Suklaamarjamöykyt

Sanonpahan vain, että NAM! Nämä mustaherukka-suklaaraakaleivokset saattavat näyttää epäilyttäviltä möykyiltä, mutta olivat tunnin pakastamisen jälkeen mitä oivallisin välipala. Nyt nappailen jäisiä mustaherukoita, joihin olen aivan liian koukussa. Menen kohta vararikkoon ollessani niin kykenemätön vastustamaan hyviä eli kalliita raaka-aineita.

Tämä vuosi on räpin kannalta aivan järjetön. En kohta kykene sisäistämään enempää uusia tuttavuuksia tai vuoden parhaan levyn titteliä havittelevia artisteja. Tässä taas yksi potentiaalinen täysosuma nimeltä JV.

Kohtalokas kesäkurpitsa

Uskaltauduin kokkaamaan huomisen lounaan lapsuusajan inhokistani, eli kesäkurpitsasta. Olin ehkä 10-vuotias, kun istuimme lämpimänä kesäiltana tätini ja hänen miehensä valtavassa puutarhassa Itävallassa syömässä myöhäistä illallista. En muista mitä kaikkea pöydässä oli, mutta herkullisia antimia joka tapauksessa. Olin nälkäinen ja riehakas odotellessani into piukeana ruokailun alkamista. Linnut visersivät puiden latvoissa vasten vaaleanpunertavaa taivasta.

Juuri, kun luulin lastanneeni lautaselleni kaiken tarvittavan, äitini käänsi äitimäisen tomeran katseensa muhun. Hän osoitti kulhollista, joka sisälsi epäilyttäviä vihreitä rinkuloita, ja sanoi ne kohtalokkaat sanat, jotka kuuluivat jokseenkin näin: "Kaikkea täytyy maistaa, koska kaikkea täytyy osata syödä. Myös... kesäkurpitsaa."

Äiti piti meille sen verran hyvää kuria, että hänen sanomisiaan vastaan ei liiemmin kapinoitu. Pakotin siis itseni pusertamaan minimaalisen palasen äklöä kesäkurpitsaa tiukasti yhteen puristuneiden huulieni lävitse. Puraisin. Meinasin oksentaa. Sanoin elinikäiset jäähyväiset mokomalle ilonpilaaja-vihannekselle.

Tänä päivänä tiemme kohtaavat taas, koska olen aikuinen, ja viimeistään aikuisena on hölmöä nyrpistellä nenäänsä jollekin pelkästä tottumuksesta. Eivät nuo palaset ainakaan leikkuulaudalla kovin uhkaavilta näytä. Huomenna lounasaikaan koittaa totuuden hetki, kun maistan paistamaani hökötystä, jonka oli tarkoitus olla munakas. Arvioin kananmunien tarpeen lievästi pieleen, joten kulkekoon luomukseni mieluummin vihannespaistoksen nimellä.

Fail

Pitkästä aikaa olin todella pettynyt suoritukseeni ryhmäliikuntatunnilla. Sykkeet hipoivat maksimeita useammin kuin meinasin kestää, ja eräässä vaiheessa reidet menivät niin lukkoon, etten yksinkertaisesti voinut liikuttaa niitä. Myös lihaskunto-osuus tökki raivostuttavasti.

No, sain sentään kunnolla hien virtaamaan ja jumisuuden voi laittaa osittain lauantain ja maanantain treeneistä palautumattomuuden piikkiin. Haluaisin silti olla parempi, nopeampi ja voimakkaampi. Ainoa keino lienee osallistua intervallitreeneihin selkeästi säännöllisemmin kuin tähän mennessä.

On taas se aika kuukaudesta, kun olo omassa kropassa tuntuu tukalalta eivätkä työvaatteet meinaa mahtua kiinni. Ensimmäinen mieleen tuleva ratkaisu on ruokamäärän vähentäminen, mutta se on järjellä ajateltuna silkkaa typeryyttä. Se tästä vielä puuttuisi, etten anna itselleni riittävästi ravintoa, kun vetämättömyys meinaa muutenkin iskeä ilmat pihalle. Taivaalliset hedelmäiset iltapalani saavat siis pysyä ennallaan.

Lokakuuta on enää yksi päivä jäljellä, mutta meinaan jatkaa lihattomana muutamia poikkeustapauksia, kuten hienoja ravintolaillallisia, lukuun ottamatta. Keksin vasta eilen, että kirjastosta löytyy hyllykaupalla keittokirjoja, ja kävin kaivelemassa itselleni inspiraatiota jatkoon.

Uusi tuttavuus: linssit

Koetin kovasti varautua siirtyneeseen aikaan siten, etteivät tulevat pimeydet haittaa mua. Mitä sitten, jos valoisuus katoaa tuntia aikaisemmin? Niin käy vuodesta toiseen, eikä onnellisuuteni saa riippua siitä.

 

Ankealta näyttää. Kaikesta preppaamisesta huolimatta. Ilmiselvästi se ei ole tahdon asia, vaan valon tarve on rakennettu meihin sisään. Työpaikan kelmeä halogeenivalaistus ei paljon lohduta, kun luonnolliset auringonsäteet ovat piilossa ties kuinka monetta päivää.

