Perfection

Olen nyt justiinsa täydellisen onnellinen. Uusi asunto on kaikkea, mitä toivoin, enkä osaa muuta kuin äimistellä upeaa tuuriani, joka johdatteli mut tänne. Tietysti tästä on suurimmaksi osaksi kiittäminen entistä avomiestäni, jota ilman homehtuisin edelleen kämäisessä solussa (pus pus). Mutta on tässä muutakin, joka saa mut erityisen autuaaksi. Yksittäisiä asioita, jotka ovat mitä parhaimmalla tolalla täysin sattumalta. Kaikki on vain naksahtanut paikoilleen. Alue tuntuu kotoisalta ja lämpimän vastaanottavaiselta ja tunnen syvää rauhaa aina astuessani kotioven sisäpuolelle. Eka työpäivä meni lokoisasti. Olen levollinen.

Tänä iltana rentoudun seuraamalla Ghettotyylien 4-vuotis synttärilähetystä ja syömällä jättimäisen iltapalan. Kuuntelin Betonipossun (punamustaruutupaitainen poju) levyä melkein tasan kaksi kuukautta sitten eron jälkeisenä päivänä kävellessäni Kallion halki töistä kotiin haikein mutta odottavaisin mielin. Hurjasti on tapahtunut ja olen meinannut stressata itseni uuvuksiin, mutta nyt käännän nokan kohti meditatiivisempia taajuuksia ja koetan nautiskella täysillä, jos ei nyt ihan joka hetki, niin valtaosan päivästäni. Uusi työpaikka auttanee tässä missiossa. Pomo sanoi tänään, että näkee mun olevan sydämeltäni hyvä ihminen. Tietty vastaukseni oli joopajoo-tyyppinen, mutta salaa olen hieman mielissäni.

Myös lemppareista lemppareimmat, Kube ja Tuuttis, valtasivat tähänastisen lähetyksen aikana estradin. Mieleni palaa räppikeikoille. Toisaalta taas tässä, sänkyni uumenissa pätkivän kännykkänetin armoilla, on just nyt paras.

Kahvia ja päiviksiä

Näistä lauantaiaamuisista kahvintuoksuisista euforioista täytyy ottaa kaikki irti, ne kun luovat niin jättimäisen kontrastin arkiaamujen masentuneelle laahustamiselle. Jossakin ensimmäisen ja toisen kupillisen välimaastossa mieleni tekee hihkua innosta ja hyppiä tasajalkaa odotuksesta, vaikka mitään kummoista ei olisi tapahtumassa. Tänään ohjelmaani kuuluu hyvää vauhtia traditioksi muodostmaisillaan olevat personal trainer-sessiot työpaikan salilla, siirtyminen Espooseen saadakseni auton käyttööni ensimmäisen muuttokuorman viemiseksi, ja illalla asemoidun Töölöön tyttöiltaan juomaan viiniä ja mussuttamaan herkkuja.

Tietysti iloitsen myös sitä, että sain pitkästä aikaa päivitettyä kirjablogia. En ole lähimainkaan tyytyväinen puutteellisen analysointikykyni tasoon käsitellyn kirjan lukemisajankohdasta vierähdettyä jo reippaasti yli kuukausi, mutta sainpahan edes jotakin aikaiseksi.

Olen ottanut jälleen projektikseni lukea kaikki vanhat päiväkirjani, ja vaikka ymmärrykseni ei riitä osaan teinimäisistä mielipiteistäni - "onks kaikki 20v jätkät noin säälittävvii?" olen kirjoittanut tyypistä, joka pyysi puhelinnumeroani ollessani itse huimat 17v - saan muistelmistani tarvittavaa perspektiiviä ja tietysti puhdasta viihdearvoa. Kaikenlaista elämässä voikaan käydä.

Puuro-ongelmia

Kärsivällisyyteni on tänä aamuna venynyt järjettömiin mittoihin. Koska lähden kotoa töihin 6:45 ja koska aamutaukoni on nihkeät kymmenen minuuttia, olen ottanut tavakseni roudata omat puuroboksit töihin ja nautiskella marjoilla, siemenillä ja soijamaidolla höystetty aamiainen kympin jälkeen työpisteen ääressä sitten kun tauottaja on lähtenyt. Tänä aamuna universumi päätti tehdä ainoasta ilonaiheestani mahdottoman. Jouduin vastaanottamaan vieraita, availemaan ovia ja setvimään poikkeustilanteita yhtä soittoa puolentoista tunnin ajan. Ehdin aina välillä itkeä siskoille ja työkaverille whatsappin kautta, kuinka haluaisin vain parkua täyttä kurkkua ja eliminoida kaikki, jotka kehtaavat sotkea ateriarytmini - jossa olisi jo valmiiksi parantamisen varaa, sillä ei ole terveellistä syödä päivän ensimmäistä ateriaa viisi tuntia herätyksen jälkeen. Ei ainakaan mielenterveyden kannalta.

 

Vaatii melkoista tahdonvoimaa jaksaa esittää miellyttävää silloin kun mieli tekisi ärähdellä ja kivahdella joka kerta kun ovikello soi. En varmaankaan tehnyt kaikkein parhainta työtä, sillä välillä meinasin purskahtaa nauruun kuullessani oman pinnistellyn tervehdykseni kajahtelevan väkinäisenä korkeassa aulatilassa. Jos vaikka kaupan kassa moikkaisi mua yhtä kireästi ja hymyttömästi, en varmaan vastaisi mitään, kohottaisin vain kulmiani ja kehottaisin hankkimaan uuden työpaikan.

 

Pahin on jo ohi, kun uskalsin ottaa huimia riskejä ja mutustella puuroani siitä huolimatta, että sohvilla notkui vieraita. Voin vain kuvitella millainen kauhistuksen kanahäkki se olisi, jos arvon fiinit pankkiherrat huomaisivat mitättömän respatytön työaikaiset ruokailut, mutta sen on silti oltava pienempi paha kuin se monsteri, joka musta tulee nälkäisenä. Pakkomielteeni tasaiseen verensokeriin käynee ilmi jo tähän tekstiin kuluttamastani ajasta, sillä aamupuuron pitkittynyt syöminen tuskin on saman mittaluokan katastrofi kovin monelle normaalisti ruokaan suhtautuvalle.

