Transsitiloja

Perjantaina lähdin hetken mielijohteesta - parin tunnin harkinta-aika on mulle spontaani hetki - elämäni ensimmäistä kertaa Kaikuun. Olen elänyt käsityksessä, että tällä Kutosen sivubaariksi mieltämälläni klubilla on pieni tanssilattia, jolla kukaan ei bailaa, vaan kaikki kauniisti ja muodikkaasti pukeutuneet itsevarmat ja aidosti coolit juhlijat istuvat sivistyneesti seinustoilla arvostelemassa niitä, jotka tahtovat liikutella kehojaan musiikin tahtiin.

Taas yksi järjetön ja omista epävarmuuksista kummunnut skenaario vailla minkäänlaista totuuspohjaa. Kaiku oli täynnä kaikenlaisen näköisiä ihmisiä (milloin lopetan ulkonäköjen, niin omani kuin muiden, tarkastelun?), musiikki soi täysillä ja voi jukra miten siellä jorattiin. Kaikki vaikuttivat olevan enemmän tai vähemmän sekaisin teknosta. Niin mäkin. Joku tyttö naputti mua olkapäälle ja kysyi "ootsä ihan tulessa?". Sanoin JOOOOO. Ja samalla rakastuin Paula Templeen, jonka setti oli niin aggressiivinen, että en ollut edes tietoinen siitä, että tekno voi mennä niin hurjille leveleille.

En kuitenkaan kokenut oloani täydelliseksi siinä väenpaljoudessa. En osaa selittää, mistä se johtuu, mutta teknoyleisöt eivät koskaan aiheuta mulle yhtä rakkaudellista oloa kuin d&b-yleisöt, mikä on hämmentävää ottaen huomioon musiikin aiheuttamat transsitilat. Diippeihin menevän teknon myötä sen luulisi olevan saavutettavissa helpommin, mutta ei, jälkimmäinen musagenre hoitaa sen kohdallani paljon vaivattomammin ja syvemmin. Eilen kun menin vielä puolityhjään Circukseen Renegade Hardwaren läksiäisiin, koin oloni alusta asti tähtisilmäiseksi ja jotenkin kukoistavaksi. Kuin olisin kotona. Lontoon suorastaan ahdistavan tungoksisen yökerhon jälkeen kunnollinen oma reviiri tanssia ja hengittää ja hymyillä tuntui taivaalliselta, ja olisin tahtonut halata jokaista ympärilläni fiilistelijää, vaikka en muistaakseni jutellut taaskaan kenellekään.

Olen kirjoittanut tästä aiheesta lukuisia kertoja, mutta saa nähdä kyllästynkö ikinä levittämään tätä tanssin ja musiikin ilosanomaa. Laitan innostuneisuuteni vielä osittain alkuhuuman piikkiin, mutta onhan tässä kohta jo vuosi ravattu kyseisissä kekkereissä, eikä lempi tunnu hiipuvan millään, päinvastoin.

Syviä rakkausviboja maailmaan!
Vilpittömin terveisin,
minä

Afrikkalainen Paul

Tänään on ollut niin energinen päivä, että haluan nyt purkaa kaiken aivoihin kertyneen innostuneisuuden johonkin, eikä luottofoorumini tunnu soveliaalta paikalta joka ikisen hyvämielisyyden vuotamiseen. Tiedän, että harvaa tuskin edes kiinnostaa lukea pitkiä pölinöitäni foorumilla, mutta jostain olen nyt kehitellyt varovaisuuden sen suhteen, kuinka usein ja millä intensiteetillä puhun hyvistä oloistani. Pelkään, että kivojen juttujen hehkuttaminen kääntyy kehuskeluksi ja itseeni suuntaamani tyytyväisyys itserakkaudeksi. Tiedän myös, ettei muiden mielipiteillä pitäisi olla väliä, mutta mulle niillä yhä on. Joten blogipiiloni saa nyt kunnian kuunnella, kuinka täynnä riemukkuutta tepastelin päiväni läpi.