Eilen koin kaksi onnellista hetkeä: ensin, kun tein linssikeittoa ja tulin samalla maistaneeksi linssejä ensimmäistä kertaa elämässäni. Epäilin etukäteen niiden muistuttavan lähinnä sipulia, mutta onneksi olin väärässä. Varsinkin tomaattikastikkeeseen valmistettuna sopasta tuli sen verran herkullista, että söin saman tien puolet. Se siitä ideasta, että teen kerralla koko työviikon ruoat.

Toinen euforiapuuska seurasi juoksulenkkiä, jonka oli määrä olla vartin pituinen hölkkäily, mutta joka yltyi lähes puolituntiseksi intervallitreeniksi. Tänään nilkka koettaa älähdellä, mutta en osaa vastustaa ipodin treenimusalistan ja täysillä pinkomisen yhdistelmää. Muualta on turha hakea yhtä vahvoja kylmiä väreitä.

Tänään olen ehtinyt löysäillä joustavan työpäivän lomassa. Illemmalla pyöräilen joogaan ja toivon, ettei kohuttu syysmyrsky vie mua mennessään.

Hyvää lauantaita

Tuossa kirjamessujen konkreettinen saldo, ja tuokin oli ruokapuolelta ostettu. Henkistä sisältöä olen onnistunut hankkimaan jonkin verran, mutta kuten arvelin, olen loppupeleissä skipannut 90% kiinnostaviksi merkkaamistani ohjelmanumeroista ja keskusteluista. Jos pyörin messuilla kaverin kanssa, ei keskittymiskykyni yksinkertaisesti yllä muuhun kuin taukoamattomaan jutusteluun ja päämäärättömästi ympäriinsä hyörimiseen.

En sittenkään voinut vastustaa kiusausta, vaan olen esitellyt uusia pöksyjäni kaikelle kansalle jo parina päivänä. Kuvan laatua tutkaillessani mietin sadannen kerran, että milloinkohan saan aikaiseksi pyyhkiä pölyt tuosta eteisen peilistä. Rakeisuuden minimointi voisi olla ihan tervetullut parannus miellyttävien kuvien kannalta.

Nyt nautiskelen punaviiniä (missäköhän vaiheessa aloin taas pitää sen mausta?) ja tobleronea, vaikka tunnin päästä pitäisi suunnata Tony's Deliin. Olen nyt jo vähän ähkyssä ruokamessujen maistiaisista, sillä vaikka niitä on vuosi vuodelta nihkeämmin tarjolla, saa tehokkaalla kiertelyllä kiitettävät makeaöverit aikaan.

Ulkona on kosteaa ja sumuista, mutta sen sijaan että näkisin sen luotaantyöntävänä, päätän pitää säätä kotoisana.

Trikoot x 2

Tämä epämääräinen möhkäle työpaikan kahvikupissa tulee kammoksuttamaan mua loppuelämäni. En enää ikinä käytä mitään astiaa tarkastamatta sitä ensin millimetri millimetriltä. Värisyttää kun katsonkin tuota kuvaa, puhumattakaan sitten konkreettisesta mukista, joka odottaa tyhjentämistään mun vieressä.

Rahan säästämisen kanssa menee taas vähän niin ja näin. Menin ostamaan uusia simppeleitä leggingsejä vanhojen viime vuonna ostettujen ja virttyneiksi ja reikäisiksi kulutettujen tilalle, mutta hurahdinkin täysin ihmeellisiin kuvioihin.

Tuskin käytän noita ihmisten ilmoilla muuten kuin kunnollisten housujen alla piilossa, mutta tulin sen verran hilpeälle tuulelle epämääräisistä muodoista, että en kuollaksenikaan voinut valita, kummat ovat mielekkäämmät. Ostin sitten molemmat, ja vielä kolmenkympin urheilutrikoot päälle. Hyi sentään. Ei saisi tulla näin tyytyväiseksi materiasta.

Ihmiset ovat kivoja

En ymmärrä mikä mua vaivaa, kun varasin huomisaamulle paikan klo 7:15 alkavalta joogatunnilta. Just vähän aikaa sitten julistin, etteivät vapaaehtoiset aikaiset aamuherätykset ole mulle soveliaita, ja kuitenkin harrastan tällaista itsekidutusta. Ainakin joogalajikkeen pitäisi tällä kertaa olla reippaampi kuin viimeksi, jolloin meinasin paleltua ja nukahtaa asanoihin.

Tänään olen kokenut ällistyttävän hymyilyttäviä hetkiä muiden ihmisten ansiosta, aluksi aamulla ihanan hierojan kanssa jutustellessa ja iltapäivällä törmätessäni vanhaan ystävään, jonka kanssa en ole vaihtanut kuulumisia kunnolla ainakaan puoleentoista vuoteen. Itse asiassa luulin loukanneeni häntä jotenkin, tai hänen olevan muhun ärsyyntynyt, mutta keskustelumme jälkeen totesin ylitulkinneeni tilanteen (kuten aina). Vaikka rakastan viettää aikaa yksin, ei elämä olisi mitään ilman vuorovaikutusta muiden kanssa. Tänään ihmiset tuntuvat antavan mulle erityisen aurinkoista energiaa.