 

Päätellen huimiin mittasuhteihiin kohoavasta ärsyyntymisestä, jonka ovikellon rasittava ja korkeaoktaavinen pirinä mussa synnyttää, piilee ongelma jossakin syvemmällä kuin pelkässä tämänaamuisessa puuroepisodissa (juu tämä onneton sattumus muuntui mielessäni jo läpi elämän muistettavaksi ajanjaksoksi - puuroton parituntinen 25.4.2014). Ratkaisu löytyisi luultavasti pidemmistä yöunista ja suopeammasta suhtautumisesta ympäristöön, mutta kun tämän viikon liikuntani ovat supistuneet yhteen bodycombatiin ja nukuttujen öiden pituus on säälittävä, en vain millään jaksa yrittää. Onneksi ensi viikolla puhaltavat uutukaiset tuulet.

Wannabe päivän asut

Eilen sain ruhtinaalliset 6 tuntia 50 minuuttia unta. Millaista luksusta onkaan nukahtaa suoraan pään tyynyyn painamisen jälkeen silloin kun edellisestä yöstä puolet on kulunut hikisissä lakanoissa pyörimiseen vuoroin itkua tihrustaen, vuoroin kaikenlaisissa haaveissa ajelehtien. Suosikkini nukahtamiskeinoista, joihin turvaudun vaikeampina öinä, on epärealististen kuvitelmien punominen, joissa teen kaikenlaista jännittävää ja uskaliasta, johon rahkeeni eivät oikeassa elämässä riittäisi. Mutta vaikka mielikuvituksessani ja keskittymiskyvyssäni on jonkin verran kehittämisen varaa, en mielelläni käyttäisi kokonaista yötä niiden harjoittamiseen. Siksi eilinen meni ahdistavassa usvassa saatuani unta vasten tahtoani vasta nelisen tuntia ennen herätyskellon pirinää.

 

 

Silloin pojaksi pukeutuminen lohduttaa. Jos olotilani on epävakaa, on eräs toimivaksi toteamistani apukeinoista löysien ja peittävien vaatteiden pukeminen.

 

 

Eilisyö taas asetti mut ilmeisesti pissismoodiin. Siltä ainakin tuntui kiskoessani jalkaani lantiomalliset farkut, jotka ovat kotoisin Pariisista silloin kun parikymppisenä ihastuin matalavyötäröisiin housuihin jossakin kaupungin jättimäisistä ostoskeskuksista. Musta nahkatakki, niin ikään ulkomailta ostettu (Itävallan teinivaatteiden huipentumasta nimeltä Pimkie) on myös palvellut mua jo useamman kevään ja syksyn ajan, enkä näe syytä vaihtaa uuteen ennen kuin nykyinen alkaa rispaantua tai ei mahdu enää päälleni. Pitkähihainen sen alla taas tulee vastaan joka toisen 15-vuotiaan pojanklopin päällä, mutta se ei ole mulle uutta.

 

En tiedä mikä wannabe päivän asu- ja unirytmi-selostus tästä nyt tuli. Oikeastaan pitäisi vain poistaa koko tylsä turhuus, sillä skippaan itse kaikki vaatepälätysosiot  jokaisen seuraamani blogin kohdalla. Mutta jääkööt tämä nyt ekaksi ja vikaksi kerraksi.

 

 

Jaksaisinpa pestä ja harjata hiukset vähän useammin, kun lopputulos saa aina hymyilemään astetta leveämmin. Tosin tuo ilme tekee musta myös jotenkin hillerimäisen, mikä ei välttämättä ole pyrkimykseni.

Zzzzz

Eilen oli vielä hyvä päivä, vaikka olin nukkunut alle kuusi tuntia. Pitkän viikonlopun aikana ehdin levätä rutkasti, ja koska vetelin vikana yönä sikeitä lähemmäs kymmenen tuntia, ei viimeisen lomapäivän uhraaminen uuden työn opetteluun tuntunut missään. Eilen illalla pyöräilin 12 tunnin töissä notkumisen jälkeen uuteen kämppään ja hämmästelin onneani. Kuinka kaikki voi loksahdella niin kohdilleen, mietin. Uusi työ, ikioma asunto - ensimmäistä kertaa elämässäni asuinpaikkani kuuluu vain ja ainoastaan mulle - aurinko paistaa, urheilut rullaavat, ympärilläni on ystäviä.

 

 

No nyt tuntuu päinvastaiselta. Olen vain niin armottoman väsynyt. Tarkoitus oli saada vähintään seitsemän tunnin unet, mutta kävin niin ylikierroksilla, että aikomus jäi haaveeksi. Haluaisin käpertyä johonkin pimeään nurkkaan itkemään uupumustani. En taidakaan olla niin superihminen kuin luulin silloin kun lupasin käydä uudessa työpaikassa opettelemassa juttuja nykyisten töiden ohella. 12 tunnin työpäivät lannistaisivat paatuneimmankin työnarkomaanin, ainakin jos perustukset rakoilevat univelan ja puutteellisen ruokavalion johdosta. Olen laiminlyönyt täysipainoisten aterioiden valmistamista ja mussuttanut sen sijaan suklaata ja sokeria koko pääsiäisen siihen malliin, että ihme kun jaksan edes siirtyä paikasta toiseen tämän turvonneen oloni kanssa.

 

 

Eilen boostasin oloani maitorahkalla, avokadolla ja mantelirouheella, ja päivemmällä nautiskelin pinaatti-tomaatti-paprika-munakkaan. Peukut pystyyn, että ne tepsivät edes osittain hälytystilaan lukkiutuneen kroppani tarpeiden paikkaamiseen. Ehkä ymmärrän tänä iltana mennä odottelemaan unta jo kympin jälkeen ja pelastan siten nahkani. Jos en, luultavasti kuolen. Tähän päälle kasaantuu vielä pienoisena stressitekijänä viikonlopun muutto, jonka hoidan kutakuinkin yksin. Ei ihmekään, että hormonitoimintani on tehnyt mystisiä kuperkeikkoja ja toimii tai on toimimatta miten sattuu.

