Tahdon

Eduskunta hyväksyi avioliittolain muutoksen – katso listasta, miten edustajat äänestivät

Kuvanmuokkaustaitoni eivät ole parhaasta päästä, mutta whatever, olo on UPEA! Olen niin äärettömän onnellinen ja kiitollinen tästä käänteestä, että en edes yritä hehkuttaa tämän enempää. Saavikaupalla rakkautta vain kaikille.

Musablogi

PUUUUH. Olen tehnyt uutta blogiosiota nyt kolmen tunnin ajan. Kaikki värien valikointi ja fonttien yhdenmukaistaminen ja gadgetien hienosäätäminen vie tuhottomasti aikaa, mutta näpertely on oikeastaan aika kivaa. Ja nyt mulla on viimeinkin levyosio! Olin suunnitellut iltakävelyä Kallioon Aivovuodon tahdissa, jotta voisin heti rustailla perinpohjaisen arvostelun uudesta suosikistani, mutta huomaan olevani niin nälkäinen ja samalla levoton, että aivotoimintani tuskin riittäisi laadukkaan tekstin tuottamiseen. Siispä jätän kävelyt huomiselle ja heittäydyn loppuyöksi sängylle kirjan kanssa.

Luin eilen loppuun tuhottoman romanttisen Fifty Shades Darkerin, joka eroaa huomattavasti ekasta osasta siinä mielessä, että seksi jää taka-alalle - tai no eipäs liioitella, kyllä sitä edelleen on, siis todella, mutta ei niin räikeästi ja kohahduttavaan tyyliin kuin aiemmin - ja pääpariskunnan kiihkeä suhde kehittyy vakavalle tasolle. Olen niin romantiikannälkäinen, että joudun ehkä hakemaan viimeisen osan kirjastosta mahdollisimman pian voidakseni taas heittäytyä suloiseen epärealistiseen satuun Anan ja Christianin seuraksi.

Mulla on varsinainen kodin hengetär-olo, koska poistun kämpästäni ainoastaan salille tai kauppaan. Piakkoin alkaa hävettää, miten perusteellisesti olen omaksunut tyhjän panttina lojumisen taidon. Suurin pulmani päivässä on se, katsonko syödessäni jotain sarjaa vai luenko kirjaa vaiko kenties blogeja. Itse asiassa nytkin mieleni askertelee tuon elintärkeän pulman parissa.

Olen niin koukussa kookokseen, että haluaisin julistaa koko maailmalle, kuinka taivaallisen suussa sulavaa kookosvoi on. En voi uskoa, etten ole koskaan aiemmin maistanut sitä, mikä on tosin pelkästään positiivista lompakkoani ajatellen, sillä en usko pystyväni vastustamaan tuota herkkua kovinkaan onnistuneesti. Herään luultavasti tästedes öisin maistelemaan pieniä lusikallisia. Kookoslastut taas ovat mitä oivallisinta naposteluruokaa. Kookos, kiitos kun olet olemassa.

Salainen puutarha

Tein äsken niin ihanan meditaation, että koin heti pakottavaa tarvetta tallentaa tuntemukseni johonkin pysyvään muotoon, josta voin käydä nappaamassa samanlaisen olotilan aina tarvittaessa. Koetan meditoida päivittäin, mutta aina ennen aloittamista rauhoittuminen ja paikallaan istuminen tuntuvat tekoina niin pitkäveteisiltä, että skippaan ne harmittavan usein. Asenne on hölmö ja ristiriitainen, sillä joka ikinen kerta kun saan tehtyä edes viiden minuutin meditaation, voin jälkeenpäin huomattavasti paremmin ja olen mahdottoman kiitollinen itselleni, että sain aikaiseksi kohdella itseäni lempeästi.

Tämä salainen puutarha-meditaatio kesti kaksikymmentä minuuttia, ja kutkuttaa aistejani edelleen. Mieltä hivelevät luontoäänet, kuten puron solina ja lintujen sirkutus, auttoivat muuten niin jumiseen mielikuvitukseeni, ja ohjeet siitä, mihin milloinkin suunnata huomio, loivat silmieni eteen todentuntuisen taivaallisen puutarhan. Avatessani silmät matkan jälkeen huomasin yllätyksekseni niiden kyyneltyneen, enkä voinut kuin hymyillä leveästi ja siirtyä vaivihkaa tähän maailmaan.

Miksi en voi aina kokea tällaista syvää tyytyväisyyttä ja onnea? Mitä tahansa tällä hetkellä mietinkin - ja ajatukseni ovat taipuvaisia retkahtamaan kaikkien surua aiheuttavien vaivojen ja ongelmien puoleen - en tunne muuta kuin suopeutta ja autuutta. En halua tehdä muuta kuin olla onnellinen ja kiitollinen kaikesta, mitä on tässä ja nyt.

