Pastellia

Kuinka stressaavaa voi olla uuden vuokralaisen löytäminen? Kaikilla on omat aikataulunsa ja pelkään vaivaavani vuokraisäntää liikaa, kun järkkään näyttöjä näytön perään. Mutta ainakin kämppis teki eilen suursiivouksen, joten sotkuisimmassa kunnossa taitaa tällä hetkellä olla oma huoneeni. Se tekee varmaan positiivisen vaikutuksen uusiin asukasehdokkaisiin. Kunpa oi kunpa tilanne ratkeaisi parhain päin, tai edes johonkin suuntaan. Pelokkaassa epätietoisuudessa eläminen ja tilanteen räjähtäminen käsiin painaa mieltä joka päivä. Mutta turha manata asioita. Parempi odotella rauhassa ja pitää hermot viileinä niin kauan kuin mikään muu ei ole ajankohtaista.

 



 

Eilen valmistauduin alkavaan viikkoon kieltäytymällä isän tarjoamasta kyydistä kotiin ja kävelemällä rantaviivaa pitkin bussipysäkille. Aaltojen liplatuksessa ei yksinkertaisesti pysty huolehtimaan mistään.

 

 

Eilinen meni muuten lojuessa ja mässäillessä, niin että olen edelleen ähkyssä. Kun jälkkäriksi löytyi pullaa, joka ei houkutellut sitten yhtään, väsäsin hätäratkaisun (ihan kuin jälkiruoattomuus olisi suuren luokan tragedia) jugurtista, marjoista, siemenistä, keksistä ja hunajasta.

 

 

Kerrankin työpäivä lipui ohi nopeammin kuin olisin suonut. Tarkoitukseni oli suoltaa tähän tekstiruutuun pienimmätkin ajatukseni kaikessa tuskastuttavassa yksityiskohtaisuudessaan, mutta enpä taida keretä. Länttään silti esille tämän hemaisevan eilisen olemukseni, jonka taioin itselleni aamuyöhön asti vietettyjen teknobileiden jälkimainingeissa. Kuvio-värikoordinaationi pelasi upeasti.

 

 

Tänään tarkoitukseni oli uppoutua koko päiväksi Jennifer Weinerin hömppäromaaniin, mutta toisin kävi. En tiedä mitä olen onnistunut säätämään lähes kymmenen tunnin ajan, mutta pastelliväreihin sukeltaminen jäi haaveeksi. Tekisi mieli skipata illan tanssitunti, koska sinne kestää matkata sata vuotta nykyisestä kämpästäni, mutta lintsasin jo viikko sitten, joten joutunen makoilemaan ja laiskottelemaan sängyn pohjalla jokin toinen ilta.

 

 

Iltapäiväkooma

Huh millaista tuskaa valveilla pysyminen välillä tuottaa. Tänään olen kärsinyt kaikista liian vähistä yöunista johtuvista sivuvaikutuksista: ärtyneisyys, itkuherkkyys, itsehillinnän menetys, huono iho, punaiset silmät, makeanhimo... Rouskutan banaanilastuja melkein tiedostamatta niiden makua, ja aina kun myttään pussin salikassin pohjille ja päätän jättää loput viikonlopun naposteluksi, eksyy käteni alle minuutin päästä takaisin ja viskaa kourallisen taivaallisen hyviä lastuja suuhuni. Vasta pureskellessani ja nauttiessani iskee ymmärrys siitä, että hups, en pysynyt kaksikymmentä sekuntia aiemmin tekemässäni päätöksessä.

 

Naurettavaa. Mutta ei auta kuin käyttää samaa tekosyytä kuin viikko sitten: perjantain kunniaksi. Ja tarvitsenhan mä kaikki mahdolliset voimat bodypumpia varten, johon pinnistelen viimeisillä energioillani töiden jälkeen. Toivottavasti käy kuten yleensä, että painojen nostelu toimii piristysruiskeena ja pumppaa mut täyteen tarmoa. Saunassa voin sitten rentoutua takaisin veteläksi ameebaksi ja valua kymmeneltä sängyn pohjille. Mitä mielihyvän väristyksiä pelkkä ajatuskin aiheuttaa.

 

Päivän postin hakeva miekkonen kommentoi äsken "kauhee koodaus sul on päällä siellä". Hihityttää vieläkin, koska en edes tajunnut naputtelevani melko vimmaisesti ja ilmeiseti kovaäänisesti. Toivottavasti asiakkaat eivät ole huomanneet samaa toisissa sfääreissä liitelyä, joihin uppoan aina tekstiin sukeltaessani.

Vapaapäivä

Taas olen vetänyt itseni täysin jumiin valvomalla eilen syntisen myöhään. Vapaapäivä oli palkitsevan rentouttava, vaikka pidin itseni toimeliaana koko päivän. Suhasin edestakas Espoon, keskustan ja (tilapäisen) kodin välillä ehtien piipahtaa hammaslääkärissä, joogassa, Ikeassa ja stand up-illassa Milenkassa. Onneksi aurinko porotti täyttä häkää ja hymyilytti pitkin päivää.

 

 

Nuoruuden kotikulmilla tallustelu tuntuu aina aavistuksen erityiseltä. Muistan automaattisesti nuoren itseni ja mietin satunnaisia tilanteita, jotka liittyvät näihin kortteleihin. Yksi mieleen putkahtanut tilanne on se, kun 14-vuotiaana saavuin kotiin enimmäkseen kylmäksi jättäneeltä riparilta kuolemanväsyneenä ja lähdin ulkoiluttamaan koiraa rähjäisenä sekä naaman että vaatteiden puolesta. Vastaani käveli piakkoin lauma muutamaa vuotta vanhempia poikia, jotka eivät kiinnittäneet muhun mitään huomiota, mutta joiden välistä puikkelehtiessani punastelin ja nolostelin ruokkoamatonta ulkomuotoani. Pidin tapausta niin merkittävänä, että katsoin tarpeelliseksi kirjoittaa siitä päiväkirjaani ja nyyhkyttää epäonnisesti valittua asuani (en ollut pukenut rintsikoita myötäilevän topin alle, huh huh mikä etikettivirhe kesäpäivänä koiranulkoilutusreissulla).

