Nostalgiatrippi

Nu metal -yhtye Limp Bizkit Helsinkiin

Herranjestas! Mulla oli eilen pitkästä aikaa oikea masennuksen syvimpien syövereiden hetki, kun meinasin pakahtua (huonolla tavalla) työpäivän pituuteen, epämukaviin työvaatteisiin, jatkuvaan ohi meneville ihmisille hymyilyyn ja moikkailuun, sekä jumiseen niska-selkä-alueeseen, jota en ikinä muista vetreyttää loputtoman päivän aikana. Hermoni eivät meinanneet tasoittua millään, ja taisin hieman itkeäkin, mutta onneksi viralliset työajat olivat päättyneet aikoja sitten eikä kukaan todistanut heikkoa hetkeäni. Kai.

Pelkäsin, että apeus hiipii mustuttamaan tätä aamuakin, mutta uutinen Limp Bizkitin vierailusta pitää tehokkaasti melankolian loitolla. Tekisi mieli hyppiä ympäri respaa, sillä en uskonut saavani enää eläissäni toista tilaisuutta todistaa teiniaikojen suuren rakkauteni esiintymistä.

Vuonna 2005 menin eri lukioon kun kaikki ystäväni, osittain siksi että halusin eroon minua läpi yläasteen seuranneesta nössö-maineesta, joka sai luokan kovikset eli kiusaajat suhtautumaan muhun pilkallisesti, sekä osittain siksi, että valitsemani lukion väitetty mediapainotteisuus sai uteliaisuuteni kohoamaan. Ekat päivät kuljin yksinäisenä ja ujona läpi koulun valtavilta tuntuvien käytävien, kunnes oivalsin, että nyt oltiin kaukana Espoon teinien kansoittamasta helvetistä, jota yläaste oli edustanut. Lukion myötä sain siirtyä koulutyöhön tosissaan panostavien ihmisten seuraan, toisin sanoen nörtteihin.

Erona yläasteeseen nörttiys olikin yhtäkkiä sallittua, mistä todisteena toiminee se, että osaan lukioystävistäni, kuten myös ensimmäiseen poikaystävääni, tutustuin irkissä. Ei siellä galtsussa vaan ihan irkki-irkissä. Totta kai myös lukiossa oli jaottelu suosittuihin ja ei-suosittuihin (olen aina kuulunut jälkimmäisiin), mutta tällä kertaa suositut edustivat hyvin käyttäytyvää suomenruotsalaista purjehtijatyyppiä, eivät sukat puntteihin-räkistyyppiä.

Tarinan idea on se, että vaikka sain ihania samanhenkisiä ystäviä, joista pari on edelleen mulle todella tärkeitä, olin lukiossa epävarma ja kaikenlaisten teini-iän kriisien keskellä. Ja mistä muualta 15v lapsuuden ja aikuisuuden välivaiheilla kieppuva tyttö ammentaisi tukea, jos ei musiikista? System of a Down, Limp Bizkit, Deftones, Korn, Nirvana, Mokoma Stam1na Rytmihäiriö, Turmion Kätilöt ja myös Zen Café: olen teille paljosta velkaa.

Teini mikä teini

Etenkin kesä ennen lukiota on vahvasti Limp Bizkitin sävyttämä, sillä perhelomalla Ranskaan huomasin ensimmäistä kertaa, että voin olla vastakkaisen sukupuolen silmissä jotain muuta kuin - katkeran angstiselta kuulostamisen uhallakin - heittopussi ja ilkkumisen kohde. Tuntemattomien ranskalaisten hymyt autonikkunan läpi ja pikkusiskojen kanssa kikattelu ovat nykyään yksiä arvokkaimpia muistojani, kuten myös se, että isä ja äiti joutuivat kuuntelemaan Stuckia repeatilla läpi autobaanojen, hehee.

Hehkeä sisaruskatras

Ensimmäisen kerran näin yhtyeen Kaapelitehtaalla 2009, jolloin jouduin menemään konserttiin (sain itseni juuri kuulostamaan eläkeikäiseltä) yksin tuskastellen rasitusvammaperäistä viiltelevää lonkkakipua niin kovasti, etten nauttinut keikasta sitten yhtään. Olin liian jäässä riehuakseni mukana, ja halusin suuttua päälleni tungeksiville ihmisille. En ilmeisesti ollut kovin kokenut keikoilla kävijä vielä siinä vaiheessa, ainakaan ilman alkoholin rohkaisevaa vaikutusta. Muutama päivä sitten mietin - siis ihan oikeasti! - että tulisivatpa Limp Bizkitit vielä kerran tänne takapajulaan, jotta saisin uuden tilaisuuden nauttia heistä. Vaikka yhtyeen jäsenet alkavatkin olla pappoja ja pari uusinta levyä on ollut kuuntelukelvotonta roskaa. Ja nyt se tapahtui! Olen onnellinen.