 

 

Eilen jaksoin vielä hymyillä. Tästä kuvakulmasta otetut kuvat muuttuvat luultavasti vakioksi nyt kun saan kuukauden jälkeen kokovartalopeilin käyttööni. Olen pärjännyt vallan mainiosti ilman, ja olin jo valmis luopumaan peilaamisesta kokonaan huomattuani ulkonäköangstieni selkeästi vähentyneen, mutta joskus on ihan miellyttävää tietää, miltä näyttää ennen kuin astuu ovesta ulos.

 

Illalla pitäisi jaksaa yksi bodycombat-tunti, joka sai viikko sitten jokaisen lihasryhmäni kivistämään. Onneksi urheilu auttaa poikkeuksetta kaikkeen, myös tappavalta tuntuvaan pohjattomaan väsymykseen. Ja onhan mulla mun nyt jo kovin rakkaalta tuntuva asunto. Viikon päästä olen nukkunut siellä toisen yöni. Se sentään jaksaa hymyilyttää nytkin.

Lukua

Nyt käytän loppuillan lukemiseen. Vaikka mikä tulisi niin porskutan eteenpäin. Nelikätisen soiton mahdottomuus pitäisi palauttaa jo parin päivän päästä, mutta kahlaan läpi sen mitä ehdin. Eihän tästä muuten tule mitään, että käytän kaikki kotihetkeni netissä roikkumiseen enkä kirjaan sukeltamiseen.

Löysin vanhan suosikkikirjanmerkin lukuhetkiä sulostuttamaan.

Hulppea pääsiäisateria

Musta on tullut häpeällisen laiska ruoanlaittaja. En viitsi viettää aikaa keittiössä yhtään sen enempää kuin on pakko, joten arvostan tällä hetkellä mahdollisimman vaivattomasti syntyviä aterioita, joita ei tarvitse valmistaa mitenkään. Tiedän tilanteen palaavan normaalin sitten kun pääsen pois ankeasta solusta, joten en soimaa itseäni hetkellisestä notkahduksesta. Ja kyllä herkullisia kokonaisuuksia voi kasata pienelläkin vaivalla.

Lohta, mozzarellaa, kananmuna ja kurkkua hukutettuna oliiviöljyyn oli päivän ensimmäinen ateria aamupuuron jälkeen. Heräsin teinimäisesti yhdeltä valvottuani eilisen keikan jälkimainingeissa aamuyöhön ja sain itseni ulkosalle vasta viiden jälkeen imemään voimaa auringosta ja hivelevän lämpimästä ilmasta. Talsin koko matkan keskustaan niin että onnistuin kuluttamaan kauppareissuun yli kaksi tuntia, mutta mitäpä sitä muutakaan vapaapäivänään tekisi.

En vissiin osaa hyödyntää päivää ilman pakollisia menoja. Haluaisin aloittaa jonkin sellaisen kirjan, joka rykäisee mut ylös inhottavasta lukujumituksesta, mutta olen tänään vain selaillut turhauttavilla laihdutusvinkeillä täytettyä Me Naiset Sportia. Onneksi lopetin kaikki lehtitilaukseni, sillä tuollaiselle moskalle altistuminen tuhoaa aivot. Aivan kuin elämässä ei olisi fiksumpia prioriteetteja kuin kilojen pakonomainen vahtaaminen.

Pääsiäistä

Huomaa, että pidempi vapaa lähenee, kun normaalisti pidättyväiset ja asialliset ihmiset tulevat jutustelemaan turhia ja tekevät hellyttäviä yrityksiä vitsailun suuntaan. Myös jokaista pöytää koristavat pikkuisia pääsiäismunia täynnä olevat iloisen väriset kulhot sekä 4 tuntia normaalia aikaisemmin päättyvä työpäivä kertovat, että jotain on meneillään. No kyllä mä nyt muutenkin olen ihan perillä siitä, että pääsiäinen on ovella.

 

En muuten yhtään tajua macaronseja. Jos niitä on tarjolla, syön kyllä toiveikkaasti palasen, mutta makuhermoni muuttavat ne suoraan kuiviksi ja pahvisen makuisiksi. Tilanne korjaantui suklaan suloisella hivelyllä, vaikka nyt kaduttaa, että vedin sokerista moskaa tyhjään vatsaan. Voin vain kuvitella kaikki haitalliset ilmiöt, jotka se mahdollisesti elimistössäni aiheuttaa. Mutta olihan tuossa sentään neljä päivää sitten keitelty kananmuna tasapainottamassa tilannetta, joten voin ainakin huijata itseni ajattelemaan, että söin hyödyllisen aamiaisen.

 

 

On erityisen piristävää, kun porukka käyttäytyy normaalista poikkeavasti. Nautin samanlaisesta hiljentyneestä tunnelmasta viimeksi päivää ennen uutta vuotta, kun olin töissä enkä joutunut tekemään yhtään mitään, koska vain murto-osa ihmisistä oli paikalla. Tyhjissä toimistotiloissa on jotakin erityisen vetoavaa, ja olen aina pitänyt hämmentävän paljon niistä tilanteista, kun olen yksin töissä. Sen takia en nuorempana häiriintynyt siitä, että jouduin uhraamaan muutaman tunnin kesäisistä sunnuntai-iltapäivistä laivarahtien laskutusten kanssa näpertelyyn kesätöissäni Finnlinesilla. Hämärä avokonttori, sirisevät lamput ja päättymättömiltä tuntuvat käytävät tarjosivat mitä mainioimpia tilaisuuksi keittiön kaappien herkkutilanteen kartoittamiseen ja puolituttujen tätien työpisteiden tsekkailuun. Rakastin hiippailla sukkasilteen ympäri tiloja, jotka normaalisti vilisivät pukumiehiä ja huokuivat bisnesmaailmalle tyypillistä hektisyyttä.