 

 Eri koira, samat huudit. En ollut ainoa, joka hakeutui auringon helliteltäväksi.

Välillä Frasieria tuntuu masentavan, tai sitten hän hakee sympatiaa ja pusuja maailman awweimmalla koiranpentukatseella.

 

 

Ilma oli otollinen myös siksi, että viileiden kevätvaatteiden yhdistely paksumpien talvivetimien kanssa käy yksinkertaisesti. (Ihan kuin olisin joku muodin ja vaatekokonaisuuksien asiantuntija.) Joogakassin raahailun lisäksi palautin ylimääräisen hyllyn Ikeaan - koska muutan kohta yksiöön JEEEEEEEEE en tarvitsekaan valtavasti säilytysesineitä - ja sain sitä varten onneksi auton lainaan. Käytin sitä myös viedäkseni upouuden kahvinkeittimeen odottelemaan ensimmäistä keittelykertaa huoneeni lattialle. Olen meinannut kiipeillä seinille joutuessani turvautumaan työpaikan kitkerään kofeiiniin, mutta antelias isä päästi pälkähästä shoppaillessaan mulle keittimen alkuviikoittaisella kauppareissullaan. Ja juu, aion säilyttää keitintä huoneessani kimppakämpän keittiön naurettavan ahtaiden puitteiden takia. Eikö siinä olekin tiettyä viehätystä, että voin sängyllä läppärin kanssa lojuessani vain kurottaa käteni ja kaataa lisää höyryävän kuumaa juomaa?

 

 

Välipalan voimistamana matkustin takaisin keskustaan ja ihastelin ilta-aurinkoa bussin ikkunasta. Toivottavasti pääsen joskus meren äärelle asumaan, sillä kultainen horisontti ja tumman veden peilityyni pinta rauhoittaisi hektisimmänkin mielen.

 

 

 

 

Tunsin itseni köyhäksi pummiksi kolutessani vanhempien siemen- ja marjavarastot ennen kuin häippäsin kohti iltarientoja. Mutta maitorahkan ja banskun hankin sentään täysin omin avuin ja varoin, vaikka ne muodostivatkin selkeästi pienemmän osan annoksesta.

 

Miksiköhän koin tarpeelliseksi pukea haukotuttavan arkiset puuhailuni tällaisen yksityiskohtaisen ja kuvitetun tarinan muotoon? Ehkä siksi, että nukahdan seisaalleni jos en ravistele ajatuksiani vähän väliä.

Innostuksensekaista hermoilua

Nyt eletään jänniä hetkiä. Mailailen edestakas kahden vuokraisännän kanssa ja koetan saada sovittua mahdollisesta erittäin pikaisesti tapahtuvasta muutosta. Juuri kun jättimäisin säätö on saatu selvitettyä, lyödään eteeni huippuhyvä tarjous, jonka sivu suun meneminen harmittaisi erittäin rankasti. Olen valmis vaikka ottamaan opintolainaa, jotta tilanne sutjaantuisi toiveideni mukaan. Vatsanpohjassani väreilee ja pääni sisällä poukkoilee toiveikkaita ajatuksia, mutta koetan silti hillitä pahinta innostuneisuuden puuskaa, jotta en pettyisi pahasti, jos asia tyssää alkutekijöihinsä. Silti mieleni tekisi tanssia pöydillä, heiluttaa käsiä pääni yläpuolella ja huudella JIPII!.

 

Järkkäilin silti huonettani edustuskuntoon ja mahduin eilen jopa venyttelemään lattialle. Armollinen ex-poikaystävä (tuntuupa tylyltä ja kummalliselta kutsua häntä noin) lahjoitti mulle yhden matoistaan, ja vaikka otin sen vastaan olkiani kohautellen "no jos nyt haluut"-tyyliin, osoittautui pehmoinen alusta hengenpelastajaksi. Kuinka kalseaa olisi puuhailla kylmällä lattialla, polvenihan olisivat hajalla alle viikossa.

 

 

Tänään töiden etsimisen lomassa käytin turhamaisen paljon aikaa hiusteni kanssa leikkimiseen ja päädyin kasarityyliseen sivuponnariin. Viikonlopun muutto pölytti ja rasvoitti hiukseni niin pahasti, että harjaan jää paksut kerrokset likaa jokaisella sukimiskerralla - olenpas viehkeä ja naisellinen - mutta koska rynnistän tänään töistä suoraan salille, en viitsinyt putsata niitä. Sitä paitsi sottaisina ne pöyhistyvät helpommin.

 

 

Koetin ovelasti peittää työpaikkani logoa, mutta enpä tiedä kuinka tehokas keino tuo on.

 

Kaikki tämä häärääminen ja tulevaisuudesta stressaaminen näkyy suoraan ihossani. Tosin voi silläkin olla vaikutuksensa, että olen taas nukkunut useamman yön putkeen reippaasti alle suosituksen, enkä viikonloppuna käyttänyt minkäänlaisia puhdistusaineita, koska olin muuttovimmassani änkenyt ne johonkin pohjattomaan muuttolaatikkoon. Ehkä pääsen hengähtämään viimeistään kesällä, ellen huku rahahuoliin. Silti oloni on pelkkää aurinkoa ja hymyä!





Rikkautta

Masistelin menemään koko aamupäivän, voivottelin typeryyttäni myöhäisen nukkumaanmenoajankohdan suhteen ja kammosin sitä hetkeä, kun tulen illalla kotiin sekamelskaan ja totean, etteivät tunnit tänäkään iltana riitä kaaoksen siistimiseen. Sitten luin Suomen Kuvalehdestä artikkelin Tältä tuntuu olla köyhä ja häpesin lellittyä asennettani niin paljon, että poskeni taisivat helahtaa punertaviksi.

