle mökkiviikonloppunsa ajaksi, joten sain nauttia miellyttävän suuresta omasta tilasta ja bonuksena huolehtia kiima-ajasta kärsivästä mustasta lemmikkipupusta, joka aivan ylikierroksilla juoksenteli hektistä ympyrää jalkojeni juuressa ja papanoi kaikkialle.

Omassa kodissani ei tarvinnut uinua kuin yksi yö, sillä pääsin jo reilusti ennen jouluaattoa ystäväni kauniiseen yksiöön Etu-Töölöön hänen lähdettyä kissojensa kera kohti Turkua. Se olikin onni onnettomuudessa, sillä kävin sattumoisin kiivaan ja äärettömän vaikeita aihepiirejä sisältäneen YHDEKSÄN tuntia kestäneen puhelun eilisyönä, jonka päättymisaikaa puoli kahdeksalta aamulla kämppikseni tuskin olisivat arvostaneet. Sain siis rauhassa itkeä, huutaa, pohdiskella ja tehdä sovintoa läpi yön ilman pelkoa siitä, että jaan taas yksityisasioitani tahtomattani koko maailmalle.

Kun vielä huomenna siirryn Laajasaloon kissavahdiksi, on sohvasurffailuseikkailuni päässyt ansiokkaasti loppumetreille ja voin rauhoittua joulutunnelmaan.

Vaikka nyt jos koska pitäisi todella keskittyä rahapennosten säästämiseen, en yksinkertaisesti kyennyt vastustamaan Facebookin "Rento Hippikirppis"-ryhmästä löytynyttä kymmenen euron bambulamppua. Se istuu ilahduttavan soveliaasti alttarilleni, joka alkaa muuten olla kaikesta mukamas pakollisesta krääsästä niin tukkoisessa kunnossa, että pieni uuden vuoden puhdistusprojekti voisi olla paikallaan. Muutenkin olisin erittäin ylpeä itsestäni jos malttaisin kaivaa imurin kaapista ja siivota huoneestani jälleen yhdet kolmen kuukauden pölykasat. On aivan onnetonta kuinka paljon vastustelen siivoamista. Järjestelyssä olen hyvä, mutta ajatuskin siitä, että puhtaana pitämisen eteen pitäisi tehdä jotakin - minun pitäisi - aiheuttaa lähinnä 5-vuotiaan kiukkukohtaukseen verrattavia reaktioita.

Katselin äsken Areenasta vielä vuorokauden verran saatavilla olevan Louis Therouxin kolmiosaisen dokkarisarjan keskimmäisen osan, jossa keskitytään prostituutioon ja ihmiskauppaan. En tiedä kyteekö mussa jonkinlainen kyynisyys vai onko tämä avuttomuutta maailman menon edessä, mutta tällä kertaa dokkari ei oikein herättänyt tunteita. Ensimmäinen jakso kipulääkekoukussa olevista huumeidenkäyttäjistä ravisteli mua jostakin syvältä, mutta tämäniltaisen katselukokemuksen aikana enemmänkin nyökyttelin tietävästi (vaikka tietenkään en tiedä millaista on seistä Bostonissa kadunkulmassa odottamassa pokaa) enkä oppinut olennaisesti mitään uutta.

Tämä hurmaava mies yllä olevassa kuvassa oli vankilasta yhytetty entinen parittaja, joka näin ystävällisesti suostui avaamaan kunnioittavia ajatuksiaan uhreistaan ja seksiä työkseen myyvistä naisista. En ymmärrä kuinka jokainen näinkin misogynistisessa ja järkyttävään naisvihaan pohjautuvassa systeemissä kuin parittaja-paritettu -asetelmassa elävä henkilö tuntui dokkarissa olevan sitä mieltä, että homma on ihan ok. Ja toisaalta taas pystyn omien epäterveiden käytösmallieni pohjalta kuitenkin tajuamaan häivähdyksen. Jos olet rakastunut ihmiseen, joka kohtelee sinua huonosti, kyllä sinä valitset aina sen rakkauden. Kunnes yhtenä päivänä enää et.