 

 

Eilen lähdin potentiaalisesta uudesta työpaikasta helpottavan hyvillä mielin. Ajatukseni alkavat jo kääntyä enemmän toiveikkuuden ja innostuneisuuden kuin lohduttomuuden puolelle. Sekin huojentaa mieltä, että toimistolta on alle vartin kävelymatka näin upeiden maisemien äärelle. Istuskelin taas kallion reunalla ja tiirailin kaukaisuuteen, hengitin tahallaan mahdollisimman syvään enkä ajatellut yhtikäs mitään. Voin jo nähdä itseni samalla pläntillä muutaman kuukauden päästä lämpimässä kesäilmassa viettämässä leppoisaa lounastaukoa, kokien toivon mukaan varmuutta siitä, että olen oikeassa paikassa ja osaan hommani. Ehkä sorrun turhan optimistiseen toiveajatteluun, mutta tulevaa pelkäämällä ja manaamalla en ainakaan pääse haluamaani pisteeseen.

 

 

Toissayönä nukuin luksukset kahdeksan tuntia ja huomasin pursuavani energiaa, iloa ja tyytyväisyyttä heti aamusta. Hölisin työkavereiden kanssa intoa puhkuen ja ihailin aina tilaisuuden tullen hiuksiani, jotka olivat taas pesun jäljiltä miellyttävän pitkät ja raikkaat. Se ei tosin ehkä näkynyt enää illalla neljä tuntia kestäneen uuden kassajärjestelmän ja muiden upouusien asioiden pänttäämisen jälkeen.

 

 

Olen ilmeisesti niin luottavainen uuden työn suhteen, että päästin heti taloudellisia ohjaimia löysemmälle ja tein pari erityishankintaa. Kaupassa kulutin varojani tuotteisiin, jotka menevät enemmän impulssiostoksiin kuin järkiperäisiin tarpeisiin, ja sain myös viimeinkin kiikutettua kotiin päiväpeiton. Se on tosin ollut listalla muutosta asti, ja luo heti sellaista selkeyttä ja siisteyttä, että oli jo aikakin. Ruokaostoksetkin maksoivat huimat 15 euroa ainoan ei-pakollisen ostoksen ollessa tyrnijauhe - jota voin puolustella terveysvaikutuksilla - että tuskin uppoan köyhyyden suohon tämän shoppailukierroksen jälkeen.

 

 

Tänään olin ajatellut osallistua puolen tunnin räjähtävään intervallitreeniin aikaisin loppuvan työpäivän kunniaksi, mutta lihakseni kipinöivät kivusta vielä toissapäiväisen bodycombat-rutistuksen jäljiltä siiihen malliin, että en ehkä yksinkertaisesti pysty. Harkitsin sen sijaan käydä pyörimässä urheilukaupoissa uusien lenkkareiden toivossa ja viritellä juoksukuntoani henkiin.

Dilemma

Aamulla aurinko häikäisi ja nyt yhtäkkiä ulko-oven toisella puolen levittäytyy kiiltelevä mukulakivikatu ja tummanpuhuva ilma. Aulassa ei ole muita ääniä kuin hiljainen sateen ropina. Onkohan osa porukasta jo karannut pääsiäislomalle? Ainakin olen huomaavinani selkeää hiljenemistä työpaikallani, joka on tosin muutenkin rauhaisa eikä vaadi respatytöltä paljon mitään.

 

Oudosti äkkinäinen muutos ilmassa ei vedä mieltäni matalaksi, vaikka normaalisti janoan aurinkoa ja valoa. Ehkä tämä pehmeä synkkeneminen sopii niin mainiosti yhteen huolestuneen mielialani kanssa, että se lohduttaa enemmän kuin harmittaa. Periaatteessa kaikki on vallan hienosti ja saatan vaihtaa työpaikkaa jo parin viikon päästä, mutta kaikkeen uuteen ja epävarmaan positiivisesti suhtautuminen ei ole koskaan ollut vahvuuksiani. Tiedostan, että tilaisuudessa piilee roppakaupalla upeita mahdollisuuksia, puuduttavasta arjesta irti ravistautumista, kuukausikaupalla samanlaisena jatkuneiden rutiinien päälaelleen heittämistä, hymyileviä tuntemattomia mutta lämmintä tuttavuutta lupaavia kasvoja, elämänlaadun kohenemista.

 

Samalla nuoruudesta asti alitajunnassani kuiskailleet epävarmuutta ja huonoa itsetuntoa lietsovat äänet palavat halusta päästä pilaamaan tilanteen ennen kuin se on edes alkanut. Koska en ehdi saada kunnollista perehdytystä enkä oikein voi pyytää keneltäkään apua, koska edeltäjäni lähtee viikon päästä Jenkkeihin, olen luonnollisesti hädissäni. Mitä jos pilaan koko firman systeemit tunaroimalla ja aiheutan omistajalle peruuttamatonta vahinkoa? Mitä jos kemiamme eivät kohtaa ja ahdistun siellä enemmän kuin täällä, missä ympäriltäni löytyy aina vertaistukea ja aidosti lähelleni päässeitä ihmisiä? Mitä jos teen anteeksiantamattoman mokan ja jään rangaistuksena tyhjän päälle?

 

Tiedän jo ottavani paikan vastaan, mutta aivoni askartelevat jatkuvasti stressaavien kysymysten äärellä, joihin en mitenkään voi tietää vastausta muuten kuin kokeilemalla. En halua olla pelkuri ja jättää tätä korttia kääntämättä, mutta samalla näen mitä selkeimmin hommaan liittyvän epäonnistumistumisen mahdollisuuden ja huomaan jo valmistautuvani siihen sekä henkisesti itseäni varten että ympärilläni pyörivää maailmaa varoittaen. Meinasin puhua nykyisille työkavereille määräaikaisesta työstä ja vuodattaa kaikki huolenaiheeni ikään kuin olisin vain tekemässä tilapäisen syrjähypyn ja palaamassa takaisin nykyiseen unettavaan työhön ennen kuin kukaan ehtii huomatakaan hetkellistä poistumistani.