Luenkohan tätä höpötystä huomenna häveten euforista vuodatustani? Jos - tai siis mitä luultavimmin kun - valun pian takaisin arkiseen mieltä painavaan tympeyteen, haluan pitää muistissani tämän pumpulinpehmeän olotilan ja raukean onnellisuuden. Kaikki kumpusi oman pääni sisältä, joten voin milloin vain astua takaisin. Kukaan muu kuin minä itse ei voi olla sen esteenä.

Talvimaa

Aloin kirjoittaa tätä tekstiä kolme tuntia sitten. Avatessani sähköpostini kuvien nappaamista varten (olen kehitellyt tosi kätevän systeemin: lähetän kuvat kännykästä mailiin ja lataan sitä kautta koneelle) silmiini osui työpaikkailmoitus, jota lähdin spontaanisti seuraamaan. Tilaan ties mitä uutiskirjeitä erilaisista työnhakupalveluista, mutta kiinnostun pesteistä ehkä kerran puolessa vuodessa. Kai näitä itsensä-kehumis-taitoja on kuitenkin hyvä kehittää aika ajoin, jos jotain aidosti mielekästä sattuisi pomppaamaan eteen. Tällä hetkellä kynnys kirjoitella hakemuksia on erityisen matalalla, sillä nykytilanne on niin lokoisa, etten stressaa lainkaan, osunko kultasuoneen vai en. Helppohan kirjeitä on rustailla, kun menetettävänä on korkeintaan sossun tuet oikeaa palkkaa vastaan. On vapauttavaa pystyä valikoimaan haettavaksi oikeasti mielenkiintoiset työpaikat sen sijaan, että metsästäisin mitä tahansa rupuhommaa päästäkseni pois toisesta samanlaisesta loukusta.

Eiköhän työtilannettani - tai siis työttömyystilannettani - ole puitu taas viikon tarpeiksi. R a k a s t a n tätä winter wonderlandia, mikä tänään siunaantui kaupunkimme ylle! Kaikki on visuaalisesti niin utuisaa ja lempeää, että viiltävä kylmyys ei häiritse lainkaan.

Selkäjumini on kestänyt nyt puolitoista viikkoa, mutta en vaivu epätoivoon tai edes suruun. Käyn sinnikkäästi joogassa ja pilateksessa niin kauan kuin vihloo ja keskityn tasapainokeskukseeni (hyi olipa ällöttävä kiertoilmaus keskivartalolle). Euforiaryöpyt eivät ehkä ole niin taattuja kuin hikisten 7 km lenkkien jälkeen, mutta päätellen jälkeenpäin useimmiten seuraavasta hymyilyttävästä olosta, mainitut lajit hivelevät mieltä ja vartaloa eri tavalla.

Tapitin äsken Yle Areenan dokkaria nuorista balettitanssijoista, jotka ovat heittäytyneet siihen skeneen niin täysillä kuin ikinä on mahdollista, ja koin taas pieniä harmistuksen pistoksia sen johdosta, että lopetin itse niin varhain. Toisaalta on naurettavaa jossitella ja katua yhtään mitään, sillä kaikilla valitsemillani reiteillä ovat olleet omat merkityksensä ja tarkoituksensa. Nyt olen tässä, en piinkovana balettistarana, mutta jonain muuna siistinä. Esimerkiksi räppifanina. Kuinka paljon aikaa olisi jäänyt keskellä viikkoa järkätyillä keikoilla ravaamiselle, jos elämäntyöni olisi tanssi?

Ok, myönnän asetelman irrationaalisuuden. Kävin joka tapauksessa Tavastialla keskiviikkona notkumassa Kriden, Tuuttiksen ja Aivovuodon tahtiin. Oli hämmentävä kokemus olla pitkästä aikaa kuukausiin yksin keikalla - yksi porukastamme sentään vaivautui paikalle, mutta joutui poistumaan ennen Aivowu:ta kuumeisuutensa vuoksi - mutta vaikka näpräsin aikani kännykkää ja koetin näyttää toimeliaalta, tajusin piakkoin sulloa kaikki virikkeet pois silmistä ja vain hengailla. Yksin. Keskellä tyhjää lattiaa. Laitoin ylpeänä merkille, että alan olla niin varma omissa nahoissani, että yksin oleminen ei hävetä tai saa oloani epämukavaksi. Lisäksi Joda, K.V.N & Lobo sekä parilla biisillä vieraillut J-Laini (!!!) sai mut ekaa kertaa aivan sydänsilmäiseksi. En ole täysin tajunnut, miksi porukka hehkuttaa kokoonpanoa niin auliisti. Toki olen alusta alkaen tiedostanut biittien olevan hämmentävän nerokasta ja veitsenterävää kampetta ja Jodarokin älykkään kiemuraisten sanailujen kohoavan aivan uniikille tasolle, mutta nyt osaset loksahtivat kohdilleen.