Kyykkäystä

Hienot kännykkävarjot kuvissa. Väsäsin tänään itselleni kirjamessujen aikataulua sellaisella antaumuksella, että olen syvästi harmissani, jos en noudata sitä orjallisesti tulevien neljän päivän ajan. Tällä hetkellä sekä torstai että perjantai näyttävät vapailta, mutta epäilen, että huomenna puhelimet pirisevät ja viime hetken sairastumiset pakottavat mut suuntaamaan palkkaa eikä kirjoja kohti. Ironista, että toiveissani noiden kahden välissä olisi =-merkki.

Jos nyt pääsen nauttimaan kirjamessuista vain viikonlopun ajaksi, voin lohduttautua sillä, että useimmiten tsekkaan korkeintaan viidesosan niistä mielenkiintoisista paneeleista ja kirjailijahaastatteluista, jotka olen etukäteen merkannut tarkastamisen arvoisiksi. Jos vain pääsen maistelemaan viinejä ruokapuolelle parhaan ystäväni kanssa (olemme kehittäneet tästä vaivihkaa perinteen) ja pyörimään päämäärättömästi viihtyisässä kirjallisessa puheensorinassa, olen tyytyväinen.

Tein tänään bodypumpissa vahingossa kyykyt kera kuuden kilon ekstrapainon, sillä ymmärsin ohjaajan neuvot väärin ennen biisin alkua, enkä kehdannut luovuttaa kesken kaiken. Kuusi kiloa voisi olla jollekin pieni määrä, mutta koska normaalisti olen pitänyt askelkyykyissä vain yhtä viitosen kiekkoa mukana, tarkoitti tämäniltainen rutistus tuplaamista (kukaan ei luultavasti tajunnut höpötyksestäni mitään). Pidän itseäni kaikkea muuta kuin kilpailunhaluisena, mutta kun puhutaan urheilusta, löytyy musta ilmeisesti järjettömän itsepäinen piirre. Pitäisi noudattaa sitä useammin, sillä jaksoin kyykyt loppuun asti heittämättä tankoa pois. En olisi ikinä uskonut musta löytyvän sellaisia voimia! Huomenna jalat ovat luultavasti täysin muusina, enkä mene takuuseen tekniikan täydellisestä puhtaudesta, mutta I did it!

Alicia Keysiä ja ruokaa

Koin yhtäkkisen heräämisen ja oivalsin, että marjat ovat aivan naurettavan herkullisia sellaisenaan. Pakastemansikat ovat elävöittäneet jokailtaista turkkilaista jugurttiannostani jo useamman kuukauden ajan, mutta olen vastikään alkanut availla silmiäni marjahyllyllä ja napannut mukaani pienempiä marjoja sisältäviä pussukoita. Mustikat, puolukat ja nyt viimeisimpänä valloituksena mustaherukat ovat päässeet ilahduttamaan ruokahetkiäni. Tämän illan aikana olen saattanut täyttää tämän kolmen desin kupposen jo muutaman kerran, heh.

Lihaton lokakuu on sujunut niin mutkattomasti, että aion jatkaa tuntemattomien kasvisruokareseptien määrätietoista testailua myös kuun vaihteen jälkeen. Huomiseksi työlounaaksi aloin keittää kasaan kiinankaalia inkiväärikastikkeessa ja paistan vielä vuohenjuustoa täyteläistämään annosta.

Olen vieläkin hieman ähkyssä eilisestä poikaystävän perheen luona vietetystä synttärijuhlinnasta, jonka aikana saimme maistellaksemme kaikkea lohi-avokado-leipäsistä ihanan rapeakuoriseen kuhaan ja sienirisottoon. Sitä saimme kunniaksemme viedä vielä kotiin illan päätteeksi. Mutta kyllä tästä pannusta lähtevät aromit kieltämättä herättelevät ruokahalun jälleen täyteen kukoistukseensa. Käytin Pirkan yrttistä tomaattikastiketta, joka osoittautui kovin alhaisessa yhdeksänkymmenen sentin hinnassaan yllättävän makoisaksi.

En voi olla kihertelemättä ylpeydestä kun mietin, millaisia ruokalajeja olen viime aikoina loihtinut. Ennen taloudessamme paistuivat aina vuorotellen kana ja jauheliha, makaronilaatikko ja lasagne. Siis silloin harvoin kun edes jaksoimme valmistaa mitään omin kätösimme. Nyt syön ennakkoluulottomasti kasviksia ja juureksia, joita olen luullut vihaavani, ja olen aivan täpinöissä kaikista ruokamaailman löydöistä, joista en ole aiemmin ollut tietoinen. Harmi, että poikaystävä nyrpistää nenäänsä suurimmalle osalle kasvispöperöistä, mutta ehkä hänkin uskaltautuu tutustumaan uuteen viheriäiseen maailmaan jokin päivä.

Kohta lähden katutanssahtelemaan Kumpulaan, sillä bongasin tuntitarjonnasta street dancen alkeiskurssin. Pitkästä aikaa pääsen tanssimaan lajjia, jota rakastan kaikista eniten. Opettajana on kaiken kukkuraksi tyyppi, jonka tiedän voittaneen tanssikisoja ja joka oli ainakin muutaman vuoden takaisilla tunneilla hersyvän hyvällä tuulella.