Aamupäivällä aloin purkaa Fabric-kokemuksia tekstimuotoon, ja siitä tuleekin sellainen romaani, ettei parin tunnin tarinointi tuonut mua edes puoleenväliin. Olin niin sisällä kirjoitusmoodissa, että söin kiinnittämättä huomiota ruoan makuun tai sen aiheuttamiin tuntemuksiin (hyi miten paha tapa), sillä halusin samaan aikaan saada valmiiksi mahdollisimman monta lausetta ennen kuin rynnistin junaan, joka vei mut kohti yin-joogaa.

Ja millainen jooga! Tämä laji on jo muutaman kuukauden ajan saanut kunnian olla ykkössijalla, mitä tulee lempijoogasuuntauksiini, sillä sen näennäinen tekemättömyys mutta tunnin jälkeiset euforiset olotilat loihtivat siitä silmissäni suorastaan maagisen prosessin. Lisäksi olen keksinyt, kuinka ainutlaatuisen arvokkaan tilaisuuden yinissä kelliminen tarjoaa meditaation harjoittamiselle. Ajatukseni sinkoilevat miljooniin eri suuntiin heti kun en ole kaitsemassa niitä, mutta syvään hengitykseen ja kehon kohdealueisiin keskittyminen tarjoaa oivan keinon suitsia kaoottista virtaa yhä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Kotona harvemmin jaksan seurailla ajatuksiani edes puolta tuntia, puhumattakaan sitten siitä seitsemästäkymmenestäviidestä minuutista, jonka yin usein kestää. Välillä meinaan purskahtaa nauruun, kun tajuan, miten pikkulapsimaisen vikkelästi ja keskittymiskyvyttömästi mieleni on ties kuinka monetta kertaa lähtenyt taivaltamaan omille urilleen, mutta kai on parempi huvittua kuin vihastua.

Yksi näistä mielen oikopoluista antoi mulle idean käydä ostamassa uudet farkut, ensimmäiset yli kahteen vuoteen. Erottuani lihoin nopeasti en tiedä kuinka monta kiloa, sillä en ole punninnut itseäni moneen vuoteen, mutta sen verran, että yhdetkään aiemmin helposti jalkaani sujahtaneista tiukoista housuista eivät enää suostuneet yhteistyöhön. Ero ei suinkaan ollut syypää suurentumiseeni, vaan työstressi ja pakonomaisesta kalorikyttäämisestä hellittäminen. Olen siitä lähtien kausittain koettanut muokata levinnyttä lantiotani ja suurentuneita reisiäni sopusuhtaisempaan kokoon, mutta yksikään yrityksistäni ei ole vienyt mua lähellekään alkuperäistä pikkuruista kokoa. Tänään totesin, että vaikka en ole luovuttanut toivoani, ja vaikka meneillään on jälleen yksi suklaalakko, voin yhtä hyvin olla kotonani nykytilanteessa ja lopettaa kaihoisana vanhojen farkkujen perään haikailun.

Bongasin kiitettävän lyhyen etsinnän jälkeen H&M:stä (ylläri) budjettiini ja toiveisiini lokoisasti istuvat supertiukat huijausfarkut, jotka siis näyttävät olevan denimiä mutta ovat sitä jonkinlaista hyvin venyvää sorttia, jota käsittääkseni teinit nykypäivänä suosivat. Ja mä. Eivät ne leggingsien tasolle päässe mukavuudessa, eivätkä ne istu täydellisesti, mutta onpahan edes yksi astetta siistimpi vaihtoehto iänikuisille jättihuppari-trikoo-komboille. Pidän näitä väliaikafarkkuina, jotka saavat toimia voitontahtoa synnyttävänä vertailukohtana lopulliselle tavoitteelleni. Tiedän että laihduttaminen on tyhmää ja olen hyvä tällaisena ja blaablaa mutta voin rakastaa itseäni ja silti haluta kehittää ulkomuotoani. Juju on siinä, millaisella asenteella sen teen. En halua kuulostaa ällöttävän egoistiselta mutta pidän itseäni ja kehoani varsin mainioina myös nykyisellään.