Pakko myös kehua illan esiintyjien kesken vallinnutta vapautunutta ja välitöntä meininkiä, joka pätee niin Kridlokkiin ja Tuuttimörköön kuin tähän vikaan poppooseen. Naureskelin hangon keksinä jokaisen biisin välissä ja kadehdin jäbien ilmiselvän hermoilematonta otetta esiintymiseen. Keikoille mennään ensisijassa musiikillisten kokemusten takia, mutta koska niitä saa myös tietokoneen musakansiosta, on arvostettavaa, jos lavalla vallitsevasta menosta saa irti jotain extraa.

Viikon päästä sama tunnusteleva olotila taitaa olla edessä DJ Polarsoulin Pilvilinna-muistelukeikalla, jolle hankin lipun aikoja sitten varmistelematta, kiinnostaako yhtäkään kaveria toimia seuralaisena. Ihan sama, koska levy on timanttia.

Teetä ja kaakaoo

JES! Kohta julkaisen ekan kirja-arvostelun sitten toukokuun. Olen väsännyt tekstiä kahtena iltana ja pyöritellyt mielessäni useamman kuukauden. En sentään tätä nimenomaista kirjoitusta, mutta ajatusta siitä, että jotain on kirjoitettava. Olen todella kiitollinen siitä, etten sittenkään halunnut laittaa koko kirjablogia jäihin.

Lauantaina oli juuri niin upeaa ja mahtavaa ja hilpeää kuin odotinkin. Molemmat siskot liittyivät ilahduttavaa kyllä seuraan, keikat olivat poukkoilevan hauskat, ja tämänhetkinen lempityyppini soitteli levyjä pilkkuun asti. Koko viikonlopun yllä leijailee nyt jälkeenpäin ajateltuna taianomainen utu, josta voin kiittää mainittua dj:tä. Menin sunnuntaina nukkumaan kymmeneltä aamulla ja palasin kotiin yli kaksitoista tuntia myöhemmin täysin epätodellisessa tilassa. Olen onnistunut palauttamaan unirytmin raiteilleen, mutta ajatukseni leijailevat edelleen menneessä. Vaikka oli huikeaa, on pakko todeta, että toiseen ihmiseen kiintyminen ei aina ole hirveän mieluisaa. Tai on, samalla kun ei ole. Joskus manaan tätä tunteellista puoltani, joka saa uiskentelemaan ihan liian syvissä vesissä.

Lämmitän sisintäni nyt sitten niiden keinojen avulla, jotka on saatavilla. Raakakaakaojauhe ja mantelimaito ovat uudet lempparini, jotka eivät kaipaa seuraukseen mitään makeutusta. Jouluisemman muunnelman voisi kardemumman ja kanelin avulla kehitellä, mutta vielä tämä riisuttu versio pitää mut onnessani. Kakkosena tulevat kaikki kuukausien aikana haalimani teelajikkeet, joista todella aidosti tykästynyt olen ainoastaan licorice&cinnamoniin sen makujen tummuuden johdosta. Kahvihimoni alkavat pikkuhiljaa talttua - on jo aikakin näin kolmen kuukauden sinnittelyn jälkeen - mutta teen pehmoisuus ei vieläkään tee täyttä tehtäväänsä. Olen silti toiveikas ja uskon, että alan piakkoin rakastaa tätä tähän mennessä ajoittain suorastaan tympeältä ja tylsältä tuntunutta kahvin korviketta.

Tästä tulee nyt ankea valitusvirsi, mutta olipa harmillista, että ensin odotan täpinöissä Solsidanin tekijöiden uutta sarjaa, enkä ekan jakson aikana naurahda tai edes hymyile kertaakaan. Mutta ehkä on vain hyväksi, ettei iltoihini ujuttaudu vielä yhtä aikasyöppöä kaiken turhanpäiväisen datailun ja haahuilun lisäksi. Lukeminen olkoot pääajanviettotapani tästä lähtien, ja tietysti napostelu sen aikana.

Täpinät

Mulla on tosi pitkästä aikaa kutkuttava etkoiluolo, vaikka en ole tippaakaan alkoholipäissäni tai edes lähdössä mihinkään vielä muutamaan tuntiin. Koko päivän sisälläni on väreillyt jännitys, eikä mikään pikkuisista puuhistani ole onnistunut riistämään huomiotani täysin pois perhosista vatsassa. Ei sillä, että se haittaisi mitään. Olen kaivannut tätä toimeliasta innostuneisuutta, joka potkii mut ulos kämpästä, ja mikä tärkeintä, saa todella nauttimaan olostani. Viime kerrat keikoilla ovat olleet tasoa "ihan jees", sillä selväpäisyys vaatii tiettyä kylmähermoisuutta, ettei ympäröivä promillepitoinen todellisuus käy liian raskaaksi, varsinkin jos omat energialevelit hupenevat tasaista tahtia pitkin iltaa. Aiemmin sain alkoholista tarvittavan energian täyttämään sitä tyhjiötä, minkä usean tunnin syömättömyys synnyttää, enkä ole vielä keksinyt korvaavaa kikkaa. Ei tuntuisi kovin luonnolliselta lampsia kavereiden seuraksi tupakalle ja kaivella laukusta bansku tai eväspatukka muiden tuprutellessa vieressä. Tänään fiilis on kuitenkin eri. En tiedä mitä odotan niin huimasti tai mikä mua hermostuttaa, mutta tällaisissa olotiloissa tuskin voi pettyä.