Tämän biisin loppuosa on niin värähdyttävä. Koko levyllä on muutenkin erityinen paikka muistoissani, kun kuuntelin sitä viime talven uuvuttavan unettomina öinä pahimpiin itkuihini.

Tärisyttää

Siis miten kylmä tuolla on? Pelottaa, että poikkiksella ei ole tarpeeksi lämmintä mukana metsäreissulla. Kännykän hän uhosi sulkea heti metsän rajalla, joten en voi edes soittaa ja huolehtia. Koetan ohjata hermostuneisuuden muualle ja pohdin sen sijaan, minkä leffan katsoisin, vai keskitynkö johonkin hölmöön sarjaan. Olisiko Solsidan sopivan kepoinen mutta ei täysin aivoton tähän parin drinkin jälkeiseen pöhnään?

Leijonasydän

Kuva

Kävin pitkästä aikaa katsomassa sellaisen leffan, josta en tunnekuohun takia pysty edes kirjoittamaan mitään objektiivista. Kuinka paljon vihaa ja surua voikaan kertomus herättää! Tietysti syvä eläytymiseni johtuu siitä, että elokuvan rasismilla on ilmiselvät linkit oikeaan elämään, eikä sitä voi ottaa pelkkänä fiktiona. Leijonasydän kertoo uusnatsista, joka rakastuu naiseen ja kiintyy tämän poikaan, jonka isä on syntyperältään ei-suomalainen.

Elokuva aiheuttaa epätoivoa, mutta siinä pääsevät vuorottelemaan myös karu ja lämmin huumori. En usko muiden kuin suomalaisten pystyvän kuvaamaan todentuntuista väkivaltaa pilke silmäkulmassa. Hupaisammat häivähdykset rajoittuvat tosin vain pariin kohtaukseen, sillä skinien tummaihoisiin kohdistuvien iskujen aikana tekee lähinnä mieli itkeä.

Kotimaisissa leffoissa on aina ne samat vakionaamat, jotka kyllä osaavat hommansa mutta kaipaisivat piristysruisketta. Laura Birn esiintyy taas sysimustat meikit silmien ympärillä, ja miksi hänen hahmonsa on aina hieman vinksahtanut kovis, jolla ei mene erityisen hyvin? Jasper Pääkkönen on mun silmissä ollut aina jollain tapaa ylimielinen, mutta nyt hän vetää isänmaata ylistävän ahdasmielisen tukarin roolinsa niin hyvin, että saan vaarallisen aggressiivisia tuntemuksia jo tyypin naaman katselemisesta. Nappisuoritus siis.

Yksioikoisen mustavalkoinen elokuva ei ole kyseessä, sillä skiniporukoiden riemukas yhteishenki käy selkeästi ilmi. Sen kautta pyritään tutkimaan ja ehkä ymmärtämään sitä, ettei kaikki välttämättä riipu vihasta etnisiä vähemmistöjä kohtaan, vaan yhteenkuuluvuuden tunne ja suojeleva turvaverkko pitävät tiukasti kiinni porukassa. Myös pahassa, sillä skinin ei noin vain suvaita irtaantuvan liikkeestä.

Kuva

Yusufa Sidibeh on aivan syötävän suloinen ja voittaa puolelleen kenet tahansa. Peter Franzénin hahmo on aluksi suurin piirtein yhtä inhottava kuin velipuolensa Pääkkösen, mutta hän osoittaa sellaisia herkkiä inhimillisyyden merkkejä, ettei peli ole hänen kohdallaan menetetty. Franzén kuuluu vissiin myös niihin vakikasvoihin, jotka ovat pyörineet Suomen leffakentällä pidempään, mutta olen jotenkin oudosti onnistunut sivuuttamaan suurimman osan hänen töistään. Yllättäen lämpenin hänelle alusta alkaen. Ne silmät...

Tärkeintä elokuvassa on, että se toivottavasti kannustaa porukkaa valpastumaan suvaitsemattomuuden suhteen ja toiminaan arkielämässä sen vastaisesti. En tiedä mitään niin etovaa kuin rasismi, en vain pysty millään tasolla käsittämään sellaisten ihmisten ajattelutapaa. Joudun nyt lopettamaan kirjoittamisen ennen kuin alan syytää raivokasta tekstiä, joilla ei tässä kontekstissa ole mitään virkaa. Voin siis suunnata raikuvat aplodit tuottaja Dome Karukosken sekä käsikirjoittaja Aleksi Bardyn suuntaan, ja todeta, että he ovat kadehdittavan taitavia kirvoittamaan vahvoja tunteita.

Lempeä lauantai

Eivät ne mekot sitten innostaneetkaan niin paljon kuin luulin. Onneksi poikkikselta voi lainata kivoja vaatteita, kuten tuo miellyttävä puna-musta-ruutupaita, joka on sopivan kookas päällä.

Heräsin tänään jo puoli yhdeksältä kuskaamaan poikaystävää kavereineen Sipoon metsikköön vaeltamaan ja leikkimään Survivormania. En tule koskaan ymmärtämään viehätystä, joka muka liittyy luonnossa selviytymiseen, erilaisiin tulentekotaktiikoihin tai leiriytymiseen, mutta ei mun varmaan tarvitsekaan niin kauan kuin saan kanavoida omat energiani itselleni mieleisempiin aktiviteetteihin.