Etsiessäni oikeaa hyllykköä niille pöksyille, joita en halunnut viedä mukanani, ajauduin yhtäkkiä höpisemään nuorehkon afrikkalaisen miehen kanssa, joka aloitti keskustelun "HEY what's your name?" ja tarjosi kättään puristettavaksi ennen kuin ehdin sanoa oikein mitään. En ole ylpeä tästä, mutta asenteeni loksahti suoraan varautuneisuuden ja pidättyväisyyden puolelle. Mahdoin näyttää suorastaan epäluuloiselta, vaikka juuri eilen uhosin, kuinka otan uteliaisuudella vastaan kaikki tuntemattomista tahoista tulevat keskusteluyritykset ja etten suinkaan pidä mulle puhuvia tuntemattomia sekopäinä. En pitänyt tätä kyseistä Pauliakaan, mutta sen sijaan huomasin pääkopassani teiniajoista tutun mutta luultavasti virheellisen "miks toi pokailee mua?"-ajatusmallin. Hyvittääkseni vainoharhaiset ennakkoluuloni lämpenin parin asteen verran ja kyselin Paulilta, missä yökerhoissa tämä oli käynyt ja mistä musiikista tämä piti.

Tyyppi alkoi juuri päästä vauhtiin tarinassaan siitä, kuinka oli ajautunut Suomeen, kun hänen puhelimensa soi ja tarjosi mulle pelastusreitin. Livistin paikalta mahdollisimman rennon maleksimisen suojissa ja pujahdin kassajonoon, josta käsin näin Paulin pitkän hahmon käyskentelevän vaaterekkien välissä kohti uloskäyntiä. Huoahdin helpotuksesta (sori Paul oot varmaan tosi kiva!) ja kaivoin kännykkäni esiin, vain joutuakseni muutaman sekunnin kuluttua kohottamaan katseeni viereeni pysähtyneitä tummanvihreitä lökäpöksyjä pitkin ylös kenenkäs muun kuin Paulin laiskahkosti hymyileviin kasvoihin. "I have to go but can I have your number?" lausui tämä väsyneen näköinen afrikkalainen mies vierelläni. Ja niin nössö olen, että vastasin "I'm sorry you can't cause I have a really jealous boyfriend". Miksen voinut kertoa totuutta, eli sen, että mulla ei ole minkäänlaista kiinnostusta ryhtyä Paulin tai kenenkään muunkaan täysin randomin ystäväksi? Tämä ei ole hyviä piirteitäni, mutta en yksinkertaisesti jaksa luoda suuria tai edes keskikokoisia määriä uusia tuttavuuksia. En joka tapauksessa usko, että numeron kysyminen oli hänen puoleltaan pokailuyritys. Hänen puheistaan kävi selvästi ilmi, kuinka kovasti hän toivoi tutustuvansa suomalaisiin, jotta hänen yksinäisyytensä hellittäisi. Pystyin vain valjusti toivottamaan onnea tulevaisuudelle, kun Paul peruutti luotani vakuutellen, että hän vain tarvitsisi ihmisen, joka selittäisi hänelle, kuinka Suomi toimii. Mahdamme olla sulkeutunutta kansaa, kun tänne vastikään muuttaneet menevät niin sekaisin, että etsivät seuraa keskustan geneerisimmästä vaatekaupasta.

Kohtaaminen oli näin jälkeenpäin ajateltuna suorastaan surullinen, mutta se ei hälventänyt reipasta olotilaani, joka pysyi yllä drum&bass-podcastien säestyksellä aina kodin turvaan asti. Tässä sitä nyt ollaan, valmiina jatkamaan aamuista sepustusta Lontoo-kokemuksista. Mistäköhän nämä jättimäiset sanamäärät tänään tulvivat?

Työt, olen valmis

Haluni mennä töihin kasvavat koko ajan, ja huomaan ajatuksissani ja odotuksissani joustavani koko ajan lisää ja kauemmas siitä periaatteesta, että työn on oltava unelmieni ja kaikkien toiveideni täyttymys. En enää suostu tuhlaamaan yhtäkään kesää työn aiheuttaman ahdistuneisuuden syövereissä, mutta jatkuvaa riemukkuutta ja merkityksellisyyttä tärkeämmäksi tuntuu nousevan kohtalainen viihtyvyys ja mieluisat työtoverit. Jonkinlainen motivaatio tehdä työtä työn itsensä vuoksi olisi mainio bonus. Jos vain saan työn, jonka takia herääminen ei tunnu musertavan rankalta, ja jossa oloni on suurimman osan ajasta tyytyväinen, olen... no, tyytyväinen.