Tänään harhailin pinnistelyä vaativan flow-joogan jälkeen ympäri Kalliota koettaen metsästää tarpeeksi hämyisää kuppilaa teen lipittämiselle ja Lapiduksen dekkariin syventymiselle, mutta löydettyäni tieni Cafe Talon kotoisan yläkerran nurkkapöytään en päässyt lähellekään suotuisaa keskittymiskykyä, sillä kännykässäni pyöri luottoradio SAY FM ja Nyt Hylly$, jonka tämänkertainen vieras Saikku T oli valinnut niin nostalgisia/levottomia/energisoivia biisejä soitettavaksi, että keskityin lähinnä höpisemään muiden kuuntelijoiden kanssa ja etenin kirjanssa noin kaksi ja puoli sivua. Kai tuo parituntinen toimi tunnelmaan virittelevänä etkoiluna, sillä oltuani koko viikon hieman vastahakoinen osallistumisen suhteen olen nyt jo hullun täpinöissä illan esiintyjistä. (VARSINKIN SPEDE HASASESTA jota olen luukuttanut koko syksyn!!!)

Kuva fb-eventistä

Taakse jäävä viikko on muutoin kulunut täysin vastakkaisissa tunnelmissa: olen lukenut, lukenut ja lukenut. Välillä kirjoittanut muistiin juttuja, jotka haluan viedä kirjan sivuilta laajempaan käyttöön. Vilkaisin äsken kirjahyllyssäni kohti korkeuksia kohoavaa romaanikasaa ja meinasin melkein katua sitä, että illan suunnutelmat on lyöty lukkoon. En yksinkertaisesti malta odottaa, että pääsen kaiken tuon hömpän ja vähemmän hömpän kimppuun.

Nyt lipitän glögiä ja pohdin milloin jaksan vääntäytyä suihkuun. Onneksi valitsin vaatteet valmiiksi jo eilen - kuinka teini sitä voikaan olla - ja säästin tälle illalle puoli tuntia extra-aikaa, mikä olisi muuten kulunut erilaisten asukombinaatioiden mallailuun. Melkein houkuttaisi vetää ylle tämä överihuppari, jossa pyöräilin eilen Selloon koluamaan kirjaston levyhyllyjä ja opiskelemaan varjominän konseptia, mutta ehkä koetan olla siivompi, että edes pääsen Kutoselle sisään.

Juoksurakkaus

Lauantain taika on taas laskeutunut yllemme. Päivän päällä leijuu nähtävästi selittämätöntä kaiken elektrisoivaa magiaa riippumatta siitä, kuluvatko arkipäiväni masentuneesti laahustaen vai kaikkia rakastamiani asioita puuhaillen.

Eilen en malttanut Lapidukseen sukellettuani mennä nukkumaan oikein ollenkaan, joten jouduin potkimaan itseäni päästäkseni varaamaani yltiöaikaisin eli yhdeltätoista alkavaan keskivartalotreeniin. Suhtaudun ehkä hieman liian dramaattisesti "univajeeseeni" ottaen huomioon, että tuhisin täydet seitsemän tuntia, mutta vireystilani ei katso minuutteja vaan sisäisiä tuntemuksia. Kävi kuitenkin samoin kuin joka ikinen kerta voittaessani peitonallejäämis-halut: tein aivan huikean suorituksen salilla pinkomalla vatsisten pumppaamisen jälkeen lähemmäs seitsemän kilsaa.

En voi tarpeeksi hehkuttaa voittajafiilistäni, ja suon itselleni nyt (tai no ainahan teen tätä samaa itseni buustaamista) häikäilemättömän omakehuhetken. Syksyn alussa päätin varovasti, että teen tästä vuodenajasta sen vaiheen elämässäni, jona aloin jälleen juosta, ja nyt kaikki ennusmerkit toiveeni toteutumisesta näyttävät lupailevan parasta. Olen lenkkeillyt pari kertaa viikossa pidentäen jatkuvasti juoksuaikaa. Nopeuden suhteen aloitin lähes heti kovista lukemista, sillä en yksinkertaisesti kykene hölkkäilemään rauhassa lempinostatusbiisieni soidessa. Sitä paitsi pikajuoksu tuntuu soveltuvan mulle paremmin kuin lepsumpi meno, sillä kroppani asettuu nopeuden kohotessa luonnostaan oikeisiin uomiinsa ja tunnen mielihyvän värinöitä selkärangassa asti. Viimeisimpien sessioiden aikana olen kuitenkin käyttänyt tahdonvoimani viimeisimmätkin rippeet, jotta muistaisin pitää nopeuden nostamisen maltillisen tasaisena jaksaakseni varmasti sen nelisenkymmentä minuuttia, mihin tänäänkin pyrin. Jälkeenpäin olin punanaamainen ja euforinen ja vilistin rahansäästöaikeistani piittaamatta lemppariini Factoryyn mutustamaan lohi-vuohenjuusto-ananas-aurinkokuivattu tomaatti-kurpitsansiemen-salaattia.