Joka tapauksessa taksikuskina toimisen takia jouduin skippaamaan joogan, koska tiet olivat lumisia ja me myöhään liikkeellä kuten aina, mutta lähden sen sijaan huhkimaan viereiselle salille. Olen todella tylsistynyt perinteiseen lihaskuntotreeniin ja haluaisin vain tehdä räjähteleviä liikkeitä funktionaalisen harjoittelun merkeissä, mutta koetan nyt vielä varoa mahdollisesti kipeää reittä ja malttaa sen verran, että voin olla varma lihasteni kestävyydestä. Olen aina aiemmin tehnyt sen virheen, että rynnistän liikkumaan liian aikaisin ja kehittänyt sen takia itselleni turhauttavan pitkäkestoisia vammoja, jotka olisivat pienellä ennakoinnilla olleet vältettävissä.

Vai pitäisiköhän mun vain lähteä imemään itseeni tuota valoa?

Räntäkeli

Ainoa hyvä puoli siinä, että pyöräilykelit loppuvat pian, on uudelleen avautunut mahdollisuus käyttää mekkoja ja ei-roikkuvia housuja. Pyöräillessä mukavuus ja joustavuus menevät kaiken muun edelle, mutta nyt voin taas muutaman kuukauden panostaa muuhunkin. Jos jaksan.

 

Tietty kylmän ja räntäisän sään seurauksena kotipukeutuminen muuttuu mahdollisimman pehmoiseksi. Sain tämän possunvärisen pörröisen aamutakin poikkikselta pari vuotta sitten, ja pidän sitä edelleen yhtenä lempivaatteistani. Harmi, että sen kuumottavan materiaalin takia sitä ei voi käyttää kuin kausittain.

Aamu alkoi valinnanvaikeudella, kun toimin periaatteideni vastaisesti ja lopetin kesken kirjan nimeltä Ikuisesti sinun? Parisuhdeopas ihmisille jotka vihaavat parisuhdeoppaita. Teos alkoi kiintoisasti psykoanalyytikon pohdinnalla sukupuolten välisistä eroista populaarikulttuurin pohjalta, mutta noin 40 sivua kahlattuani oivalsin, ettei romaani ole vaivan arvoinen. Pitäisi ehkä useammin uskaltaa jättää kesken sellaisia kirjoja, joihin tarttuminen tuntuu tympiinnyttävältä velvollisuudelta. Ei tässä loputtomiin olla elämässä. Sen sijaan Sara Jungerstenin uusin vetää mua puoleensa, vaikka olen jo kerännyt pitkän listan kirjan miinuspuolista. Harmi, sillä Jungersten vaikutti esikoisellaan paljon lupaavammalta kuin Lika delar liv och luft osoittaa.

Tajusin kerrankin tehdä omat eväät tätä työpäivää varten, josta uupuu lounastauko. Avokado-fenkoli-pinaatti-banaani-kookosmaito-inkivääri sörsseli maistui hieman epäilyttävältä, mutta kyllä tämä kaupan köykäiset smoothiet voittaa.

Porkkanaa kaikkialla

Tein eilen maailman parhaita porkkana-cashewpihvejä. Pelkäsin ensin, että upotin niihin liikaa vahvan makuista korianteria, mutta lopputulos oli mitä maistuvin. Ne näyttävät aivan kekseiltä, mutta ovat mureita ja terveellisiä.

Mitä nyt pääsivät vähän kärtsähtämään.

Kynttilä kummittelee jälleen

Tein lisukkeeksi ekaa kertaa ikinä bataattia, ja vaikka se näyttää nahistuneelta ja kuivahtaneelta, olin varsin vaikuttunut lopputuloksesta laskettuani aluksi sen varaan, että saisin aikaiseksi jotain syömäkelvotonta. Tätä satsia ei kuitenkaan tarvitse heittää roskikseen, kuten kävi onnettomalle punajuuripaistokselle.

Työvuoroni piteni kolmella tunnilla, ja nyt odottelen vatsa kurnien, että pääsen kotiin mutustelemaan lisää pähkinäisiä pihvejä. En toki pysty vetämään koko päivää läpi tyhjän vatsan voimalla, kuten joskus hölmönä teininä olisin tehnyt, mutta olen todella onneton keksimään halpoja ja valmiita välipaloja.

Saakoot siis porkkanat toimia alkuruokana porkkanaista päivällistä ennakoiden, mutta täytyy varoa, etten yliannostuksillani kehitä kyllästymistä tähän vihannesten aateliin. Kookosveden jouduin kittaamaan nenääni nyrpistellen, sillä se maistui suoraan sanottuna oksettavalta. Luulin pitäväni kookoksesta kaikissa muodoissa, mutta kookosvesi maistuu enimmäkseen joltakin lapsuudessa traumoja aiheuttaneelta vihannesmehulta.

Tänään koetan unohtaa mielen apeaksi saavan ja täysin yllättäen ilmestyneen mystisen lihaskivun reidessä - se jatkuu vasta kolmatta päivää, mutta en voi mitään epäluuloiselle ja pahinta ennakoivalle asenteelleni näissä fyysiseen kuntoon liittyvissä asioissa - ja suuntaan pikkusiskon kera vaihteeksi arkipäivän keikalle.