 

Samalla kahdeltatoista alkavat työpäivät, huomattavaa taloudellista vapautta luova palkka, mahdollisuus omien vaatteiden käyttöön, mahdollisuus omien aivojen käyttöön, rento ilmapiiri, henkistä hyvinvointia arvostavat asiakkaat, valoisa ja tunnelmallinen työympäristö ja oman uskalluksen testaaminen houkuttaa.

Toivon alkuahdistuksen hellittävän pian ja pidän peukkuja pystyssä, että musta kuoriutuu suoriutuva ja vahva työntekijä, jolla on oma ääni ja joka tietää oman arvonsa. Tiedän sen puolen löytyvän itsestäni, mutta sen ilmaantuminen vaatii aina tiettyä alkukankeudesta irti ravistautumista. Ensireaktioni uusissa pelottavissa tilanteissa on nöyristely ja oman pääni sisällä panikointi, mutta what the hell. Haluanko pelata tylsästi varman päälle koko elämäni? Tässä alkaa olla jo huomattava määrä elinvuosia takana, joten mitä haluan tehdä seuraavalla neljänneksellä? En ainakaan junnata turtumuksessa ja marmattaa ankeasta elämänvaiheesta, jossa mikään ei muutu.

Eilen olin ensimmäisessä epävirallisessa pari tuntia kestäneessä perehdytyksessä ja lähdin pois urheaa tekohymyä ylläpitäen, purskahtaen kuitenkin itkuun heti oven sulkeuduttua. Soitin vieläkin tärkeimpänä pysyneelle ihmiselle, vuodatin kaiken ja sain tarvitsemaani kannustavaa tukea. Eihän tässä ole mitään menetettävää. Ei ehkä optimaalisin lähtökohta uuteen työpaikkaan astumiselle, mutta heittäydytään nyt silti. Kävelin puolet kotimatkasta upeissa maisemissa, seisoskelin veden äärellä ja hengittelin. Kotiin päästyäni olin jo varovaisen odottavainen ja kävin itseni kanssa reipasta rohkaisudialogia. Kyllä mä selviän ja mussa on enemmän kuin itse tiedostan.

Galtsumuisteluja

 

Tällaisen iloisen toivotuksen lisäsin tänään facebooin uutisvirtaan satunnaisten silmäilijöiden perjantaita sulostuttamaan. Tuon Snoopy-paidan motto ja väritys on aivan täydellinen. En näköjään ole muuttunut tässä vuosikymmenien aikana mihinkään, sillä kaikki paidassa kuvastaa tämän hetken mieltymyksiäni.

 

Jutustelimme työkaverin kanssa menneisyyksistämme ja nuoruudessa tiuhaan vaihtuneista identiteeteistämme. Totesin, että olen kulkenut poikamaisesta, huonon itsetunnon omaavasta wannabe-anarkistista leikkihevariksi, siitä nolosti irc-galleriassa heruttelevaksi siideripissikseksi ja vasta pikkuhiljaa nykyiseksi vakiintuneemmaksi itsekseni. En ole vielä lähelläkään päätepistettä, enkä halua koskaan ollakaan, mutta jonkinlaista mielenrauhaa nykyinen hällä väliä ulkokuoresta-asenteeni mulle tuottaa. Mun on siis oltava oikealla polulla. Keskustelukumppanini totesi, ettei voi millään kuvitella mun käyttäneen korkeakorkoisia kenkiä tai nykyisestä diplomaattisesti kuvailtuna rennosta vaatetyylistäni poikkeavia asuja, mistä huvittuneena näytin hänelle irc-galleriassa edelleen jäljellä olevia todisteita 5-10 vuotta nuoremmasta itsestäni.

 

 

Onneksi noista kömpelöistä vuosista on jo sen verran aikaa, että hapuilevaa hakemista kohti eniten omalta tuntuvaa musiikkimakua ja pukeutumistyyliä - joka oli tietysti ratkaisevan tärkeässä osassa läpi kouluvuosien - voi nyt muistella pelkästään huvittuneena eikä yhtään nolostellen. Melkein. Täytyy myöntää, että keimailuni tuossa kirjavan teinijoukon kansoittamassa tukikohdassa eli galtsussa saa edelleen poskilleni pienen katumuksen punan.

 

 

En osaa päättää, oliko omahyväinen virnistely suoraan kameraan pahempaa kuin ylivalottuneet kahden millin etäisyydeltä otetut räpsyt.

 

 

Mustavalkoisuus viimeistelee jo valmiiksi äärimmäisen teinixx-kuvan. Jos pääosassa ei ollut naamani, latasin palvelimelle kummallisia kuvia vaivalloisista kuvakulmista otetuista asennoista, joissa kasvoni ovat jääneet kokonaan piiloon. Olen niin vanha, etten enää yhtään ymmärrä niiden tarkoitusta. Halusinko esitellä hiuksiani tai vaatteitani tai esittää jotenkin ~*KrEiSiÄ*~?

 

 

Toisaalta tajusin joskus harvoin ottaa myös sellaisia otoksia, joiden takana pystyn edelleen seisomaan. Olin kaksi kesää töissä aivan huikean tyypin kanssa, joka oli työkaveriuden lisäksi vauvasta asti ollut perhetuttuni, ja hänen kanssaan liihottelin milloin missäkin niin työajalla kuin sen ulkopuolella. Kerran lainasin häneltä jättimäistä villapaitaa, jonka upottavaan pehmeyteen voisin vieläkin kietoutua.

 

 

Kaipaan myös erästä toista asiaa. Olin aina täysin rakastunut kerroksittain leikattuun hiuspehkooni. Siinä oli jotain peikkomaisen luonnonlapsimaista, ja palauttaisin kuontaloni vaikka heti paikalla samaan muotoon, ellei nykyisen pituuden kasvattaminen olisi vaatinut niin suurta kärsivällisyyttä.