Ilmeisesti jätän liikaa asioita sattuman varaan sen sijaan, että tähtäisin määrätietoisesti niiden toteuttamiseen. Tänään haahuilin vähän kuin vahingossa Rikhardinkadun kirjastoon uskaltautuen ainoastaan haaveilemaan siitä, että jaksaisin keskittyä unianalyyseihin niiden vaatimalla intensiteetillä. Lopputulos oli, että istuin kaksi tunti raapustelemassa pohdintoja univihkoseen, ihmetellen jälkeenpäin sitä, kuinka taas onnistuin saamaan aikaiseksi jotain, mitä kovasti toivoin. Kuinka blondi sitä voi olla? Kukas muu näitä juttuja ohjaisi kuin mä itse?

Yksi uni sai mut huomattavan innokkaaksi ja kiittelin aivopoimujani siitä, että ne jaksoivat kaivella syvempiä merkityksiä. Löysin myös jänniä samankaltaisuuksia monista tämän viikon öistä, sillä lähes jokaisessa unessani esiintyvät tyhjyyttään kumisevat hallit tai varastorakennukset sekä huimaavan korkeat paikat. Katsotaan mitä teen näillä alitajuntani tarjoamilla infoilla, mutta ulkopuolisenkin on helppo päätellä, että uusi elämäntilanne kehottaa rakentamaan jotakin tästä tyhjyydestä, missä tällä hetkellä kellun, samalla kun edessäni aukeava jättimäinen maailma tuntuu pökerryttävän hurjalta.

Ei kirjastoreissua ilman paria uutta romaania laukun pohjalla. Mulla tulee ennen pitkää todella kiireiset oltavat kirjaston eräpäivien kanssa, joten ei auta kuin pistää vipinää lukupuuhiin.

Trendikäs hobo-outfit freesisti kirjaston vessassa

Kuinka koitini voi näyttää erilaiselta, paljon raikkaammalta ja pehmeän valoisalta ja kutsuvammalta kuin eilen? Lauantai, paljasta salaisuutesi! Nyt käperryn viltin alle VIP-rummet seuranani, mutta ensin on luukutettava vielä pari kertaa tätä psykedeelisvibaista uusinta A$AP Rockya.

Musalove

Olen elänyt nyt viikon lähestulkoon erakkona. Ainoastaan tiistaina onnistuin sovittamaan kalenteriini jopa kaksi sosiaalista menoa, mutta muuten juttuseurana on whatsapp-viestittelyn lisäksi toiminut ainoastaan ruokakaupan kassatädit ja ihmiskontaktina unisportin ryhmäliikuntatunneille kerääntyneet jumppailijat. Toivon, että alan hiljalleen lipua kohti sitä optimaalista sosiaalista tasoa, joka ei uuvuta mutta ei myöskään jätä kaipaamaan lisää toimintaa. Eristäytymisen myötä ehdin kuunnella, kenen seuraa ja minkälaisissa olosuhteissa todella halajan, sen sijaan että koettaisin väkisin täyttää viikonloput kaikenlaisella hälinällä, joka kuluttaa mut huomaamattani puhki.

Ainakin kirjat ovat tulleet jäädäkseen. Tämän naputtelemisen jälkeen teen herkkuiltapalan - en todella tiedä, pystynkö ensi viikosta lähtien luopumaan hedelmistä, sillä niiden puuttuessa illoiltani putoaa pohja - ja läväytän auki Jens Lapiduksen uusimman trillerin. Vaikka vuoden kestänyt hirvittävä gradu-urakkani rakentui Lapiduksen trilogian ympärille, en onneksi kehitellyt mitään loppuelämän kestävää traumaa hänen koukuttavaa tuotantoaan kohtaan.

Elämäni ensimmäinen kunnolla toteutettu ja uskollisesti täydennetty unipäivis alkaa lähestyä loppuaan. Olen tyytyväinen siihen sinnikkyyteen, millä olen raapustellut muistiinpanoja aamusta toiseen elokuun lopusta lähtien, mutta mulla on paha tapa siirtää analysointivaihetta iltaan ja usein vasta seuraaville päiville, jolloin unien reunat ovat alkaneet häilyä ja pehmentyä tunnistamattomaksi mössöksi. Tältäkin viikolta käsittelemättömiä unia on neljä kappaletta, vaikka aikaa pohdiskeluun olisi ollut enemmän kuin viime kuukausina yhteensä. Huomenna otan tavoitteeksi kirjastoreissun tuon vihkosen kanssa, jotta voin paneutua projektiin sen vaatimalla huomiolla.