Tajusin nimittäin Lontoossa, että yksin matkustaminen, tai matkustaminen ylipäätään, ei ole yhtään sen vaikeampaa kuin koto-Suomessa eleleminen. Metroviidakko oli hämmentävä ensimmäiset pari minuuttia, kunnes huomasin, että mulla on ihan tavallisen ihmisen kyky lukea karttaa ja seurata opasteita. Vain koska en ole aikaisemmin ottanut täyttä vastuuta reittivalinnoista, ei tarkoita sitä, etten olisi siihen kykeneväinen. Eksyn ihan yhtä helposti Suomessa kuin Suomen ulkopuolella, mutta vain siksi, että pidän sattumanvaraisuudesta. Enkä enää ole se varovainen ja sulkeutunut katsekontaktien välttelijä kuin nuorempana, vaan olen kiinnostunut kaiken maailman tallaajista. Tämä ei tarkoita, että olisin suuna päänä ottamassa kontaktia tuntemattomiin, vaan sitä, että yksin matkustaminen ei tunnu yksinäiseltä. Itsestäänselvyytensä vuoksi hämmentävänä tullut suurin oivallus oli kuitenkin se, että mä olen mä kaikkialla Suomen ulkopuolellakin. Suhtaudun ihmisiin samalla tavalla, tunnen luontaista halua kävellä päämäärättömästi samalla tavalla, tahdon syödä samoja asioita samalla tavalla, pysyttelen tarkkaavaisena taka-alalla samalla tavalla.

Lisäksi Helsinki ja oma kotini ovat kiistattomasti mulle rakkaimmat ja mua parhaiten kohtelevat paikat, joiden viehätystä mikään hotelli tai nähtävyys ei voi ylittää. Tammikuinen Lontoo ei poikkea tammikuisesta Helsingistä muuten kuin hiostavuuden (kerrankin olin ylipukeutunut leutoon säähän nähden), ihmismassojen kansallisuuksien, korkeuksiin kurottavien rakennusten, vastakohtaisuuksia pursuavien sivukortteleiden sekä hektisen ja tympeähkön asiakaspalvelun puolesta. Jopa se drum&bass-tapahtuma, joka oli koko matkan pointti, osoittautui hyvin samanlaiseksi kuin Helsingin siisteimmät ug-bileet. Paitsi että tanssilattia oli häiritsevyyteen asti täpöytännä ja britit ottivat enemmän ja kohteliaammin kontaktia kuin meidän kansalaisemme.

Seuraavan kerran matkustaessani toivon siis aurinkoa ja kunnollista lämpöä, en sadetta ja epämääräistä alkukevään ilmastoa. Tahtoisin etelämpään, meren luo, selkeästi Suomen kulttuurista poikkeaviin ympyröihin. Unelmani numero kaksi on Lappi, ja tämän aion tavalla tai toisella toteuttaa tämän kesän aikana. Tämän kaiken saadakseni tarvitsen rahaa, ja rahaa saadakseni tarvitsen työn, ja työn saadakseni tarvitsen realistiset kriteerit mainitulle työlle. Tällä yksinkertaisella päätelmäjonolla en enää näe, mikä voisi mennä vikaan. Olen valmis ja avoin mahdollisuuksille, jos universumi olet paikalla kuuntelemassa! (Laittaisin tähän hymiön, joka taittaisi tuon lauseen pahimmat hibulivibat, mutta enpä laita, koska se ei kuulu blogityyliini. Kaikkialla muualla taas tunnun olevan kykenemätön jakamaan yhtäkään kirjoitettua lausetta ilman lauseen muutenkin selkeää äänensävyä kuvaavaa hymiötä, mistä syytän someaikakautta. Damn you senkin älyllisen kapasiteetin ja vivahteikkaan kielen kutistava ilmiö).

London baby!