 

Oli köyhyyden syy mikä tahansa, köyhä ei todellakaan mieti kännykkämerkkejä. Köyhä miettii, miten saisi rahat riittämään ruokaan ja mitä laskua voi lykätä hieman myöhemmäksi. Kaupassa köyhä oppii nopeasti kävelemään sujuvasti hyllyjen ohi: Ei juustoa, ei jugurttia, ei yrttejä, ei salaatteja, ei patonkia, ei keksejä, ei kalaa, ei lihaa, ei jäätelöä – ei mitään, mikä ei ole täysin välttämätöntä. Ei myöskään kirjoja, ei musiikkia, ei elokuvalippuja, ei bussilippuja eikä Linnanmäkeä.

Köyhyys vaatii itsekuria, sillä vaikka joskus rahaa onkin tilillä, sitä ei voi käyttää, jos huomisesta ei ole tietoa. Tänään ei voi ostaa suklaata, koska myös viikon päästä on oltava varaa perunoihin. Vihaan köyhyydessä sitä, että minun on koko ajan pakko ajatella rahaa.

Syrjäytyminen on kuitenkin myös jotain muuta kuin sosiaalista passivoitumista ja kotiin jäämistä: se on motivaation hukkaamista. Se on sitä, että katsoo kauppakeskusten ja työpaikkojen oravanpyöriä ulkopuolelta, eikä enää ymmärrä, miksi ne olivat joskus tärkeitä. 

 

Mulla on asiat kyllä niin tolkuttoman reilassa, kun olen pysyvässä työpaikassa ja siedettävällä palkkatasolla, että en tiedä mitä oikein inisen. Pystyinhän piristämään itseäni kahvilla miettimättä sekuntiakaan, riittävätkö lantit. Outoa, miten pieni sattuma naksauttaa kaiken ympäri ja kannustaa näkemään asiat päinvastaisessa valossa kuin muutama minuutti sitten. Käyttäessäni ruokataukoni Ärrälle pistäytymiseen laahustin eteenpäin yrmeänä ja soimasin itseäni siitä, etten muistanut ottaa KeepCupiani mukaan ja saastutin niin ollen luontoa pahvisella mukilla. Nyt haluaisin halata koko maailmaa, tai vähintään hymyillä jokaiselle ohikulkijalle, koska asemani on turvattu.

 



Muutto

Viikonloppu oli täynnä koiria, itkua ja rappusten ravaamista. Kannoimme kahden ihmisen voimin 90% noin kymmenestä autollisesta tavaraa (liioittelen vain hieman), ja nyt uuden kodin lattia tulvii äyräitään myöten. Eilisestä ensimmäisestä illasta selvisin soittamalla Pyhimystä läppärin purkkiäänisistä kajareista ja puuhailemalla milloin minkäkin projektin parissa, mutta aluksi en osannut muuta kuin istua patjalla kelmeän kattovalon loisteessa ja nyyhkyttää turvattomuuden tunnetta.

 

 

Miksi edes omistan näin tuhottomat määrät tavaraa? Koska olen joka päivä töissä 17:15 asti, tulee kestämään ties kuinka pitkään, ennen kuin saan röykkiöiden alta pilkistävän maton näkyviin. Eilen sain sentään raivattua pienen polun keskelle huonetta, sijoitettua kotoisat lukulamput pehmentämään tunnelmaa sekä kasattua raikkaan pedin upouuden peiton ja lakanoiden avulla.

 

Ennen nukkumaanmenoa olin jo sen verran kiinni rutiineissa, että makasin sängyllä hedelmä-jugurtti-iltapalan kanssa tapittamassa ohjelmaa läppäriltä. Kontrasti entiseen on silti niin jättimäinen, että onnellisuusmittarini tulee jonkin aikaa näyttämään miinusta. Asuin 2,5 vuotta ihmisen kanssa, joka on minulle edelleen tärkein ja rakkain; nyt jaan kämpän kahden tuntemattoman, yksityisyyttään varjelevan ja ovet visusti kiinni pitävän tytön kanssa, kuten solukämpissä aina. Aiemmin pystyin huoletta levittäytymään 65 neliömetrin alueelle ja pitämään jokaista soppea omanani; nyt joudun säilyttämään kuivamuonia omassa huoneessani ja ahtautumaan pieniin yli jääneisiin nurkkiin. Vielä toissayönä sain nukahtaa vasten lämmintä ja vastaanottavaista kehoa; eilen pujahdin villasukat jalassa hyisen peiton alle ja käänsin selän pimeälle huoneelle.

 

 

Onneksi en sentään ole ypöyksin.

 

Todellisuudessa olen hyvin tietoinen siitä, että olen paljon onnekkaampi kuin moni samaan tilanteeseen aiemmin joutunut. Välit entiseen poikaystävään tulevat säilymään läheisinä, ero oli lempeä ja yhteisestä päätöksestä tehty, ja ympärilläni on vahva turvaverkko.

 

 

Eilen sisko ja siskon poikkis lähtivät apureiksi Ikeaan, ja rasvaisten lihapullien voimalla kolusimme osastoja pari tuntia naureskellen hölmölle krääsälle ja rullaillen kärryillä massiivisten hyllyjen välissä. Rohmusin itselleni useamman hyllyn, astioita, työkalupakin (!! olen niin ylpeä, että tajusin tarvitsevani tätä), roskiksen ja peiton, ja kiitin apujoukkoja kustantamalla heille euron vessaharjan. En sentään itse ehdottanut sitä, vaan suostuin nätisti esitettyyn pyyntöön.