Kuva

Angst

Tänään aamulla havahduin siihen, että omaksuin murheellisen olotilan heti herättyäni. Tai oikeastaan jo ennen heräämistäni, sillä näin levotonta unta enkä nukkunut aamuyöstä kovinkaan sikeästi. Ei kai apeasta ilmeestä hyödy kuitenkaan kukaan. Siksi tein sen ainoan pienen piristävän eleen, jonka ehdin aamukiireessä keksiä, eli sytytin kynttilän.

Aamiaisasetelma on huumeista kertovan kirjan ja mustan kynttilän koristamana ehkä hieman karmaiseva, mutta elävän tulen tuoksu sai pahimman ahdistuksen hälvenemään. Pilvisellä säällä on silti selkeästi lannistava vaikutus, sillä pitkästä aikaa tuntuu, että kaikki on enemmän tai vähemmän blaah.

Unessani satoi lunta, olikohan se enne lähiajoille?

Green

Vähempikin olisi riittänyt, mutta saanpahan kulutettua kaikki jääkaappiin haalimani viherkasvit. Tein kuitenkin suuren synnin tänään, ja heitin pois lähes kilon punajuuria. Ne olivat yksinkertaisesti liian hirveitä pystyäkseni huijaamaan itseni pitämään niistä. Let's face it: lämpimät kasvikset ovat ällöjä.

Hämmennys

Onpa hölmöä tulla kotiin jo neljältä tietäen, ettei tämän vuorokauden puolella ole enää mitään tekemistä, jonka suorittaminen vaatisi ulko-oven toiselle puolelle astumista. Kävin juoksemassa ennen töitä ja lounaalla ystävän kanssa jälkeen töiden. Enköhän keksi lukuisia kotiprojekteja, joihin aika humpsahtaa, mutta kummallista silti.

Lauantaina oleskelimme Itiksessä ja menin taas siihen lankaan, että häikäistyin alennuksista. Tällä kertaa törsäsin sentään johonkin hyödylliseen ja ostin vihreää kympillä Herkusta. Anttilasta poimimme mukaamme uuden rasian, jossa säilyttää kahvia. Enää puuttuu liitu, jolla nimetä tavara.

Keitin äsken kahvit enkä oikein tiedä, mihin ryhtyä.

Lakusmoothie

Aivan kuin karkkia söisi. Ei sinänsä yllättävää, koska viikuna-cashew-chiasiemen-banaani-kookosmaito-yhdistelmä kuulostaakin jo äärettömän mehevältä.

Kuva

Pääsin viimeinkin sille Kuben keikalle, josta haaveilin jo pari viikkoa sitten, mutta luultavasti vuorenkorkuisista odotuksistani johtuen esitys oli hienoinen pettymys. Se alkoi tunnin myöhässä ja kesti liian lyhyen aikaa hintaan nähden. Onneksi sentään keikan kohokohtana toimi #PAIVI, kuten olin toivonut. Mustalla Barbaarilla oli huvittavaa kyllä vain se yksi iso hitti esitettävänä, ja luulenpa, että tämä yksi kerta riitti ilmiön todistamiseksi. Siitäkin meni puolet ohi, kun höpötin tyypille, joka muisti mut kolmen vuoden takaa joiltain sekavilta jatkoilta. Pikkuruinen maailma.

Kouluruokaa

Perjantaisin saan valita myös jälkkärin, tänään se oli mansikkajugurttia ja mysliä. Olisin voinut tehdä saman kotona, mutta aterian kylkeen tuupattuna siihen tuli pientä ylimääräistä hohtoa. Olen ehtinyt kyllästyä Unicafen ruokiin lukemattomia kertoja näiden viiden ja puolen vuoden aikana, kun olen ruokaloissa asioinut, mutta olen kuitenkin ikuisessa kiitollisuudenvelassa halvan ja monipuolisen ruoan johdosta.

Sijoitin vihdoin ja viimein mausteisiin, eli vaniljauutteeseen ja lakritsinjuurijauheeseen, jotta saisin smoothieihin ja hilloihin lisää makua. Enkä tietty voi olla lähtemättä kaiken maailman hullutuksiin mukaan, kun sellainen osuu silmiini. Tällä kertaa se oli eri puolilla blogimaailmaa hehkutettu suolasaippua, jonka väitetään vaikuttavan ihoon myönteisesti. Viikunoita ja pähkinöitä hain tujumpia viikonloppu-smoothieja varten, ja patukat houkuttelivat hyllyssä ihan muuten vaan. Ehdin jo hotkaista minttuversion ja yllätyin, että siinä maistui ihan selkeästi minttu ja suklaa eikä mikään ylimääräinen.

Keltainen loimotus

Tänään olen tajunnut selkeämmin kuin ikinä, että hermostuneesti kiirehtimällä ei saavuta mitään. Lähdin myöhässä töihin, mutta en tulenpunaisena loimuavasta luonnosta mykistyneenä saanut itseäni pyöräilemään tuhatta ja sataa. Sen sijaan poljin kierrellen ja kaarrellen ympärilläni avautuvaa sadunomaista maisemaa ihaillen, ja olin yllättäen täysin ajoissa perillä.