Apuaaa! En voi uskoa, että olen alle vuorokauden päästä bailaamassa Lontoon jättimäisellä legendaklubilla suosikki-d&b-tekijöiden musavalintojen tahtiin. Olen koko illan tutkiskellut kaupungin metrokarttaa, julkisen liikenteen lippuhintoja (liikaa vaihtoehtoja!), hanavesikelpoisuuksia, lennolla sallittavien tavaroiden ominaisuuksia sekä etäisyyksiä hotellin ja muiden kiintoisien kohteiden (okei se klubi) välillä. Pääni kuhisee infoa enkä tiedä onko se yksinomaan hyväksi, koska haluaisin vain rentoutua ja antaa asioiden mennä omalla painollaan. Niin kuin annan huomenna tapahtua. Ennen kuin relaan joudun kuitenkin pinkomaan Forexin ja kirjaston suomien printtausmahdollisuuksien välillä, pakkaamisesta puhumattakaan. En varmastikaan koskaan parannu tästä matkavalmistelujen viimeisimpään tinkaan jättämisestä, mutta en toisaalta ole keksinyt sitä tehokkaampaakaan keinoa saada käytännön kommervenkit ojennukseen mahdollisimman vähällä vaivalla ja analysoinnilla.

Pakko myöntää, että jännitän hulluna, ja pelkään salaa mokaavani kaiken. Tänään näin valveilla jonkin unenkaltaisen kauhuskenaarion, jossa nukuin päikkäreitä ja havahduin puoli tuntia ennen lennon lähtöä. Eilisyönä näin ihan oikeaa unta, jossa reppuni ja lompsani kaikki kortit varastettiin. Onni onnettomuudessa, että olin säilönyt samaiseen lompakkoon kolme tonnia käteistä, eikä älykkövaras tajunnut viedä setelinivaskaa mennessään, vaan jätti osittain tyhjennetyn lompakon löydettäväkseni.

Tämä on elämäni ensimmäinen matka, jonka teen alusta loppuun yksinäni, ja jonka aikana olen vastuussa aivan kaikesta. Kartan lukeminen tai majoitusratkaisujen pohtiminen ei koskaan ole kuulunut bravuureihini. Olen toki osallistunut näihin toimituksiin useampaan otteeseen, mutta taipumuksenani tuppaa olemaan sivustakatsojan roolin ja muka-huolettoman mutta todellisuudessa välinpitämättömän sekä mukavuudenhaluisen "kaikki käy!"-asenteen omaksuminen. Tällä kertaa se ei vain käy päinsä. Totta kai mä selviän, mutta hermostuttaa silti.

Kuva

Ei kuitenkaan vaadita muuta kuin yksi vilkaisu tuohon esiintyjälistaan ja kaikki stressinpoikaset ovat tipotiessään. Miten voin olla näin onnekkaassa asemassa, että saan jorata koko yön kaikkien noiden supertyyppien kanssa? Ennakkoliput myytiin alkuviikosta loppuun, joten tilaa ei liene mitenkään Suomen tanssilattioiden mittakaavojen mukaisesti, mutta uskon tiiviin tunnelman lisäävän kokemuksen ainutlaatuisuutta. En ole tutkinut kirjastosta rahtaamieni Lontoo-oppaiden sisältöjä erityisen innokkaasti, sillä koko fokukseni on tuossa eventissä. Taidan improvisoida loput ohjelmanumerot paikan päällä.

En nyt hypetä tämän enempää, etten vahingossa estä unensaantimahdollisuuksiani, vaan menen peiton alle meditoimaan. Iiiiik.

This is dope

Kuva

Olin eilen tokaa kertaa Dope Hki-bileissä Kutosella. Voisin tehdä musablogipuolelle mukamas objektiivisen - tai no okei se ei kyllä koskaan onnistu - arvion illan kulusta, mutta en jaksa. Dj-poppoo on niin iso, etten tiedä puolienkaan nimiä, joten en voi arvioida, kenen tyylejä hehkuttaa eniten. En myöskään osaa paketoida iltaa ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi. En ollut niin liekeissä kuin ekalla yrittämällä marraskuussa, jolloin tanssin keskittymisen herpaantumatta nelisen tuntia, mutta eilinen toimi oivana lämmittelynä ensi viikkoa varten, jolloin lähden Lontooseen.

Apua. En voi uskoa, että matka koittaa viiden päivän päästä. Että viiden päivän päästä pääsen bileisiin, joissa soittaa noin tuhat lemppariani, ja saan bailata Critical Musicin omaperäiseen ja edistykselliseen soundiin kahdeksan tuntia. Sisälläni kuplii jokin vielä osittain pidätelty riemu ja innostus, kun mietin tuota pian toteutuvaa unelmaa.