 

 

Toisaalta en tiedä pitäisikö vain arvostaa mennyttä ja todeta, että ilman sitä en olisi samassa pisteessä kuin nyt, ja se olisi aidosti harmillista. Sama ihminen tuolla ilmeilyjen ja meikkien takana on kuitenkin koko ajan ollut, nyt päästä vain löytyy kenties hieman enemmän älliä ja luontevammilta tuntuvia arvoja.

 

PT-soppari

Tänään on ollut sosiaalisen kanssakäymisen osalta niin täydellinen päivä, että olen aidosti hämilläni. Tunnit ovat suorastaan juosseet eteenpäin, kun olen jutellut mielekkäiden ihmisten kanssa niin sosiaalisen median kuin oikean elämän välityksellä. Ilmeisesti positiivinen asenne on äärimmäisen helposti tarttuvaa sorttia, sillä mitä hauskempaa mulla on työkavereiden kanssa, sitä siedettävämpää ja suorastaan ilahduttavaa on myös asiakkaiden vastaanottaminen.

 

Olen ollut erityisen tiiviisti tekemisissä erään työkaverin kanssa, joka valmistui vähän aikaa sitten personal traineriksi. Hän onnistui ylipuhumaan mut asiakkaakseen roimasti alennettuun hintaan, joten lauantaista lähtien koetan päästä perinteisen salitreenaamisen makuun. Olen aiemmin turvautunut siihen vain silloin kun pahat rasitusvammat ovat häirinneet ryhmäliikunnoissa ramppaamista, mutta en ole koskaan saanut siitä samanlaista euforian puuskaa kuin menevämmästä treenaamisesta. Sain myös saman henkilön toimesta kilon säkin proteiinijauhetta ja kirkkaanpinkin miljoonalla eri tavalla säädettävän juomapullon suoraan työpaikalle toimitettuna, joten ainakin ulkoa tuleva tsemppaus on kovaa.

 

 

Suurimmin mua ilahduttaa tuo väritys, mutta kyllä noille osasillekin lienee tilausta. Mittailin jo eilen tarkasti puolitoista desiä protskujauhoa mukaan, vaikka silloin kun vuosi takaperin kokeilin samaa kikkaa turhauttavan hitaasti palautuvien lihasten avuksi, en saanut mainittavaa hyötyä.

 

 

Eri värit hivelevät aistejani juuri nyt muutenkin, ja ahnehdin silmilläni erilaisia kombinaatioita. Tämä korostuu etenkin, mitä ruokaan tulee, sillä kokkaillessani valitsen aineosia mahdollisimman eri ääripäistä.

 

 

Jääkaapissa yön yli säilytetty gojimarjoilla, kurpitsansiemenillä, pellavansiemenillä ja soijamaidolla kuorrutettu aamupuuroni on tällä hetkellä elämäni rakkaus. Pidän sen mausta ja koostumuksesta niin kovasti, että melkein huolestuttaa. Mutta ei tämä toissapäivänä paistelemani soija-papu-tomaatti-paprika-sekoituskaan huonoa ollut.

 

 

 

 

Aamulla tämä kansi kehotti kirkuen liittymään turhanpäiväiseen kulutushysteriaan koko lehtienjakokierrokseni ajan, mutta koska päivä hujahti ohi melkein nopeammin kuin olisin toivonut, en ehtinytkään heittäytyä aivottomaan mielipuuhaani, eli hullujen päivien kuvaston selailuun. Tosiasiassa mulla ei ole edes varaa tehdä tunneperäisiä ostoksia, enkä koe tarvitsevani mitään pakollista, joten ehkä hyvä näin. Ainoastaan ruoka ja kirjat saavat viipaleen vapaa-ajastani liikunnan ja hyödyttömän mutta tyydyttävän lempikeskusteluforuumilla roikkumisen lisäksi.

 

 

En ehtinyt lukea jo kyllästymiseen asti blogissanikin esiin nostettua kirjaa loppuun viime viikolla, joten palautin sen kirjastosakoilta välttyäkseni ja hain eilen eri version. En ole kyllä taaskaan edennyt yhtään niin rivakasti kuin pitäisi. Olen kuitenkin ehtinyt kuluttaa kallisarvoisia minuutteja sellaiseen turhamaiseen hömpötykseen kuin omien vaatteiden tai keikistelyn kuvaaminen, joten saan syyttää vain pinnallisuuttani siitä, että kirjan luettujen sivujen määrä ei kohoa.

 

 

 Rakastan noita kenkiä, jotka keventävät askellustani ja tekevät jotenkin tanssillisen olon...

 

 

... ja viimeksi kun pesin hiukseni, sain ne laskeutumaan täydellisen pörröisesti. Mitä en tietysti osannut tallentaa kuvaan, sillä siinä ne näyttävät latteilta ja ohuilta ja huomion vie muutenkin nolo Hello Kitty-yöpaitani.

Munkka

Kävin tänään tutustumassa ympäristööni, kun lähdin palauttamaan kirjastokirjaa vartin ennen sulkemisaikaa. Munkkivuori vaikuttaa paljon kotoisammalta kuin olen näiden kahden viikon aikana käsittänyt, pieneltä kylältä täynnä persoonallisia putiikkeja ja kahviloita. Ankean harmaana sadeiltana alue ei ymmärrettävästi ole parhaimmillaan, mutta tunsin oloni silti varsin raikkaaksi palatessani kotiin.

Yhtä vain ihmettelen: leikkivätkö koululaiset enää ulkona? Ruostuneet jalkapallomaalit ja rapistunut kiipeilyteline näyttivät niin lohduttomilta, että kipitin mahdollisimman pian aavemaisen pihan läpi pakoon.

Osasyyllinen tyytyväiseen olooni saattaa olla myös pikaisen vilkaisukierroksen tuloksena mukaan nappaamani L.M. Montgomeryn Hedelmätarhan Kilmeny, joka vaikutti ensimmäisellä selailulla romanttiselta ja viattomalta.