Nyt kun tililläni makoilee parin kuukauden palkka, otan kaiken ilon irti ja sijoitan varojani keikkoihin niin pitkään kuin vielä pystyn tuhlailemaan nautintoihin. Näitä hemmoja olen luukuttanut nyt vuoden melkoisella intensiteetillä, ja odotus on jo katossa!

Toimettomuus ajaa mua muutenkin entistä vahvemmin musiikin pariin. Olen löytänyt teknon sykkivän maailman ja surffaillut monet yöt soundcloudiin pesiytyneiden huipputuottajien säväyttävien ääniaaltojen keinuteltavana. Jättimäisin suosikkini on Subp Yao, jonka musiikin kanssa voisin mennä naimisiin. Riehuvampi meininki ei saa mua ihan niin liekkeihin kuin matalalla värisevät ja näennäisesti hillitymmät kappaleet, jotka kuitenkin kaikessa riisutussa hallittavuudessaan saavat mut riemuitsemaan täysin eri tasolla kuin yksikään räjähtävä bilebiisi. Eilen kuuntelin piiskaavalta räntäsateelta bussipysäkin katoksen alle suojautuneena Eraa ja meinasin siinä Kumpulan puutalojen katveessa sulaa noille pumppaaville surinoille. Kiitos musiikki että pakahdutat mut näin, rakastan tunnekuohuja.

Sokrukoukku

Eilisen päivän suunnitelmat tiivistyivät tähän taaperoon. Pyöräilin puolitoista tuntia ympäri Espoota valiten aina vahingossa kaikkein pisimmän kiertoreitin, pyöräillen kerran jopa kaksi kertaa jonkin jättimäisen toimistorakennuksen ympäri luullen löytäväni kätevän salakäytävän, joka olisi lyhentänyt matkaani. Koko vierailuun matkoineen meni lopulta tuntikausia, mutta ei se mitään! Mihinkäs tässä kiire olisi. Pääsin taas fiilistelemään kotoisaa Iso Omppua ja kotimatkalla valitsin kaikkein nostalgisimmat hiekkapolut nuoruusajoilta rakasta rantaviivaa seuraillen.

Täytyy kyllä koettaa skarpata pikkuhiljaa, sillä päivien valuminen epämääräiseen puuhasteluun on iso riski. Tänään koin tosin suuren toimettomuudesta syntyneen oivalluksen: en olekaan kyllästynyt lukemiseen! Olen haalinut pelkkiä tietokirjoja ja kahlannut niiden faktapitoisessa maastossa alkukesästä lähtien, mutta tänään annoin itselleni täyden selailurauhan Sellon kirjastossa ja sain yllättäen saalistettua ison kasan kutkuttavia romaaneja päivieni ratoksi. Sen jälkeen tein jotakin ennenkuulumatonta: istuin kirjaston lukusalissa ja luin. Älytöntä! Mieleni vaikuttaa siis vihdoin olevan sen verran seestynyt, että se alkaa janota todellisista mielihaluista syntyviä virikkeitä pelkän tyhjänpäiväisen datailun ja apaattisena lojumisen sijaan.

Loppupäivä kului Sarah Wilsonin 8 viikon Irti sokerista-puhdistuskuuriin perehtymiseen, jonka aloittanen ensi viikon alusta tai sitten kun loput hedelmät ovat hävinneet jääkaapistani. En tiedä kuinka hyvin ruokavalioremppa ja uusi pihistelevä elämäntyyli menevät yksiin, mutta haluaisin kovasti päästä perille siitä, kuinka vahvassa hedelmäkoukussa oikeastaan olen. Jos en saa jokailtaista kiivi-päärynä-komboani, olen kärttyisä ja nälkäinen. Uskon tämän olevan enemmän mielen kuin kropan addiktiota, ja mikäs sen antoisampaa kuin haastaa itsensä luopumaan jokaisesta nautinnonlähteestä! Toisaalta suunnittelin sokerilakkoa jo elokuussa, mutta en päässyt edes alkuun, koska en laiskuuksissani jaksanut perehtyä korvikkeisiin, joten nyt on korkea aika toteuttaa missio.