Yritän kuitenkin pitäytyä vielä eilisessä. Kuuntelin ennen lähtöä Basson Mean Seed Record Radiota ja ohjelma veti mut heti alusta niin teknoisiin tunnelmiin, että meinasin skipata Dopet ja etsiä käsiini hämärät Metsälän uumeniin rakennetut ug-bileet, joista radiossa mainittiin. Etsittyäni koko internetin läpi ja jäätyäni silti tyhjin käsin minkäänlaisten tiedonmurusten suhteen (en uskaltanut olla random radiokuuntelijatyrkky ja kinuta juontajilta lisäinfoja), totesin, että kohtalo ei nyt halua mun hylkäävän alkuperäistä suunnitelmaani, vaan teknoilujen aika koittaa myöhemmin.

Olen muuten muutenkin aikamoinen tyrkky. En osaa kuunnella radiota ilman, että spämmään studioon viestejä niistä olotiloista, joita mikäkin radiossa soiva musiikki milloinkin aiheuttaa, ja jos viestini luetaan ääneen, myhäilen tyytyväisenä mutta nolona huomionhakuisuudestani. Luotan siihen, ettei studioviesteissä näy nimiä tai muitakaan paljastavia yksityiskohtia viestin lähettäjästä. Olen parin kuukauden sisään voittanut ilmaisen sisäänpääsyn kahteen tapahtumaan siksi, että kirjoitin juontajille tarpeeksi panostetulta näyttävät viestit. Olen havainnut siistin kirjotusasun sekä henkilökohtaisista ja mahdollisimman yksityiskohtaisista tiedoista laadittujen tarinoiden toimivan vedenpitävänä yhtälönä voittokulun takaamiseksi. Näin kävi eilenkin, mistä olin aivan onnessani.

Lisäksi tuntuu siltä, että seuraan suurin piirtein jokaista olemassa olevaa artistia - tai ei, vaan jokaista ihmistä - instagramissa, soundcloudissa sekä facebookissa. Paitsi Cheekiä. Varsinkin instagramin suhteen olen niin kovan luokan stalkkeri, että voisin tuon sovelluksen myötä kehittyneillä salapoliisitaidoillani alkaa tehdä töitä yksityisetsivänä ja selvittää ihmisten synkimpiä salaisuuksia ja salaisia rakkaussuhteita. Kerran yhdessä tapahtumassa tanssin sekunnin jonkun söpön lippispään kanssa ja löysin tämän saman yönä instagramista. Niin taitava (nolo no-life) mä oon. Tällä viikolla aloin seurata erään seuraamani joogaopettajan - jonka tunnilla olen käynyt kerran vuosi sitten - siskoa, koska tämä feattaa yhden räppärin bisiillä, jonka olen kuunnellut kaksi kertaa. Aloin seurata myös tätä kyseistä räppäriä, koska artistin yhdestä musiikkivideosta tuli hyvä mieli. Seuraan Evelinaa. Seuraan Sini Sabotagea. Seuraan Paratiisihotellin Siljaa. Seuraan valokuvaajia, jotka ottaa kuvia räppikeikoista. Seuraan kotimaisia musavideontekijöitä. Seuraan jotain venäläistä joogatyyppiä, joka on osassa kuvistaan alaston, ja jonka profiilitekstissä lukee puhelinnumero. Koska kaikki tekstit ovat venäjäksi, en tiedä mikä tilin ehkä hieman kyseenalainen tarkoitus on. Seuraan miljoonaa muuta joogatyyppiä. Seuraan JVG:tä sekä bändinä että omina henkilöinään. Seuraan osaa eilisistä dj:stä.