Kenties tämä läpi työpäivän jatkunut tyytyväinen olotila pitäisi ottaa kehotuksena herätä joka aamu samaan malliin kuin tänään, kun istuskelin sängyn reunalla tapittamassa vaaleanpunaisia pilviä ja siristelemässä silmiäni auringon tunkeutuessa häikäisevästi makkariin. Auringon tilaaminen jokaisen aamun kirkastajaksi ei luultavasti luonnistu, mutta voin sentään vaikuttaa omien mietteideni sisältöön. Tänään ne ovat tällaiset:

Kuva

Punajuuripata

Niinä hetkinä rakastan kirjoittamista, kun hinkkaan yhtä lausetta minuuttikaupalla ja saan sen lopulta juuri siihen täydelliseen muotoon, johon se on tarkoitettu. Olen viime aikoina osannut olla jopa ylpeä pienoisesta kehityksestä, jota olen ollut havaitsevinani kirja-arvioitani selaillessani.

Sain tänään uuden kaverin töissä, ja olen edelleen täysin täpinöissä. En ehkä olekaan niin epäsosiaalinen kuin luulen, jos pystyn istumaan kolmatta tuntia ennestään tuntemattoman ihmisen kanssa höpisemässä kasasta asioita, jotka eivät liity mihinkään. Huomenna saattaa tuntua vatsalihaksissa, että kippurassa on naurettu. Ei kai nykyinen työpaikka voi olla läpeensä paha, jos siellä on 1) aikaa jauhaa toisen kanssa koko iltapäivä keskeytyksettä 2) ihastuttavia ihmisiä töissä.

Melkein naurattaa, miten luotaantyöntävän näköisen annoksen onnistuin taas väsäämään. Onneksi lämpimät punajuuret eivät olleet maultaan niin äklöjä kuin pelkäsin. Heitin päälle oliiviöljyä, hunajaa ja halloumia ja pidin uunissa lähemmäs tunnin. Taidan silti jatkossa pitäytyä raa'assa juureksessa, sillä makeus ei vain sovi, jos kyseessä ei ole hedelmä.

Sienipiiras

Voi mitä unelmaa oli syödä Nuevossa. En ollut kuullutkaan kyseisestä ravintolasta vielä toissapäivänä, mutta poikkiksen korviin oli kantautunut huhuja annosten erinomaisuudesta ja testauksemme tulos oli erittäin positiivinen. Pähkinäinen sienipiiras oli sellaista makujen ilotulitusta, että rankkasin ravintolan suoraan tämän vuoden top kolmoseen. En edes tiedä, mitkä ne kaksi muuta listan kärkeen päässyttä ravintolaa olisivat, mutta pelivaraa on hyvä jättää.

Tapaksia (grillattua juustoa ja perunatortillaa) en muistanut kuvata, ja suklaakakku-vadelmajäätelö-jälkkäri oli niin houkuttelevan näköinen, ettei aikaa ollut tuhlattavaksi. Totta puhuen kännykän esiin kaivaminen fiinimmässä ravintolassa tuntuu myös sen verran hölmöltä, etten viitsinyt tehdä sitä toistuvasti.

Maleksimme vielä La Famiglian baaripuolelle, mutta tällä kertaa viini vaikutti sillä epätoivotummalla tavalla ja sai silmäluomeni lupsahtelemaan. Villi ja riehakas synttäri-ilta.

Aamusäätämisessä en ollut tajunnut tarkistaa asun värikombinaatiota, ja olin vallan tyytymätön tummaan olemukseeni. Onneksi uudet kengät kohensivat kokonaisuuden yleisilmettä hippusen, samoin ruskea parka, jonka pyydystin hulluilta päiviltä.

Haluaisin lähteä vielä kerran sekoilemaan Stockalle kunnolla ajan kanssa, mutta joudun ehkä harjoittamaan pientä itsehalveksuntaa, jos toteutan aikeeni. On nimittäin typeryyden huippu tunkeutua hullujen päivien sekasortoon vapaaehtoisesti, jos mielessä ei edes ole mitään ehdottoman tarpeellista ostettavaa.

Eilisestä luksuksesta pudotus arkeen on melkoinen. K-kaupan salaatti ja niskat jumituttava työpäivä, johon kuuluu tekohekottelu postisedän urpoille "jatketaan harjoituksia!"-heitoille. Nakerran naposteluporkkanoita ja kerään jaksamista kirja-arvion kyhäämiseen, mutta hei, enää kolme tuntia päivän päättymiseen!

Sade

Tänä aamuna kaikki on ollut asteen sivuraiteilla. Heräsin puolitoista tuntia aiemmin kuin olisi ollut töiden puolesta tarvis ja pyöräilin kaatosateessa ja pimeydessä Kumpulaan hathajoogaan. Onneksi reitti on katulamppujen ja puista alas leijailleiden lehtien täplittämänä enemmän kotoisa kuin ankea, mutta en silti suoranaisesti hyppinyt ilosta. Kyseessä ollut joogalajikekin on paljon rauhaisampi ja hitaampi kuin muistin, joten tunti meni lähinnä palellessa ja haukotellessa. Tiedänpähän vastaisuudessa, että herääminen ennen aamyhdeksää muuten kuin pakon edessä ei tule koskaan sopimaan mulle.