Tinzeä ja Sinatraa

Olen katsonut melkein kokonaisen tuottarillisen verran Fitnesspäiväkirjoja viidessä päivässä, ja kuten aina käy ylitunteellisen mieleni sisällä, kun vietän tiiviisti aikaa kenen tahansa kanssa, oli kyseessä sitten romaanin päähenkilö, satunnainen tuttu festareilla tai tv-sarjan esiintyjä, olen nyt kiintynyt kaikkiin neljään sarjaa tähdittävään mimmiin niin pahasti, etten malttaisi mitään muuta tehdäkään kuin katsoa jaksoja jaksojen perään ja upottautua päälakeani myöten fitness-urheilun maailmaan.

Paitsi että sarja ei suinkaan kerro pelkästä urheilusta. Kaikkien sarjaan valikoituneiden upeiden naisten elämää toki määrittää liikkuminen hyvin vahvasti, mutta löydän parikymmenminuuttisista jaksoista yllättävää syvyyttä ja universaaleja, liikuttavia teemoja. Toisaalta se ei ole ihme: aina kun on ihmisistä kyse, löytyy lähes väistämättä jotakin samaistuttavaa ja tunnetasolla koskettavaa.

Voimakkaimman tunnesiteen olen punonut maailman ihanimpaan Tia-Maria Sokkaan, eli twerk queen Tinzeen, joka on ollut someseurattavissani jo vuosia, ja jonka muistan superpositiivisena tyyppinä jo yli neljän vuoden takaisesta harkastani Radio Nostalgiassa, jonka käytävillä saattoi törmätä milloin mihinkin artistiin tai näyttelijään, jotka kävivät haastiksissa jos ei Nostalgian niin samoissa tiloissa ja tiiviissä yhteistyössä toimineen NRJ:n studiossa. Mulla on tapana jäätyillä sellaisten henkilöiden edessä, jotka kantavat itsensä arvokkaasti ja jotka ehostavat itsensä miljoona kertaa upeammiksi kuin mun vaatimaton ja laittamaton olemukseni, mutta Tinzestä huokui häikäisevän kauniin ulkomuodon ytimestä sellainen vilpittömyys ja lämpö, että rentouduin lyhyen kohtaamisen aikana heti.

Some, keikat, musavideot ja haastikset antavat Tinzestä kuitenkin aina sen saman kuvan: pirteä ja positiivinen, nauravainen ja innostunut, sympaattinen ja riehakas. Fitnesspäiväkirjoissa hänestä kuitenkin kuoriutuu niin maanläheinen, herkkä, itsestäänselvästi itsevarmuutensa kantava sekä haavoittuvainen nainen, että olen kyynelehtinyt hänen pohdiskeluilleen varmasti ainakin jokatoisessa jaksossa. Suomalaisessa kulttuurissa on niin ennenkuulumattoman ihmeellistä suhtautua kehoonsa luontevasti ja rakastavasti ja juhlia omaa olemassaoloaan näkyvästi riemun ja räiskyvän energian kautta, että valitettavan moni suhtautuu Tinzen kaltaisiin rohkean avoimiin ja elämäniloisiin ihmisiin nuivasti ja halveksivasti. Vaikka ansioituneena keittiöpsykologina ja freudilaisten kliseiden rakastajana voin mennä takuuseen siitä, että kiukuttelu ja mustamaalaaminen kertovat pelkästä kateudesta, ei ilkeily silti ole oikeutettua. Koskaan. Kuten Tinze toteaa, on hänkin aivan normaali ihminen normaaleine tunteineen.