Ainii, eilinen. Käytän aina niin paljon sanoja ja kirjoitusenergiaa (koska sitähän on olemassa rajallinen määrä) epäolennaisten asioiden kuvailuun, että en jaksaisi enää keskittyä itse eventiin. Ehkä siitä ei tällä kertaa olekaan mitään neutraalia kummempaa sanottavaa. Pääsin muutamaan otteeseen siihen transsinomaiseen tilaan, jossa ei tunne muuta kuin biitin ja kehon saumattoman yhteistyön, mutta suurimman osan ajasta olin häiritsevän tietoinen mua joka suuntaan tönivästä ihmismerestä ja tupakansavusta ja lasinsiruista ja liukkaista drinksunjämistä kenkieni alla. Luin huomaamattani jatkuvasti ilmapiiriä ja ihmisten välistä dynamiikkaa ja se häiritsi heittäytymistä musiikkiin, joka kyllä koostui kiitettävästä määrästä tikittäviä nousuja ja löysiä räppejä ja housemaista aaltoilua. Onnellisimmillani olin sen pienen hetken, kun tanssilattia hetkellisesti väljeni ja sain valtaani lempinurkakseni muodostuneen pikkuisen alueen tanssilattian ihan edestä mutta sivusta, joka on optimaalinen koska 1. siinä voi tanssia selkä seinää vasten 2. siitä voi katsella koko yleisöä ja hymyillä tanssiville ihmisille kuin olisi osa porukkaa vaikka ei ole 3. siinä voi halutessaan kääntyä kohti dj:tä ja tanssia kuplassa, johon kuuluu vain minä itse ja se taho, joka musiikkia ilmoille tykittää. Ja ehkä muutama dude, jotka vaan hengaa, ja joiden katsekontaktia yritän välttää, etten vaikuttaisi siltä, että yritän tanssia seksikkäästi kiinnittääkseni näiden dj-hengailijoiden huomion. Pitäisiköhän mun tehdä jotakin tälle, että katson itseäni koko ajan vainoharhaisesti ulkopuolisen silmin.

Valitin yhdelle tyypille siitä, että tämä sytytti tupakan, jonka tajusin liian myöhään spliffiksi. En kehdannut siinä vaiheessa vetää valitustani pois, vaan pidin kiinni argumentistani, että savu saa aikaan lievästi ahdistuneen olon niin tiheään pakatussa tilassa. Tyyppi höpisi korvaani useamman lauseen, joista en kuullut enkä ymmärtänyt mitään, ja joiden lomassa kysyin neljä kertaa MITÄ, ennen kuin tajusin, että hän ihmetteli, miksi en vain siirtynyt muualle. Olisin toki voinut esittää vasta-argumenttina esim. lainsäädännön, jonka mukaan sisällä ei saa poltella, mutta koska budi tuoksuu varsin miellyttävältä, päätin olla olematta sen nihkeämpi. Lähdin raivaamaan tietäni eri seinustalle, kun tyyppi veti mut takaisin ja sanoi hymyillen, että tarkoitti, miksi en siirry toiselle puolelle häntä, ei toiselle puolelle huonetta. Savu kuulemma leijaili vain yhteen suuntaan. Huusin NIIJOO ja menin tanssimaan kahdenkymmenen sentin päähän. Tämä oli ainoa verbaalista kommunikaatiota sisältänyt kohtaaminen koko iltana, jos ei mukavaa (sanon tämän ilman sarkasmia, mikä on varsin hämmentävää Kutosesta puhuttaessa) henkilökuntaa lasketa.

Heräsin tänään niin nälkäisenä, että söin perus turkkijugu-puolukka-mustikka-avokado-cashew-manteli-saksanpähkinä-aamiaiseni lisäksi mozzarellamunakkaan ja mantelimaitopuuroa, jonka kyllästin vielä yhdellä kourallisella pähkinöitä. Olen pitänyt tammikuun ajan suklaalakkoa, joka on mennyt erinomaisesti yhtä harha-askelta lukuun ottamatta, ja huomaan selvästi, että joulukuussa vallineet mässäilyhimot sekä halut överisyömiseen ovat pikkuhiljaa hellittäneet otettaan. Siksi tuntuu kummalliselta olla näin täpötäynnä, ja vielä pitäisi hakeutua Espooseen syömään synttärikakkua. Ehkä mä jaksan.