Vinksalleen meni kaikki muukin, kun unettava olo ei häipynyt edes aamiaisen avulla. Bussissa seisoin viiden pysäkin verran ihmisten tiellä kaivamassa pohjattomaan reppuun kadonnutta bussikorttia. Otin sateenvarjon turhaan mukaan, koska sade oli pienentynyt huomaamattani tihkuksi ja nyt se varjo toimii ainoastaan extrapainona jo valmiiksi täyteen tungetussa repussa. Mokasin äsken töissä hurmaavien lähettipojujen todistaessa sekoiluani.

Mutta eikös kaikki ole vain asenteesta kiinni. Jos tällaiset minimaaliset leikkiongelmat vaikuttaisivat mielialaani jotenkin ratkaisevasti, olisi syytä analysoida stressinsietokykyä oikein ajan kanssa. Nyt keskityn toiseen ääripäähän, eli siihen, että juhlistamme illalla poikkiksen synttäreitä ja saan pukea uudet kauniit kengät ja hameen. En ikinä pidä hametta.

Mihinkään liittymätön random ruusukuva, koska pelkkä teksti on tylsää

Kiire

Tänään sain vahingossa sen hemmottelupäivän, jota suunnittelin viime viikolle. Aamulla hot jooga, iltapäivällä hieronta ja illalla venyttelytunti. Kävin testaamassa Yoga Nordicin tilat SportSetterin liikuntapassilla ja olen vieläkin äimistynyt siitä, miten mistään voi saada ilmaiseksi kaksi kokeilutuntia niin laadukkaissa olosuhteissa. Jälkihiki ei meinannut hellittää ollenkaan, mikä ei ollut erityisen miellyttävää työpäivän kannalta, mutta kuumuudessa suoritettu tunti potkaisi päivän käyntiin varsin mielekkäällä tavalla.

Muutoin tuntuu ahdistavasti siltä, että pää räjähtää tekemättömien asioiden kasaantumisesta. En saa edes Hesareita luettua, kun olen mukamas niin kiireinen. Ainoa ratkaisu taitaa olla, että karsin kaikki sellaiset tehtävät loputtomalta listaltani, jotka eivät tunnu ehdottoman tärkeiltä tai viihdyttäviltä. Kuten kaiken maailman Voice Kidsien ja Junior Masterchefien seuraaminen.

Löysin pitkästä aikaa uuden kirjanmerkin. Teksti on varsin nössö (no joojoo tykästyin siihenkin), mutta kuvan tunnelma vetoaa.

Syvä huokaus

En usko koskaan tulleeni yhtä helpottuneena kotiin töistä kuin tänään. Aamulla sain paniikkilähdön, kun työkaveri ilmoitti, ettei pääsekään hakemaan mua. Hyppäsin hiki hatussa pyörän selkään ja ehdin sentään metron avulla ajoissa töihin. Tehtäviin kuului vartioida, ettei epämääräisiä henkilöitä pääse kulkeutumaan vartioitaviin tiloihin muuton yhteydessä. Eli istuin kuusi tuntia ulko-oven vieressä hytisemässä vailla lounastaukoa ja kunnollista aamiaista (en laske puolikasta smoothieta kokonaiseksi aamuateriaksi). Tein viikonloppuna mango-appelsiini-banaani-inkivääri-smoothien ja jostain todella hämmentävästä syystä en syönyt kaikkea kerralla.

Tämän päiväistä tilannetta tukaloitti se, että en ymmärtänyt ottaa tarpeeksi paksua kirjaa tai kännykän laturia mukaan, eli en pystynyt jouduttamaan aikaa millään keinoilla, kun romaani alkoi uhkaavasti valua kohti viimeisiä sivunumeroita. Onneksi pääsimme jo viiden ja puolen tunnin päästä lievittämään nuutunutta oloamme salaattilounaan ääreen, ja sain samalla shoppailtua poikkikselle lahjan ylihuomisia synttäreitä varten. Saatoin myös ostaa itselleni jotain, millä astella lumisia katuja pitkin talvella, hih hih.

Mutta vaikka sain yhdisteltyä tuskaisaan työpäivään hyötyä ja hupia, eivät sanat riitä kuvaamaan sitä euforiaa, jonka koin heittäessäni työvaatteet yltäni sängylle ja latoessani kahvinkeittimeen ruhtinaalliset neljä mitallista puruja. Alle kuuden tunnin yöunet ja kofeiinittomuus eivät suoranaisesti saaneet mieltäni aurinkoiseksi aamupäivän mittaan. Nyt kaikki on taas universumissa kohdillaan, kun käyn kaatamassa jättimäisen kahvikupillisen ja uppoudun lukemattomien blogien maailmaan. Niitä on tällä hetkellä 277. En tiedä pitäisikö mun kenties karsia blogitilauksiani.

Tein viikonloppuna myös pekaani-mulperikeksejä. Mulperimarjat maistuivat yllättävän rusinaisille uunissa käväisemisen jälkeen. Nämä olivat niin uskomattoman hyviä, etten ikimaailmassa olisi pystynyt säästämään niitä vielä tälle päivälle. Nyt se toki ärsyttää rankasti.