Mutta nyt en ruodi sarjaa enempää, sillä mulla riittäisi hurjasti pohdiskeltavaa muidenkin päähenkilöiden salatuista piirteistä, eikä sille riitä nyt kirjoitustilaa. Kuuntelen Frank Sinatran hurmaavaa joululevyä, jonka kuvittelin oikein rahisevan vanhanaikaisuuttaan, mutta jonka ilmestymisvuodeksi Spotify ilmoittaa 2017. Toisaalta siihen nähden että Sinatra kuoli yli kaksikymmentä vuotta sitten taitaa kuuloaistini nappaama vivahde olla aivan oikeassa.

Tänään tein aamiaisen vasta puoli kahden maissa, vaikka en vielä niinkään myöhäisessä vuorokauden vaiheessa kuullut kunnolla mahani murinoita. Heräsin aamulla järkyttävän syvistä unisyövereistä tunnin myöhemmin kuin oli tarkoitus, ja vaikka olisin kivenkovilta tuntuvien luomieni painosta päätellen voinut torkuttaa ja tuhista lämpimien peittojeni alla loppupäivän, olin reippaasti haalariin ja kirkkaankeltaisiin lenkkareihin sonnustautuneena ulkona ovesta nippanappa ennen yhtätoista. Sain matkallani Teurastamolle hakemaan alkuviikosta keskellä yötä tilaamaani Helsingin Kahvipaahtimon Joulukahvia otettua yhden jos toisenkin juoksuaskeleen, ja se ihmeellistä kyllä karisti kaiken nuutuneisuuden kehostani suorastaan aivosolukoitani myöten.

Matkallani takaisin kotiin POKS-podcastin jouluteemaisen erikois-tuotantokauden raikuessa korvissani bongasin taivaalta yhtäkkiä väistyneet pilvet ja suorastaan vaaleansinisen taivaan. Ehkä energisoitumiseni takana oli hölkkäilyn sijaan sittenkin iänikuisen painavan harmaan poistuminen tuolta pilvistä, ja auringon hetkellinen muistutus siitä, että kolmen päivän päästä aletaan jälleen kulkea kohti armeliaasti pitenevää päivää. Yritin ikuistaa tätä monotonisen värisiä päiviä kirkastanutta ilmiötä, mutta eihän se nyt kameralle asti missään nimessä voinut tallentua. Onneksi ihailemisen arvoisia ovat kuitenkin myös kasvini ja ensiluokkaisesti koristelemani ikkunanäkymä.

Myöhäisiltapäivästä uskaltauduin keittelemään maistiaiset upouudesta kahvistani, vaikka en normaalisti kofeiinillista kahvia hörpikään. Tai no okei, taidan epätoivoisesti yrittää ylläpitää käsitystä itsestäni kofeiinin torjujana, vaikka totuus on, että siemailen sitä vähintään paristi viikossa, tai aina kun vierailen jossakin Helsingin lukuisista lempikahviloistani (eli noin sata kertaa kuussa). Joka tapauksessa nyt testissä olleen Joulukahvin maku ei suoraan sanottuna ollut mikään kaikista sykähdyttävin, vaan havaitsin jotakin, joka tuntui liian tujulta ja kitkerältä. Mutta ensi kerralla kokeilen mutteripannulla alhaisempaa lämpöä, jotta kahvi uuttuisi hitaammin ja pehmeämmin, sekä lämmitettyä kauramaitoa, jota saa olla paljon.

Nyt menen lyhyen meditaation kautta nukkumaan. On ihastuttavaa olla näinkin ihmisten aikoihin väsynyt tavalla, joka viestittää selkeästi, että nyt nukkumaan, sen sijaan että surffailisin vielä kaksi tuntia tyhjänpäiväisten meme-tilien loputtomissa aalloissa.