Wilsonin kirjasta löytyy jos jonkinmoista reseptiä parin kuukauden ajaksi, joista pariin tartuin hetimmiten. En ole käsittänyt, kuinka yksinkertaista oman mantelimaidon tekeminen on, vaan olen tuskaillut kaupan ylisokeroitujen ja -hinnoiteltujen versioiden ääressä päätyen joka kerta iänikuiseen halvempaan kauramaitoon. Sekin on herkullista, mutta ei välttämättä niin ravitsevaa kuin pähkinäiset muunnelmat. Sen lisäksi mössäsin muffiniversiot Wilsonin avokado-lime-kookosjätski-reseptistä, ja tyrkkäsin muotit pakastimeen. Olisipa jo huominen niin pääsisin nautiskelemaan! Nyt menen ulkosalle tekemään muutaman juoksupyrähdyksen, sillä jännästi energiani kohoavat sitä korkeammille taajuuksille, mitä myöhäisempi ilta on.

Mandala

Tänään aikomukseni oli herätä viimeistään kymmeneltä ja lähteä heti erinäisiin toimistoihin selvittelemään rahatilannettani, mutta 12:10 nostin hädissäni pään tyynystä ja aloin nauraa pommiin nukkumiselle. Ehkä sillä ei ole niin väliä näin harmaana merkityksettömänä tiistaina, pidänkö kiinni ylitarkoista suunnitelmista vai en. Sainpahan univelat kuitattua, mikä tarkoittaa positiivisempaa mieltä, mikä taas johtaa väistämättä hyviin asioihin suuremmalla todennäköisyydellä kuin stressipäinen pakottaminen.

Yhtenä yönä hääräsin puolitoista tuntia tällaisen kuvion kimpussa ja pohdin huolellisesti, mitkä pallurat saavat minkäkin värin. Samalla kuuntelin PMMP:tä ja Kuolleita Intiaaneja ja matkustin ajassa taaksepäin lukiovuosiin, kun elin tavallaan huolettomammin - vailla paineita siitä, mikä musta tulee isona - mutta toisaalta paljon rankemmin. Olin ankara kropalleni ja häijy mielelleni. Vaikka katselen nykyään räppikeikoilla ympärilleni pöllämystyneenä kaikista junnuista, joiden takia meinaan kokea pientä ikäkriisin tynkää, olen onnellinen, että noista nuoruuden epävarmoista vuosista alkaa olla vuosikymmen.

Sitten tärkeämpiin aiheisiin. Eilisen paradoksi oli tämä: jaksaisinpa pestä hiukseni useammin, koska ne ovat niin pitkät ja hulmuavat ja kauniin luonnollisen väriset, mutta jos tiuhennan pesuväliä, niiden kunto heikkenee tasaista tahtia. Kumman valitsen? Laiskuuteni kehottaa pitämään nykyisen hätäilemättömän kolmen tai neljän päivän välin, sillä onhan melkoinen ponnistus raahautua suihkuun hieromaan pesuaineita kuontaloonsa.

Istun sängyssäni puolittaisessa asennossa pyöräilypöksyissä valmiina lähtemään kohti Espoota siskon ja beben luokse. Tänään piti olla kuiva keli, mutta niin vain Foreca vaihtoi sinisen pilven kuvan kahteen vesipisaraan. Aion silti uhmata ilmaston luomia esteitä ja karauttaa tunnin matkan satulan selässä. Jäin sunnuntaina ekaa kertaa smurffien tutkaan ja jouduin hyväksymään 80€ sakot yhden päivän pummeilusta (bussikortin kausi oli umpeutunut edellisenä päivänä), joten nyt en kyllä piruuttani maksa mitään kalliita seutulippuja. (Ihan kuin HSL:ää kiinnostaisi milliäkään, menenkö mä tänään julkisilla vai en.)

Unimaailmaa

En vieläkään oikein käsitä, että huomenna EI töihin. Sen sijaan suunnittelen meneväni ummikkona Kelaan kyselemään tyhmiä, sillä jostainhan mun on kerättävä ropoja vuokraa ja syömistä varten.

Ajattelin, että niin kauan kuin tilanteeni on epävakaa, en tuhlaile muuhun kuin ruokaan ja keikkoihin. Niissäkin joudun luultavasti karsimaan ylimääräiset pois. Kunhan saan pitää vihannekseni, hedelmäni ja lempiartistini, olen tyytyväinen.

Onneksi kirjojen haaliminen ja lukeminen on ilmaista. Olen parin viikon ajan (juu lukutahtini on edelleen säälittävän verkkainen) uppoutunut Wayne W. Dyerin oppeihin alitajunnan voimasta, ja tämän päivän tärkein neuvo liittyy uneksimiseen sekä siihen viiteen minuuttiin ennen tiedottomaan tilaan vaipumista, jolloin olen itse ratkaisevalla tavalla vastuussa siitä, millaisilla urilla alitajuntani yön aikana kruisailee. Voin ohjelmoida sen joko vatvomaan kaikkia murheita ja suruja, joita päivä on tielleni heittänyt - kuten tänään kahdeksankympin tarkastusmaksun, AARGH, en edes lähes ikinä kulje pummilla - tai tuntemaan iloa ja tyytyväisyyttä ja kaikkia miellyttäviä olotiloja, joita toteutuneet toiveet mussa herättäisivät.