Olen silti viettänyt taas huomattavasti liikaa aikaa poissa kirjan sivuilta ja silmät pilaavien näyttöjen edessä, lauantaiyön laiskoista makoiluista työpäivän epämääräiseen haahuiluun lukuisilla nettisivuilla. Olin ottanut yhden vanhoista päiväkirjoistani mukaan, mutta enpä saanut kaivettua sitä edes ulos repusta ennen kuin kotiinlähdön aika koitti. Kerrankin päivä meni sentään nopeasti, sillä jutskailin pari tuntia ilopillerimäisen työkaverin kanssa ja käytin loput ajasta työpaikkojen hakemiseen ja blogien silmäilyyn.

Rakensin viikonloppuna mukavan kotistudion pari vuotta tyhjän panttina lojuneesta tv-näytöstä sekä usbilla kiinnitettävästä näppiksestä ja hiirestä. Säädin vielä läppärin lattialle, jotta voin levittäytyä koko pituuteeni ja nautiskella suuresta screenistä. Tosin eilen otin hieman liian rennosti ja kaadoin puoli litraa vettä peitolle. Luotin vissiin liikaa siihen, että voin muuntaa sänkyni samaan aikaan sekä ruokapöydäksi että olkkarin sohvaksi sotkematta paikkoja. Onneksi kyseessä oli puhdas vesi eikä vaikkapa kahvi, voin vain kuvitella epätoivoni jos näin pahasti olisi päässyt käymään.

Vadelmaveneellä

Heräsin yhdeltä ja aloin heti pyöritellä ajatuksissani vaihtoehtoja illalle. Menisinkö elokuviin, baariin, puistoon, mihin? Sitten äkkäsin, että pakonomaisessa suunnitelmien tekemisessä on jotakin häiritsevää. Nimittäin se, että yritän ilmeisesti kaikin keinoin välttää omaa seuraani. Joten pistäydyttyäni keskustassa gradunsa kanssa tuskailevan ystävän kanssa kahvilla ja unicafen halvan eikä yhtään täyttävän salaatin äärellä palasin kotiin periferiaan mukanani kauppakassi ja aikomus lojua kirjan ääressä loppuillan. Kirja jäi avaamatta, mutta ainakin toinen osa päätöksestä toteutui. Makasin mahallani tuntikausia seuranani vain musiikki, järjetön kasa herkkuja ja teinisarjat, kuten The Carrie Diaries ja 90210.

Yksin olemiseen on totuteltava. Se tuntuu tällä hetkellä varovaisen lupaavalta, mutta ei aivan kivuttomalta. Äsken laskin pään peitolle ja vain tuijotin vastapäistä seinää epämiellyttävän melankolisissa tunnelmissa.

Sitten muistin muutama päivä sitten facebookissa hehkutetun Kasmirin. Laitoin mulle täysin tuntemattoman tyypin äskettäin ilmestyneen Vadelmaveneen soimaan ja yhtäkkiä hehkuin. En voinut olla naureskelematta ääneen. Kappale on kaikessa viattomassa yksinkertaisuudessaan aurinkoisen ilahduttava, lempeän jammaileva, kuin oodi alkavalle kesälle ja hämmentävää toiveikkuutta täynnä, kuin lohdullinen taputus olkapäälle, joka lupaa kaiken kierähtävän oikeille uomilleen. Tai sitten olen vain taitava assosioimaan keksittyjä merkityksiä oman mielentilani ja elämäntilanteeni pohjalta.

Kyyninen puoleni voisi moittia melko läpinäkyvää hittipotentiaalin tavoittelua ja hipsterialertia - tuo Cousteauhun viittaava punainen lakkikin ajaa ajatukset niille raiteille - mutta miksi pilaisin itseltäni tämän pienen lauantaiöisen ilon välähdyksen? Hymyilen enemmän kuin viisi minuuttia sitten, joten peukut pystyyn Kasmirille. Nyt alan kuunnella Pariisin Kevättä ja tunteilen itseni uneen.

Työpaikkatoiveita

Unelmani on olla joskus sellaisessa työssä, että saan poistua työpisteeltä suorittamaan ihmisen perusoikeuksia, kuten wc:ssä käymistä, tasan silloin kun haluan. Saisin hakea kahvia heti aamulla eikä vasta 2,5 tuntia työvuoron alkamisen jälkeen, kun ensimmäinen tauottaja saapuu. Mikä tärkeintä: en tarvitsisi tauottajaa ylipäätään. Hankkisin säädettävän työpöydän, jotta voisin seistä ainakin puolet päivästä ja välttyä rikkinäiseltä selältä ja kummastuneilta katseilta, joita saan tällä hetkellä heti kun koetan kaikin keinoin välttää istumista. Voisin lähteä perjantaisin puoliltapäivin ja huikata iloiset viikonloppuja!-toivotukset respatytölle. Menisin lounaalle työkavereiden kanssa normaaliin lounasaikaan, ei sydän kurkussa minuutin välein kelloa vilkuillen seitsemän tuntia työvuoron alkuajasta. Nukkuisin tarpeeksi, vähintään 7,5 tuntia yössä, sillä työpaikallani mentäisiin sellaisen ylellisyyden mukaan kuin liukuva työaika.

 

Noin muussiselta näytän aamuisin, kun päässä heittää ja silmät harittavat.

 

Tilaisin itse taksini enkä pitäisi itseäni niin tärkeänä, että siirtäisin puoli minuuttia vievän tehtävän respatytölle, jonka motivaatio on nollissa muutenkin, vaikka pukumiehet eivät käskyttäisi pitkin päivää.

 



Saisin pukeutua omiin vaatteisiin. Se olisi taivaallista. Ei huonosti istuviin pussittaviin housuihin (ok nuo yllä olevat näyttävät juuri siltä, mutta vakuutan niiden olevan tsiljoonasti paremmat kuin työhousuni), kellastuneeseen nappipaitaan ja noloon liiviin, josta puuttuu nappeja.