Kokki-minä aktivoituu

Olin pitkälle iltapäivään niin nuutunut, että silmiäni kirveli ja ajatukset jäivät alkutekijöihinsä, mutta nyt kun pitäisi rauhoittua, iltameditoida, pujahtaa peiton alle ja suosiollisesti mennä nukkumaan reippaasti ennen puoli viittä, kuten eilisaamuyöstä pääsi käymään, surraankin aivan mahdottomilla ylikierroksilla. Saattoi olla höhlä idea vetää cashew-porkkanapihvien jättämään tyhjiöön banaaniin ja raakakaakaojauheeseen pohjautuva smoothie, ne kun eivät aineksina tunnetusti ainakaan rauhoita kehoa.

Niin, ne pihvit. Olen näköjään omaksunut 23-vuotiaan minäni tapoja ja alkanut kloonata kaikkia mahdollisia ruoka-annoksia, joita tämän blogin alkutaipaleelta löytyy, mutta kyseiset pihvit olivat herkullisesta maustaan huolimatta melkoinen turhuus. Niihin meni nimittäin reippaasti päiväbudjetin ylittävä määrä rahaa - no okei on tekopyhää marmattaa siitä, kun kävin tänään myös kahvilassa mässäilemässä ja maksoin viidenkympin edestä laskuja - eivätkä ne täytä vatsaa enempää kuin köykäisen välipalan verran. Olen kuitenkin onnellinen tästä yhtäkkisestä ja itseltäni ikään kuin salassa tapahtuneesta aktivoitumisesta ruoanlaiton äärelle. Sehän on aivan hurjan tyydyttävää puuhaa se.

Nyt nautin harvinaisesta luksuksesta nimeltä käty, ja istun puolihämärässä keittiössä kera Jouluradion ja joulukuussa melkoisen lannistavalta tuntuvan sateen ropinan. Tuskinpa enää koskaan saamme nauttia kunnollisen kokoisista nietoksista ja hiljalleen taivaalta laskeutuvien isojen lumihiutaleiden alle peittymisestä, jotka vielä joitakin vuosia sitten tuntuivat itsestäänselviltä osilta joulun taikaa, ja joiden puute on tähän asti vaikuttanut enemmän hämmentävältä poikkeustilalta kuin loogiselta ja peruuttamattomalta seuraukselta ilmastonmuutoksesta.

Mutta en pysty menemään aiheeseen sen syvemmin juuri nyt, koska mulla on yksinäinen ja pieni olo ja tarvitsen ympärilleni turvaa, en ekokatastrofia. Ikävöin pehmeästi mutta kivuliaasti häntä, jonka kanssa ei nyt sovitusti olla tekemisissä, ja mieleni on päättänyt protestoida muistuttamalla jatkuvasti kaikista niistä hetkistä, joissa oloni oli hänen kanssaan onnellinen ja kepeä. Joissa olimme turvassa, ja joissa olimme auki. Missä on nyt kaikki se kiukku ja turhautuminen ja "mitä vaan mut ei tätä aaargh"-itkut, jotka niin fiksusti johdattivat meidät tähän päätökseen? Miksi kaikki ylitsevuotavan mahdottomat tunteet, joiden seurauksina tällaisia päätöksiä tehdään, katoavat heti kun niistä saattaisi vihdoinkin olla jotain hyötyä?

Okei, nyt alkaa loistavaa kyllä väsyttää. Pikku hiljentymiset tähän vielä, niin eivätköhän silmäni ala painua kiinni sellaisella tahdilla, etten ehdi edes hampaita pesemään. Mulla on kummallinen mutta nautinnolliselta tuntuva tapa nukahtaa päiväpeittoni päälle vaatteet yllä ja valot palaen, ja kömpiä sekavana pystyyn pesemään hampaita ja venkoilemaan yöpaitaa päälleni siinä vaiheessa kun reippaimmat meistä jo heräilevät töihin.