Keskity

Kävin eilen katsomassa Tarantinon uusimman elokuvan ja rakastuin päätä pahkaa. Kaikkeen. Näyttelijöihin, tyylilajiin, Tarantinoon, elokuvien katsomiseen elokuvateattereissa. Haluaisin tehdä siitä harrastuksen. Vaihtoehtoisesti voisin opetella keskittymään silloin, kun laitan jonkun pätkän (onpa harhaanjohtava sana ottaen huomioon sen, että kyllästyn yleensä ekan viidentoista minuutin aikana ja silloin jäljellä on yleensä vielä vähintään viisi yhtä pitkää "pätkää") pyörimään koneeltani ja ottaa kaiken mahdollisen irti sen tarjoamasta viihdekokemuksesta. En tiedä olenko luonteeltani huonosti keskittyvä, kuten eräs tuttu minulle totesi - "onks sulla joku keskittymishäiriö?" - vai olenko ainoastaan liian sisällä ajan hengessä, jossa multitasking on olevinaan tae taituruudesta - en tiedä mihin liittyen, ihmisenä onnistumiseenko? - ja ympärillä on jatkuvasti lukuisia medioita, jotka vaativat huomiota. Tai siis vaativat sitä omissa ajatuksissani, eivät todellisuudessa. Jonkinlainen sosiaalisen median lakko voisi jälleen olla paikallaan, vaikka tiedän jo tätä kirjoittaessa, etten tee sitä. Olen liian kiintynyt instagramiin sekä turvalliseen nettifoorumiin, johon saan purettua patoutuvat ajatukseni ja luontoräpsyni.

Tekstinikin ilmeisesti osoittaa, etten ole kykenevä pitäytymään pointissa. Mutta onko pointtia olemassakaan? Olen ehkä hieman luopunut elämän tarkoituksen etsimisestä, vaikka meinasin viime viikolla vaipua murheiden mustiin laaksoihin vain siksi, etten keksi luonteelleni täydellisesti soveltuvaa työpaikkaa. Kyseinen kriisi kertonee siitä, että pidän työtä elämän tarkoituksena, mutta tutkittuani ahdinkoani tarkemmin totesin, että kyse on enemmänkin jonkinlaisesta kokonaisvaltaisesta ei-mihinkään kuulumisen tunteesta. Tällä hetkellä se ei sen kummemmin häiritse, mutta ilahduttaisi tietää, että on olemassa yhteisö ja tehtävä, jonka osana oleminen ja jonka toteuttaminen tuntuisi merkityksellisen lisäksi luontevalta. Huomenna saan tietää, onko mut valittu lempikustantamoni kustannussihteeriksi, mutta olen 99% varma, että mikä tahansa työnantajan päätös sitten onkaan, en ota tarjousta vastaan. Tai siis otan, jos se on kielteinen, mutta siinä vaiheessahan se ei edes ole otettavissani.

Kirjotin yllä olevat kappaleet tunti sitten, jonka jälkeen olen seikkaillut en edes tiedä missä. Luultavasti en missään. Tänään ainoa ohjelmanumeroni on kävellä Töölöön yin-joogaan, kenties koettaa rauhoittua tästä pärinäaamusta - menevä tekno ja pannullinen mustaa teetä ei varsinaisesti laske energiatasoja - ja hiljentyä olemisen ja musiikin äärelle. Hiljentymisestä kirjoittaminen tökkii pahasti, koska se kuulostaa lähtökohtaisesti niin rasittavan hartaalta henkisyydeltä tai sen yrittämiseltä, mutta en pidä siitä, että tietoisuuteni jakautuu koko ajan lukuisien eri asioiden ylle tai ympärille tai mihin ikinä levittäytyykään. Olen parin päivän sisällä ekaa kertaa oivaltanut, että meditoidessa saan kiinni lähes ahdistavan kovaäänisestä ja räikeästä sisäisestä elämästä, joka on meneillään kaikissa sekunnin murto-osissa. Olen luullut, että voin lopettaa ajattelun koska tahansa, kunhan osaan keskittää huomioni hengitykseen tai mihin tahansa yksittäiseen asiaan, jonka alle saa piilotettua kaiken muun ympärillä käynnissä olevan. Mutta kyse ei lainkaan ole siitä. En tiedä, miten kukaan voisi ikinä keskeyttää sen ajatustulvan, joka on lopullisesti vallannut pään, tai missä tietoisuuden katsookaan sijaitsevan. Kai se on mahdollista ja kai sen taakse voi jotenkin nähdä tai asettautua, mutta ne sekunnit kun nyt olen ensimmäisiä kertoja havainnut, kuinka täysillä nuo ajatukset päässäni soivat, en voi kuvitellakaan, miten sitä ei voisi olla olemassa. Tai miten voisin olla häiriintymättä siitä. Katsotaan.