 

Mulla olisi varaa käydä Punnitse&Säästässä kirjaamatta jokaista pikkuista ostosta exceliin hermostuneita laskutoimituksia suoritellen.

 

 

Tämän perjantain piristys veloitti tililtäni lähemmäs viisi euroa. Pikkusumma, mutta pitkässä juoksussa mahdollisesti kohtalokas, ellei uutta vuokralaista pian ala löytyä. Lohikäärmehedelmä maistuu onneksi jännältä. Söin melkein koko pussin tässä onnettomana haaveillessani.

 

Eilen meni niin myöhään siksi, että olin foam roll-starttikurssilla, jonka innovatiivinen unisport järkkäsi. Sain lukuisia uusia ideoita omiin rullailuihin ja jälkeenpäin teki mieli kehrätä, niin rentouttava ja miellyttävässä ilmapiirissä vietetty tunti oli kyseessä.

 

 

Ennen sitä olin tapojeni mukaisesti viime tingassa matkalla ja vilistin puolijuoksua kotoa Meilahteen, mutta tämän maiseman edessä en voinut vain rynnistää ohitse. Ihastuttava Pikku Huopalahti. Kesällä 2010 lähdin Pohjois-Haagasta eräänä lauantai-iltana pyöräilemään umpimähkään ympäriinsä uusien mielekkäiden reittien toivossa, ja kun eksyin näille alueille, en voinut uskoa silmiäni. Taivas oli silloinkin pastellia ja kuulokkeissa soi Pyhimys. Ilmeisesti mulla on tapana palata ajassa roimasti taaksepäin ja omaksua vanhat tavat silloin kun elämässä tapahtuu uutta ja pelottavaa. Menneiden tilanteiden uusintaminen luo kai sitten keinotekoista turvaa.

Pre-joogaeväs

MIKSI en ole ennen tajunnut ostaa riisikakkuja?! Mielikuvissani ne maistuivat pölyisiltä ja mitäänsanomattomilta, mutta nyt leivälle yksinkertaista vaihtoehtoa etsiessäni otin riskin ja ihastuin. Tahini, kookosöljy ja maapähkinävoi sulivat niiden kanssa täydellisesti yhteen, ja bansku-kurpitsansiemen-kookosmaito-kupillinen sekä puoliveriappelsiini kruunasivat kokonaisuuden. Nyt jaksaa joogailla.

Utua

Olin varannut aamukahdeksalta alkavan venyttelytunnin, mutta kun herätyskello pirisi nahkeissa lakanoissa pyörityn osittain unettoman yön jälkeen, en saanut itseäni ylös. Klikkasin tunnin pois omasta liikuntakalenteristani kahta minuuttia ennen perumisajan umpeutumista ja jatkoin hellitteleviä unia vielä parin tunnin verran. Voisin huolestua motivaation puutteesta jätettyäni väliin myös maanantaisen tanssitunnin, mutta en nyt viitsi soimata itseäni, sillä harteillani lepää jo muutenkin tavallista painavampi stressitaakka. Sitä paitsi yhdeksän tunnin unoset tekivät varmasti mielenterveydelleni ja kropalle paljon suurempia ihmeitä kuin venyttely.

Aamun olen siitä huolimatta kulkenut kulmat kurtussa ja pää sumussa. En vain pääse eroon siitä nakertavasta tunteesta, että uuden vuokralaisen löytäminen on mahdoton ikuisuusprojekti. Vuokraisäntä ilmoitti, että viidestä tytöstä kukaan ei halunnut näytön jälkeen vastata myöntävästi. Pitänee siivota oma huone kiiltelevään kuntoon ennen seuraavia vieraita. Ongelmana on vain se, etteivät ruoka- ja astiavuoreni mahdu lojumaan muualle kuin sängynpäätyyn lattialle.

Silti avain piilee omien ajatusteni kirkkaudessa. Joko voivottelen marttyyrinä kohtaloani, joka on vielä täysin auki, tai suuntaan energiani reippaiden ja myönteisten ajatusten luomiseen. Niiden synnyttämisessä auttavat osittain ylellinen 40 minuutin lounastauko, sopivan keveä kirja ja kahvi.

Kaadoin päivän ensimmäisen kofeiiniannoksen moottoriini vasta nyt iltapäivästä, joten ei ihmekään, että ohimoita tykyttää ja pääkopassa humisee. Aamulla meinaisn valita päivän soittolistalle Radio Helsingin podcasteja, joita on parin menneen kuukauden ajalta kertynyt ipodilleni parisenkymmentä, mutta impulssinomaisesti turvauduin mahdollisimman lohdulliseen musiikkiin ja painoin soimaan Pyhimyksen Salaisen Maailman. Yhdessä kelmeän auringon kanssa levy on kutonut tämän päivän ylle melankolisen ja kirpeänsuloisen udun, joka pehmentää yrmeää olotilaani ja vie ajatukset muualle ongelmallisen asuntotilanteen ympäriltä askartelemasta.

Kun kuusi vuotta sitten tutustuin Tulvaan ja etsin sen jälkeen käsiini Pyhimyksen aiemman tuotannon, muistan pettyneeni Salaisen Maailman huomattavasti rauhaisampiin ja melodisempiin taustoihin. Kaipasin tykitystä ja menevyyttä, joten en nähnyt vaivaa tutustuakseni muiden levyjen lyriikoihin. Kuinka idiootti sitä voi nuorena olla. Parempi kuitenkin nyt kuin ei ikinä, sillä nerokkaat sanailut yllättävät minut yhä uudestaan, vaikka olen pyörittänyt levyjä lukuisia kertoja viime vuosien aikana. Joko en ole keskittänyt ajatuksiani lyriikoihin vaan nautiskellut yleistunnelmasta, tai sitten niiden sisältö iskee muhun nykyisessä elämäntilanteessani poikkeuksellisen lujaa.

Juon nyt toista kupillista vahvaa, kieltä polttelevaa kahvia, ja oloni on uudestisyntynyt. Äsken hymyilin kadulla ilman mitään syytä, kaikkien nähden. Hullua!