 

 

Mahdollisimman pikaisesti hankittavan omaisuuden listalla on vielä kahvinkeitin ja päiväpeitto, mutta sen jälkeen joudun rauhoittumaan ja odottelemaan seuraavaa palkkaa. Muutosta koitui yllättävän paljon säätöä, jota en ollut ottanut huomioon, joten vaikka menen tänään katsomaan erästä hämmentävän edullista yksiötä, en ehkä kykene samanlaiseen koetukseen ihan heti uudestaan. Tänään aloitan sen meditoinnin, jota olen pähkäillyt yli vuoden, ja menen yhdeltätoista nukkumaan, muuten luhistun.

 

 

Täällä

Olisi mukava tietää, mistä mielialojen poukkoilut johtuvat, jotta voisin hyödyntää tietoa jatkossa aina yllättävän masiksen vyörytessä päälle. Olen eilisillasta lähtien murehtinut erästä normihuolta suurempaa probleemaa ja tajunnut, että sen ratkaiseminen vaatii astetta mittavampia toimenpiteitä, mutta jostain syystä en ole lainkaan ahdistunut tai stressaantunut. Suunnittelin tässä auvoisassa mielentilassa aloittavani säännölliset iltameditaatiot ja ensi viikosta lähtien koetan rempata ruokavalioni pohjamutia myöten. Kaikki hymyilyttää ja tilanteet soljuvat uomiinsa juuri siten kuin on tarkoitettu.

Aikomukseni ei ollut tähdätä suoraan roskikseen, mutta olkoot

Veikkaan hellivän auringon olevan yksi suurimmista syistä tähän leijailuun, tai sitten olen onnistunut optimoimaan aterioideni ravintosisällön oikeisiin mittasuhteisiin, kun mieli on skarppi ja jaksaminen korkealla. Tai ehkä olen vain tajunnut nukkua yli seitsemän tuntia.

Uuden selkeästi entistä korkeamman vuokran myötä lupasin lopettaa impulssishoppailut Punnitse&Säästässä ja Ruohonjuuressa. Tänään joustin epämääräisestä periaatteestani ja rohmusin aamupuuroon tarkoitettujen mulpereiden ja gojimarjojen lisäksi lukuisia kourallisia pähkinöitä. Niiden alkuperäinen tarkoitusperä oli jokailtaisen turkkilaisjugurtti-annoksen maukastaminen, mutta kun niiden viettelevä kutsu kantautui korviini repusta asti, oli mun pakko nostaa ihastuttavalta maistuva proteiinilähde tähän viereen rikastuttamaan työpäivääni, joka on jo valmiiksi lokoisa ja lyhyt. Kai perjantain kunniaksi voi vähän hullutella?

Menin iltavuoroon matkatessani tahallani yli kymmenen minuuttia aikaisemmin juna-asemalle, sillä rakastan M-junan puhtaalta tuoksuvia, silmänkantamattomiin jatkuvia typötyhjiä käytäviä. Istuin mahdollisimman suoraan auringonpaisteeseen ja vahtasin silmiäni siristellen ohikulkevaa ihmismassaa. Ipod soitti shufflella vanhoja suosikkeja, Laineen Kasperia, Og Ikosta ja Ruger Haueria, ja siinä mä kökötin ihan vain nauttimassa.

Merta

Yksi keskeisimmistä asioista, jonka tarkistin kaikkien tarjolla olevien asuntojen kohdalla, oli matkan pituus kaikille niille saleille, joilla käyn. Saattaa kuulostaa järjettömältä perusteelta asunnonvalinnalle, varsinkin kun kohtuuhintaisen yksiön metsästys vaikutti muutenkin toivottomalta, mutta koska en vapaa-ajallani liiku paljon muualla kuin kodin ja salin välillä, on se mielestäni täysin oikeutettu kriteeri. Onneksi Munkkivuoresta on suunnilleen 20 minuutin reissu kaikkiin lempipaikkoihini, eli Meilahteen, Töölöön ja Kumpulaan. Pyörällä siis. Julkisilla homma vaikeutuu, mutta ei se mitään, kuljemmehan koko ajan kohti leudompaa ja lumettomampaa aikakautta. Tässä tympeän työpäivän loppupuolella googlailin huvikseni tulevaa työtaipalettani, ja piristyin oitis, sillä reitti mutkittelee halki merimaiseman!

 

 

Asunto sijaitsee muutenkin lähellä vehreitä alueita, ja päätin jo tekeväni sympaattisesta meren ääreellä kököttävästä Café Regatasta tulevan kesän vakkarihengailupaikkani.

 

Eilen hermoromahtelin kädet punajuuressa valmistellessani parin päivän lounasta ja tuskailin kun muutto ei etene, paniikki-itkin hississä viedessäni pursuilevaa bioroskista, sillä koin ajan loppuvan kesken, ja kohtelin kanssa-asujaa häpeällisen huonosti kommunikoidessani vuoroin mumisten, vuoroin rähjäten sekavan tiimellykseni keskeltä. Nukuin auttamattoman lyhyet unet, mokailin sen vuoksi töissä ja jännitän nyt illan sänkyroudaamista keskittymiseni ollessa kaikkea muuta kuin auton rattiin soveltuva. Jos unohdan yhden kaikista perustavanlaatuisimmista tehtävistä töissä, kuinka voin olettaa muistavani liikennesäännöt pitkän autottoman kauden jälkeen?

 

 

Sainpahan ainakin hyödynnettyä jääkaapissa lojuvat punajuuret, vaikka alkuperäinen suunnitelma pihvien valmistamisesta levähti pannulle. En ole vielä keksinyt miten couscousista saa maukasta, ellei yltiöpäistä suolaamista lasketa, mutta ainakin olen jo kolmatta tuntia kylläinen.

 

Kohta mulla on oma sänky omassa pesässä, enkä pysty pilaamaan kenenkään iltaa, vaikka kävisin läpi maailman synkintä päivää. En malta odottaa.