Unissa koko ääretön universumi on avoinna, joten miksi se on hereillä ollessa niin rajoittunut? Voinkohan alkaa kuroa umpeen eroa utopistisen unielämän ja tasapaksun arjen välillä ihan omin neuvoin?

Haikeaa onnea

Kuuntelen tässä Kasmirin Onnellista miestä ja vellon räjähdysalttiilta tuntuvassa mielihyvänpuuskassa. En tiedä miksi Kasmirin poppityylit iskevät muhun, mutta niin vain huomaan pyörittäväni AMK Dropoutia aina kun mieltäni painaa jokin ja tarvitsen välitöntä ja helppoa piristystä. Onnellisessa miehessä on toki hymyilyttävänä lisämausteena mieluisa vierailija, joka saa jorailufiiliksen päälle.

Ihanat pilatesopet tulivat eilen hyvästelemään kera suklaan ja teen, mikä sai mut lähes itkemään. En ole edes tajunnut, että joidenkin työkavereiden kanssa on syntynyt ihan oikea side näiden kuukausien aikana, ja sen katkaiseminen tuntuu haikealta. Olen koko viikon halaillut ihmisiä (kirjoitin aluksi ajatuksissani ihmisejä... t. kirjallisuustieteen maisteri) dramaattisissa lähtötunnelmissa, ja vaikka menen helposti jäykäksi ja vaivautuneeksi tilanteissa, joihin liittyy jotakin tunnepitoista mutta ei yhtään hyvää ystävää - eli en oikein osaa vapautua omaksi itsekseni - on suloista huomata, että musta on tykätty. Ei sillä, että pitäisin itseäni hirvittävän vastenmielisenä tyyppinä, mutta on silti yllättävää ja mieltä lämmittävää tietää, että myöskään ympäröivät ihmiset eivät pidä mua sellaisena.

Juhlistin työn ikeestä vapautumista kaverin naamiaisissa. Julkisilla olisi mennyt lähemmäs tunti, kun taas pyörällä viiletin paikalle vartissa. En edes eksynyt pahasti, vaikka jouduin poukkoilemaan pimeässä ja tihkusateessa tuntemattomalla maaperällä identtisiltä näyttävien rivitalojen välissä. Kruisiessani pihaan moikkasin ulos tupakalle kerääntynyttä porukkaa, ja etsiskellessäni sopivaa seinustaa pyörälle, yksi poitsuista heitti "Hei sori, tulitsä tänne bailaa vai?". Ennen kuin edes tajusin kysymyksen pointtia, alkoivat muut nauraa, että öö tossa on Riina. Näytän vissiin pyöräilytamineissani tunnistamattomalta keski-ikäiseltä reippailijalta.

Kotibileissä ei ole viihtyisää, jos muut ovat 70-100% humalassa ja itse pysyttelee nollan tasolla. Älytöntä, miten taannun välillä teini-ikäiseksi sulkeutuneeksi entiseksi minäkseni, mutta eilen halusin useaan otteeseen paeta hiljaiseen nurkkaan muilta piiloon. Ja itse asiassa sainkin mahdollisuuden siihen kiitos ison kämpän ja nurkissa pyörivien kissojen, joiden pariin pääsin huomaamatta vetäytymään. Aikani paijailtuani kävin taas pyörimässä muiden keskellä ja koetin sulautua porukkaan, mutta jokin tökki. Tyypit ovat enemmän tai vähemmän läpikotaisin tuttuja, mutta en pystynyt rentoutumaan.

Ei se mitään. Kävin saunassa - istuin ainakin vartin silmät kiinni ja huomioin miten hien hidas valuminen, kiukaan kohina ja pihalta kantautuva levoton möykkä resonoi mielessäni - ja makoilin loppuajan parin lähimmän kaverin kanssa sängyssä kikattamassa. Poliisiasuani kommentoitiin monin hämmentävin sanankääntein, joista huvittavin oli erään tuntemattomamman ja muhun aina melko välinpitämättömästi suhtautuneen duden pysähtyminen, tuijottaminen ja nauruun hörähtäminen joka kerta kun tiemme kohtasivat. Myös pamppu kirvoitti jos jonkinmoista likaisenpuoleista vitsintynkää.

Tänään oli kirpeänkuulas talvea enteilevä pakkaseen vivahtava päivä, josta ammensin voimaa pyöräilemällä Kaivariin ja istuskelemalla tasan samalla penkillä kuin muutama kuukausi taaksepäin kesän ovella, nyt hyisemmissä ja haikeammissa tunnelmissa. Kuuntelin huikean Kalevin melankolisia biisejä ja koetin olla miettimättä mitään. Ensi viikolla alkaa sellainen pääni puhki pohtiminen, että nyt vain olen.

Mutta maanantaina ei tarvitse mennä töihin. Kuinka helpottunut sitä voikaan olla.