Suru

Hassua miten olen tänään ollut kaikkea muuta kuin surullinen, mutta kuitenkin miettiessäni ytimekkäintä nykyolotilaa ja nykyolosuhdetta kuvaavaa adjektiivia, nousi intuitiivisesti esiin tuo neljäkirjaiminen turvallinen ja varmasti jo lapsuudessa rakkaaksi muodostunut tuntemus. Suru. Se on niin helppo ja hauras, romanttinen ja harmiton - sen heittämistä ilmoille jonkun semitutun vastaantulijan kysyessä kadulla epäkiinnostuneen huolettomasti "no mitäs sulle kuuluu?" ei tarvitse stressata, sillä kaikkihan meistä tuntevat helppoa surua, eikä sitä tarvitse hätkähtää.

Helppoa se todella onkin, mutta vain tänään. Toisina päivinä se voi olla lamaannuttavaa ja kuristavaa. Se voi turruttaa helpottavan raivon ja repivät ikävän tunteet armeliaasti unohtamaan saavan vihan. Useimmiten se hukuttaa.

Mutta ei tänään! Tänään se on vain aamun varomattomissa, tarpeettoman aukinaisissa hetkissä pintaan pulpahtanut muistutus siitä, että jokin on muuttumassa. Se vierailee välillä vatsanpohjassa, lähettää hentojen jännityskouraisujen kautta liikkeelle vaarattomia tärinäaaltoja, jotka valuvat sormenpäitä pitkin taivaalle ennen kuin ehdin kunnolla huolestua. Oikeastaan en ole huolestunut ollenkaan. Olen ollut stressaantunut, ahdistunut, uupunut ja säikky, mutta en huolestunut.

Istahdin puolisen tuntia sitten alas mattoni reunalle, aivan avaran huoneeni laitaan, nojasin selkäni vasten patteria ja tunsin hengitykseni aivan automaattisesti kierähtävän syvemmille vesille. Painoin lompakolleni ikävän mutta mielenterveydelleni välttämättömän seitsemäntoista euroa maksavan meditaatiosovelluksen "The-Head-Heart-Gut Check-In" -kokonaisuuden päälle ja asetuin liikkumattomuuteen. Tietenkin liikun koko ajan, milloin selkärankaani suoristaen, milloin lantiotani keinutellen, milloin kärsimättömästi rintakehääni puolelta toiselle siirrellen, mutta kiitos viime viikon intensiivisen online-meditaatioretriitin tuntui suorastaan kiitolliselta istahtaa alas ja sulkea silmät, sillä  onnekasta kyllä liikkumattomuus tapahtui nimenomaan mielen portaikoissa.

Yksi tärkeimmistä opetuksista viiden päivän retriittikokemuksessa oli se, että vaikka meditaatio itsessään voi herättää kuinka raskaita tuntemuksia tahansa, on sille omistettu aika aina eheyttävää. Siitä muodostui viime päivinä sydämelliseltä ja lohdulliselta tuntuva turvapaikka.

Totta kai siinä vaiheessa kun sovelluksen perustajan ja jo viisi vuotta sitten rakkaaksi idolikseni kasvaneen Melli O'Brienin ääni äskeisen session aikana kehotti laskemaan käden sydämelle ja kuulostelemaan sen vastauksia, puhkesin vapauttavaan itkuun. Nyt, jälkeenpäin, kaiken akuutin ulos päästäneenä, samanaikaisesti sattuu ja tuntuu toiveikkaalta. Mulla on kannateltu olo - sellainen, että vaikka ulkomaailmasta kuinka kohdistettaisi hyökkäyksiä mun pientä ja arvokasta olemustani vastaan, se ei pääse mun ytimeeni. Sillä siellä odottaa ainoastaan rakkaus.

Nyt en osaa päättää kuuntelenko äänikirjaa ja väritänkö värityskirjaa vai menenkö kauppaan ostamaan tarvikkeita chia-hilloon. On valtava etuoikeus pystyä pohtimaan puoli kahdeltatoista maanantai-iltana tällaisten vaihtoehtojen välillä, sen sijaan että takaraivossa jyskyttäisi paine nukkumaanmenosta.

(Luultavasti katson kuitenkin vain Fitnesspäiväkirjoja ja syön suklaata)