Viime viikon rönsyilyjä

Sai olla viimeinen kerta, kun pidin näin pitkän tauon hömppäjuttujen kirjoittelusta. Kynnys lisätä uutta kasvaa sitä mukaa kun tauko pitenee, joten vastedes pidän huolen, että ehdin lätkäistä tänne kuvan tai pari ainakin joka toinen päivä muutamalla selostavalla lauseella höystettynä.
 

Viime viikolla ehdin huomioida ympäristöä ja tallentaa rauhaisia hetkiä sekä muistiini että aavistuksen hölmösti kännykkääni - aitoon luonnon äärellä tyyntymiseen ei kai pitäisi kuulua mobiilivälinettä missään muodossa - mutta unohdin purkaa ajatukset muistikortilta. Siksi joudun kirjoittamaan pienoisromaanin kaikesta tapahtuneesta, onhan elämäni niin vaihtelevaa ja jokainen hetki erillistä paneutumista ja muistelemista vaativa.

 

Luulin laiminlyöneeni pahasti liikuntahommia, mutta eilen menneen viikon treenejä tuumaillessani ja kipeiden lihasten alkuperää ihmetellessäni totesin, ettei tilanne ole yhtään niin hälyttävä kuin pelkäsin. Alkuviikosta jaksaminen oli heikompaa, koska kävin ainoastaan yhdellä street dance-tunnilla, mutta loppuviikosta tykitin torstaina Voima 30-tunnilla, perjantaina kahdella tanssitunnilla ja parijoogalla, sekä sunnuntaina flowjoogalla, joka oli kaikkea muuta kuin leijailevaa lepäilyä, kuten nimestä saattaisi päätellä. Kaikkien tasapainoilujen, kylkipitojen ja soturisarjojen jälkeen kroppaani on kivistänyt moninkertaisesti enemmän kuin torstaisen painoilla tehtävän lihaskunnon jälkeen, joten se, joka väittää joogan olevan kevyttä venyttelyä, voi käydä vaikka itse testaamassa väitteen vääräksi.

 

 

 

Sporttisuuden asteeseen olin silti tyytyväisempi salin kuin joogan jälkeen.

 

Noniin, olisiko siinä tarpeeksi yksitoikkoinen ja tarpeettoman yksityiskohtainen selitys niin turhasta asiasta kuin olematon salirytmini. Onneksi asia on sentään itselleni merkityksellinen, sillä huomaan poukkoilevan mieleni ja huolenaiheiden parissa askartelevien ajatusteni laantuvan miellyttävälle tasolle vasta hikoiltuani fyysisissä rasitteissa. Ennen viikonlopun masentavaa lumipyryä ehdin jo kieriskellä toiveikkaasti leudossa ilmassa ja silmiä hivelevän kauniisti laskeutuvassa ilta-auringossa, säilöen tarkasti pienimmänkin yksityiskohdan minulle niin tutuksi ja rakkaaksi muodostuneesta Vallilanlaakson läpi kiemurtelevasta reitistä.

 

 

Silmä lepäsi myös viime viikon lounaana toimineessa väri-ilotulituksessa, joka ei pettymyksekseni maistunut aivan niin herkulliselta kuin iloinen ulkonäkö antoi ymmärtää. Tein taas sen virheen, etten muistanut omia makumieltymyksiäni, vaan kokkasin terveelliseltä ja tottumuksistani piristävän poikkeavalta näyttävän paahdetun juuressalaatin pestotofulla. Ennen uunissa paistamista rouskuttelin menemään täysin tyytyväisenä niin lanttua kuin punajuurta, mutta lämpiminä ja pehmoisina ne saivat aikaan oksennusreaktiota muistuttavan etovan tunteen. Hölmöä olla näin nirso, mutta söinpähän kaiken kiltisti loppuun pitäen irvistelyt minimissä. Ja tofu oli sentään makoisaa ja rapeaa.

 

 

Viikonloppuna pelasin varman päälle ja tein pitkästä aikaa rehdin tymäkän kesäkurpitsa-mozzarella-kirsikkatomaatti-pestopasta-annoksen. Se ehkä näyttää epäilyttävämmältä kuin pilkotut juurekset, mutta olisin helposti voinut syödä vielä kolme lautasellista lisää.

 

 

 Ensimäisessä oli kuitenkin jo sen verran tekemistä, että onnistuin hillitsemään itseni santsiannoksen ottamisesta. Huvittavaa miten viikonloppujeni yksi suurimmista nautinnoista on syöminen, jota harrastan välillä suorastaan liioitellulla antaumuksella vuorokaudenaikaan katsomatta. Menneenä lauantaina suostuin ilomielin lähtemään baarista hyvissä ajoin ennen pilkkua, sillä näin jo sieluni silmin öiset ananas-jätski-suklaa-annokset, joita varten olin hankkinut tarvikkeet hyvissä ajoin. Neljältä yöllä Frendien ääressä maiskutellessani olin niin onnessani, etten muistanutkaan minkään aikaa vievien valokuvien napsimista.

 

Viime viikolla koitti myös symboliselta arvoltaan mittavaksi kasvanut virstanpylväs, sillä kirjoitin joulukuussa 2012 aloittamani perhospäiväkirjan viimeisen sivun täyteen. Summasin päiväkirjan lopussa perinteeksi muodostuneeseen tyyliin nykytilanteeni, ja toivotin uuden, äärettömän kiehtovan ison mustan kirjan tervetulleeksi raapustamalla heti alkuun, että uusi elämäntilanne vaatii uuden päiväkirjan. Totutusta poikkeava formaatti ja uudenlaiset rivivälit kannustivat mut oitis tarinoimaan päivittäin reippaaseen tahtiin, joten ehkä tämän blogin väliaikainen hiljeneminen on vain luonnollinen merkki viestintävälineen hetkellisestä vaihtumisesta.

 

 

Tätä nämä kymmentä tuntia lähentelevät työpäivät teettävät: turhanpäiväistä jutustelua, joka ei ota päättyäkseen. Juuri tämän takia pistin arkiblogin pystyyn sinä yhtenä elokuisena iltapäivänä, kun meinasin räjähtää toimettomuuteen 10,5-tuntia kestävissä työvuoroissa ja kaipasin harmitonta, kaikkien ei-kiinnostuneiden lukijoiden silmiltä piilossa olevaa kanavaa tajunnanvirtani sirottelulle ja älyttömien tyhmäilmeisten omasta pärstästä räpsittyjen huonolaatuisten otosten levittelylle. En voi uskoa, että olen pölissyt tänne lähes päivittäin jo yli puolen vuoden ajan. Tason kohenemisena se ei ainakaan näy.

 

 











Ränsistynyt talo

Tänään avasin vuokranvakuustilin, tein säästösuunnitelman, hain uuden asunnon avaimet ja tarkastin Ikea-bussin lauantaiset aikataulut. Illalla mua pyydeltiin juominkeihin, mutta valitsin toisenlaisen sielunhoidon, eli salini late night-tapahtuman, joka piti sisällään kaksi aivan älyttömän mukaansatempaavaa ja hyvämusiikkista tanssituntia sekä parijoogan<3 (näin se oli nimetty tapahtuman aikataulussa). Yksi parhaista ystävistäni tuli mukaan ja kaikki se kikattelu ja toisen vartaloon sulautuminen tuli ilmiselvästi tarpeeseen. Selästäni aukesi jännitteitä ja pääkopassani vireillä ollut päänsärky joutui luopumaan pahoista aikeistaan. Viileässä autiossa alkuyössä fiilistelin Hugen kauan kauan sitten ilmestynyttä Touchéta ja herkistyin äärimmilleni sen arvokkaita muistoja herättävien kappaleiden johdosta.

Olen niin univelkainen, että haluaisin romahtaa sängyn pohjalle ja nukkua kaksitoista tuntia. Mahan murina ja vihoitteleva polvi huutavat kuitenkin pelastusta, joten joudun pinnistelemään läpi venyttelyjen ja iltapalan, ennen kuin lysähdän tiedottomuuden suloiseen huomaan. Tai no turha esittää marttyyria, rakastan iltarutiineitani enkä varmaankaan pystyisi vaipumaan uneen ilman niitä.

Sekamelskaa

Huh huh, aavistan jo millaista hullunmyllyä viikonloppuna alkava muutto tulee olemaan. Saankohan edes unta tänään, kun mieleni askartelee pakkaamisessa ja tavaroiden jaottelussa. Ainoa mitä voin tehdä on välttyä univelan alle luhistumiselta ja lääkitä itseäni auringon kaikilla väreillä.

Namskis

Tämä ilta on ollut houkutuksia täynnä. On järjetöntä, kuinka jaksan innostua ruoasta uudestaan ja uudestaan, mutta onni se kuitenkin on. Eilen tein munakkaan pidemmän kaavan kautta, josta tuli täyteläisyydessään lähes lasagnemaista, ja töiden jälkeen viskasin protskupannareiden ainesosaluetteloa muistuttavan yhdistelmän piirakkavuokaan ja pidin mustikka-banaani-leipomusta uunissa melkein puoli tuntia. Ensi kerralla muistan lisätä makeutusta, kuten hunajaa tai vaniljauutetta, sillä niin hyvää kuin hamppuproteiini onkin, muuttuu se kuumennettuna kuivahkoksi.

Vatsan täyttämisen lomassa olen ehtinyt intoilemaan haalimastani kirjakasasta, jonka sisältö toivottavasti tuo eloa kirjablogin puolelle, kun pääsen tekemään keittokirjasta ja elokuva-kirja-kombosta normaalista kaavasta poikkeavat arvostelut.

Ja mikä tärkeintä, saan äärimmäisen toivottua inspiraatiota kasviskokkailuihin, sillä Emäntänä Olga vaikutti jo pikaisella selailulla kutkuttavan maukkaalta.

Oivallusten sunnuntai

Onkohan asiakaspalveluvireeni ollut koskaan näin matalalla? Viime yö oli täyttä tuskaa, enkä osaa tai edes jaksa peitellä sen näkymistä tympääntyneessä naamassani ja vaisussa äänensävyssäni. Nukahtamiseni kesti ikuisuuden, ja kun viimein onnistuin siinä, heräilin kuitenkin tunnin välein lilluen kylmässä hiessä. Näin unta, että tutustuin mielekkäältä vaikuttavaan miespuoliseen henkilöön, joka katsoi viiden minuutin höpöttelyn jälkeen tarpeelliseksi lyödä mua nyrkillä naamaan. Tuon muistettuani en sen suuremmin kummastele, miksi tämä päivä ei käynnistynyt erityisen pirtsakasti.
 

Kun laahustin masentuneena työpaikan ovesta sisään, kohtasin hilpeästi hymyilevän työkaverin, joka totesi, että hän on vissiin saapunut vahingossa vapaapäivänä töihin. Tarmoa täynnä hän alkoi suunnitella avonaisen päivänsä ohjelmaa ja jutusteli samalla tyytyväisesti naureskellen. Kykenin lähinnä mumisemaan epämääräisesti, että en ole aamuihmisiä, ja siirtymään tuppisuuna töiden pariin.
 

Syy nahkeaan olotilaani on kuitenkin lähtökohtaisesti riemastuttava, sillä oivalsin eilen erään helpottavan seikan. Kävin iltapäivällä rehkimässä salilla yli tunnin keskivartalon kimpussa (jokainen liikahdus tänään muistuttaa mua 45 minuuttia kestäneestä jumppapallolla pomppimisesta ja 30 minuun ajan rutistetuista perinteisemmistä vatsisliikkeistä), ja urheilullisessa puuskassani jaksoin vielä käyskennellä jalkaisin pidemmälle ruokakauppaan ja sieltä kotiin reppu täynnä vihanneksia ja muita munakasaineksia.

Kotimatkalla mietiskelin poissaolevasti tulevaa taloudellista tilannettani ja kaikkia viheliäisiä valintoja, joihin joutuisin yksiön vuoksi tyytymään: ei-luomua luomun sijaan, rainbow-tuotteita Alpron tilalle, toisella puolella maapalloa tuotettuja kasviksia ja hedelmiä kotimaisten jäädessä hyllyyn. Tulevaisuudessa kantakauppani vaihtuisi Punnitse&Säästästä Alepaksi ja viikonloppuni kuluisivat minimaalisen kotini nurkassa kirjoja pitkästyneesti selaillen, eivät räppikeikoilla ja kuppiloissa tanssien.

Hyvä on, pieni liioiteltu maanantaimasiksen värittämä martyyriasenne saattaa värittää muisteluitani, mutta suurin piirtein tuollaisia ratoja ajatukseni kuitenkin laukkasivat. Kuuntelin samalla taas kerran inspiroivaa Joe Rogania ja hänen metsästykseen erikoistuneiden vieraidensa jutustelua ihmis- ja eläinkunnan välisistä eroista sekä intohimonsa parissa työskentelystä, kun huomasin yhtäkkiä tehneeni päätöksen, jota en ollut ymmärtänyt haluavani. Muuttaisin kimppakämppään! Tunnustelin oivallusta aluksi varoen ja epäröiden, mutta kun keksin pelkästään positiivisia syitä yllättävän keksintöni tueksi, päätin jälleen luottaa miellyttävään tunnetilaan ja toimia sen mukaisesti.

 

Kotona viskasin nopeasti proteiinipannarin ainekset pannulle - olen vihdoin löytänyt täydelliset mittasuhteet herkullisimman lopputuloksen aikaansaamiseksi - ja ryhdyin selaamaan tarjontaa. Tällä hetkellä koetan sopia näytöt kahteen asuntoon, mutta en avaa niitä vielä sen enempää kannattaen taikauskoisesti toiveiden salassa pitämistä. Kilometritekstini alkuun palatakseni en siis kuitenkaan kyennyt pysymään neutraalina asuntotoiveiden muutettua niin olennaisesti muotoaan, vaan aivoni raksuttivat koko yön sen parissa, miltä tuntemattomien tyttöjen kanssa eläminen tulee tuntumaan ja millaisia uhrauksia tai vaihtoehtoisesti etuja se edellyttää. Tilanne ei tietysti kolmen vuoden soluasumisen jälkeen ole mulle uusi, mutta luulisin opiskeluaikaisen Hoasin huoneistossa majailun silti eroavan yleisten vuokramarkkinoiden kautta hoidettavasta kämppiselämästä.

Kaikin puolin mainio viikonloppu sai arvoisensa päätöksen, ja alkaessani jo menettää toivoani surkeiden yksiöiden suossa, uskallan taas jatkaa metsästämistä yhtä toiveikkaasti kuin urakkaa aloitellessani.

 

Lauantaina parantelin hienoista krapulaani ystäväni kotoisassa töölöläiskaksiossa (kiinnostukseni lähipiirini asuntoja ja vuokran suuruutta kohtaan on singahtanut taivaisiin) Sinkkuelämän, vanilja-kinuski-macadamia-jätskin ja parin cocktailin avulla, ja palattuani nukahtamispisteessä kotiin sain älynväläyksen kuvata lempparileggingsini, joita olen kokonaan unohtanut käyttää joulukuun jälkeen. Pidän niistä hurjasti siksi, että niiden kuviointi on sopivasti hillityn ja kiehtovan väliltä, ne istuvat täydellisesti ja tuntuvat päällä siltä, kuin jalassa ei olisi mitään.

 

Seuraavassa kodissani en sitten päästä eteistä tuollaiseen sekamelskaan, jos vain yhtään pystyn vaikuttamaan asiaan.

Lohdullinen Pancol

Jos työnhakuprojekti tuntui vievän liikaa aikaa lukemiselta, ei mulla nyt kämppähaun nostaessa stressitasoja ole mahdollisuuttakaan lokoisaan lueskeluun. Olen silti käyttänyt hyödykseni kaikki arvokkaat hetket julkisissa kulkuvälineissä, sillä vaikka matkustaisin vain minuutin kestävän pysäkinvälin, kaivan kirjan esiin. Onneksi kyseessä on alusta asti koukuttava romaani, joka ei vaadi kummempaa syventymistä tarinan imuun pääsemiseksi.

Sitten kun tämä hullunmylly loppuu ja elämä asettuu hetkeksi aloilleen, aion vain makoilla kirjan - ja ehkä vähän blogimaailman - seurassa kaikki illat. Haluaisin päästä samanlaiseen tyyneen mielentilaan kuin mitä tämä lempikirjanmerkkeihini kuuluva kortti kuvastaa.

Tänään lojun 9 tuntia töissä, ja ainoan ruokataukoni sain kymmeneltä aamulla. Käytin sen aamupuuron lusikoimiseen ankean keittiökopin ikkunalaudalla istuen ja valjua maisemaa silmäillen.

Ensi viikolla otan projektikseni pyörän kunnostamisen, sillä sen jälkeen kun siitä joulukuussa puhkesi takakumi tokan kerran parin viikon sisään, olen antanut menopelin homehtua pyörävarastossa mutaisena ja laiminlyötynä. Tästä värittömästä vuodenajasta seuraa pelkkää harmia ja masennusta, ellen käytä noita lumettomia teitä hyväkseni ja energisoi itseäni työmatkaliikunnan avulla.

Kämppäloukku

Kuvittelin olevani kovin fiksu korvatessani gluteenittomia leipiä tehdessäni saksanpähkinäjauhot kikhernejauhoilla. Siinä on plussana halpa hinta ja korkea proteiinipitoisuus, mutta maku saa nenäni nyrpistymään. Onneksi uunissa paistaminen taittoi sakeaa makua sen verran, että lopputuloksesta tuli siedettävä, varsinkin kun leipäset jaksaa päällystää herkuilla, kuten kookosöljyllä ja tahinilla.

Kävin tänään ekassa asuntonäytössä, jota varten olin luopunut tunnin palkasta ja pukeutunut harkitun siististi. Paikan päällä en meinannut mahtua ovesta sisään ahdistavan tungoksen takia, ja onnistuttuani änkeytymään keskelle kämppää täytin hakemuksen parissa minuutissa ja karkasin. Näissä tiuhaan tahtiin kaupattavissa yksiöissä ei vissiin panosteta kasvokkain kommunikointiin, eikä ole tarviskaan ottaen huomioon sen ihmismäärän ja asunnon heikon tason. Vuokranantaja luultavasti plärää hakemuspinon läpi ja tekee päätöksensä viidessä minuutissa sen pohjalta, kenellä on korkein tulotaso ja vankin elämäntilanne, voisin kuvitella. En tiedä, mikä koskaan tulee nostamaan mut joukosta, mutta pakko vain selata nettiä ja soitella jokaiseen mahdolliseen kohteeseen mahdollisimman pirteänä ja luotettavan kuuloisena.

Pyyhkeitä

Eilen shoppailin ensimmäisen kerran omaa kotia varten, vaikka vain netin kautta ja niin tylsän käytännöllisen asian kuin pyyhesetin. Se lisäsi silti aavistuksen verran varmuutta siitä, että liikun kohta ihan oikeasti eteenpäin. Tosin joku voisi sanoa taaksepäin, kun vertaa aikuismaisessa parisuhteessa olemista sinkkuelämään (olenhan sentään jo puolessavälissä kolmeakymmentä) ja tilavassa, hyvin sisustetussa asunnossa asumista pikkuruisessa boksissa oleskeluun. En kuitenkaan toivo muuta kuin että löydän tyydyttävän kämpän, jonka saan muutettua kotoisaksi omilla tavaroillani ja joka jää enemmän tai vähemmän väliaikaiseksi ratkaisuksi.

 

 

Arvoin eri värivaihtoehtojen välillä ikuisuuden, ja silti palasin lopulta ensimmäiseen mieltymykseeni. Lienee siis aina parasta seurata intuitiotaan.

Banskuletut

Hassua miten heräämisestä asti päässä pyörivät työ-, kämppä- ja raha-asiat, enkä pääse niistä eroon ennen kuin ummistan silmäni päivän päätteeksi täysin väsähtäneenä. Mietin koko ajan, mitä kaikkea uuteen asuntoon muuttaminen vaatii, mitkä tavarat otan mukaan, millaisia odottamattomia laskuja kohtaan, mihin voin vielä laittaa ilmoituksen halukkuudestani vuokrata, ja tämä lista jatkuu loputtomiin.

Tähän mennessä stressi on kuitenkin pysynyt sellaisella siedettävällä tasolla, että se ennemmin kannustaa kuin lamaannuttaa. Ehkä se auttaa, että koetan kuunnella mielekästä musiikkia joka aamu. Sanni on uusin poppi-ihastukseni. Maksullisesta Spotify-tilistäni en muuten sitten suostu luopumaan, vaikka mikä olisi.

Aloitin eilen excelin pitämisen päivittäisestä rahanmenostani, ja sain heti todeta käyttäneeni lähes puolet ajatellusta viikon budjetistani. Kyseessä oli kuukausittain maksettavat pari laskua, mutta päätin kuitenkin, että parasta on säästää ja tinkiä kaikessa, jotten vahingossa ole yllättäen täysin nollilla. Olen kuitenkin elänyt säästeliäästi suurimman osan opiskeluajastani, joten toivottavasti pääsen nopeasti takaisin sen makuun.

Toinen asia, jonka makuun olen päässyt, ovat nämä vallan trendikkäät banskuletut. Hullua, miten banaanista, kananmunasta ja proteiniijauheesta voi saada herkun aikaiseksi. Sunnuntaina nautiskelin extraison annoksen kookosöljyllä ja agavesiirapilla. Eilen tarkoitukseni oli paistaa sama kokonaisuus bodypumpin jälkeiseksi palautumisateriaksi, mutta en ehtinytkään tehdä muuta kuin heittää kaikki ainekset tehosekoittimeen ja nieleskellä ensimmäisen raa'an kananmunani. Tunsin itseni huvittavan vahvaksi sen jälkeen, kipparikallemaiseksi.

Sun

Onneksi on aurinkoista. Tunnen itseni hämmentävän tarmokkaaksi ja levolliseksi, vaikka asiat ovat leväällään ja edessä on pelottavia uusia alkuja. Ehkä niitä voi ennemmin ajatella mahdollisuuksina johonkin elämää rikastavaan, vaikka vaihdossa joutuu aina luopumaan jostakin eri tavalla tyydyttävästä.

Olin ajatellut olla joogafestareilla pyörimässä tähän kellonaikaan, mutta sen sijaan päätin kesken aamupuuron jäädä aurinkoon istuskelemaan ja siemailemaan aamukahviani ilman kiirettä. Haluaisin tehdä enemmän asioita mieltymysten eikä ennalta kasattujen to do-listojen tai pakkojen pohjalta. Haluan olla vähemmän arka. Siksi kehtasin vaihtaa facebook-profiilikuvani johonkin, jossa näkyvän vaatekappaleen esittelyä saattaisin normaalisti häpeillä.

Olipa mitätön teko, mutta vauva-askelista on hyvä aloittaa.