Identiteetti

Luin äsken loppuun Milan Kunderan Identiteetin ja mietin, että miksi ihmeessä olen pitkälti hylännyt fiktion? Luen hirmuisia määriä elämäntaito-oppaita ja tieteellisiä tutkimuksia aivojen toiminnasta ja tutkielmia psykedeelien ihmeellisestä maailmasta, mutta keksityt tarinat ovat jääneet melkein täysin paitsioon. Olen kenties huomaamattani alkanut ajatella, etteivät ne tarjoa mulle mitään, ne kun eivät opeta tai valista minkään tarkasti määritellyn aihepiirin tiimoilta. Mutta parhaimmillaan ne tarjoavat niin paljon suurempaa!

Identiteetin viimeisen lauseen luettuani hymyilin ja tunsin ihan tosissani jonkunlaisen riemukkuuden aallon humahtavan rintakehäni läpi. Romaani itsessään ei ole mitenkään poikkeuksellisen mieleenpainuva eikä suinkaan mene minkään top-listani kärkeen, mutta se sisältää tavanomaista enemmän oivalluksia ja tahtoi tulla luetuksi lähes yhdeltä istumalta. Muistan näin käyneen Kunderan Olemisen sietämättömän keveyden kohdalla, jonka luin kuutisen vuotta sitten. Eikö olekin muuten uskomatonta, että kaikista sadoista luetuista kirjoista huolimatta pystyn edelleen poimimaan muistojeni sopukoista suhteellisen tarkan ajankohdan, jolloin jokin yksittäinen teos oli hetkisen osa arkeani? Joka tapauksessa kyseinen kirja teki muhun vaikutuksen, mutten osannut määritellä syytä. Tunsin vain mieleni hetkellisesti kirkastuneen ja elävöityneen.

Leroyn järkeily viilsi kuin partaveitsi, ja Chantal oli samaa mieltä: rakkautta kahden yksilön hurmiona, rakkautta uskollisuutena, intohimoista kiintymystä yhteen henkilöön ei ole olemassakaan. Ja jos onkin, se on vain itsensä rankaisemista, vapaaehtoista sokeutta, pakoa luostariin. Hän miettii, että vaikka rakkautta onkin, sitä ei saa olla olemassa, eikä ajatus tee häntä katkeraksi vaan päinvastoin: hänen koko olemuksensa täyttyy onnesta.

Oh yes! Give me more!

Leroy keskeytti Chantalin kuvitelmat. "Vapaitako? Tylsyytensä voi elää onnettomana tai onnellisena. Siinä valinnassa piilee ihmisen vapaus. Ihminen on vapaa sulauttamaan yksilöllisyytensä joukkoon, vapaa tuntemaan kärsineensä tappion tai saaneensa suuren onnen. Rouvaseni, me valitsemme onnen."

Mmmhhmm, nautin,

Koneellani on muistio kaikille kirjaston eräpäiville, sillä olen ottanut tavaksi lukea lainatut teokset hirveässä kiireessä viime tipassa ja harmistua siitä, etten ehdi saattaa loppuun kaikkia keskeneräisiä opuksia ennen uusimiskertojen täyttymistä. Tämä on todellinen mysteeri, sillä laina-ajat ovat puoli vuotta ja mulla on harvemmin yli 20 kirjaa vierailulla. Ehkä jumitan liikaa internetin syövereissä tai nyhvään jossain tuolla taivaan alla siihen malliin, että laiminlyön kirjaston aarteita.

Pyörin eilen neljä unetonta tuntia äskettäin vaihdetuissa lakanoissa, jotka tuoksuivat puhtaan sijaan epäilyttävän ummehtuneelle, ja torjuin paniikinomaisia aaltoja, jotka rakentuivat kauhukuvitelmista, joissa olen nyt ajautunut unettomuuden pahaan ja tuhoisaan kierteeseen, enkä pääse sieltä ikinä pois. Onnekseni nukahdin suhteellisen hyvissä ajoin, puoli neljäish, joka ei tässä työttömyysleijumisessa ole aika eikä mikään. Eihän toisaalta mikään aika ole, on vain luuppaava nykyhetki. Niin on kuitenkin vaikeaa asennoitua silloin kun kännykän armottoman kirkas valo kertoo siitä, että hetki hetkeltä virkistyvän kehon pitäisi olla syvällä unimaailmassa, jotta valveilla oleminen tuntuisi mielekkäältä. Olen kuitenkin ylpeä siitä, etten ollut tosissani huolissani missään vaiheessa. Tai ehkä olin, mutta en antautunut sen valtaan. Nyt aurinko pilkistelee tuolta naurettavan värittömyyden keskeltä ja kertoo, että kaikki on tosi ok.

Luottokeitos

Tämä kaikki värit itseensä imenyt sadesää on tehnyt musta niin epäaktiivisen elelijän, että multa kesti yli viikko saada aikaiseksi linssi-bataattimuhennos. Löysin Tuulian reseptin joskus viime viikon alussa, ja jätin sen välilehtiin roikkumaan aikomuksenani toteuttaa tuon äärettömän lämpimältä ja herkulliselta näyttävän keitoksen oma versio mahdollisimman ripeästi.

Maanantaina sain vihdoinkin aikaiseksi hankkia ainekset, mutta koska nykyinen tyylini liikuskella ulkomaailmassa ei ole ripeimmästä päästä, enkä varsinkaan yin-joogan jälkeisissä suloisissa leijumisissa saanut itseäni kiirehtimismoodiin, saavuin kotiin niin myöhään, etten viitsinyt tehdä muuta kuin latoa ostokset pöydälle ja käydä jääkaapissa odottelevan vanhan linssimössön kimppuun.

Luulin siirtäneeni suunnitelmaa vuorokaudella eteenpäin, mutta kuinka ollakaan valvoin maanantaiyönä vahingossa aamuviiteen viime kesänä hankkimani pikkuisen dj-laitteen nappuloita väännellen ja pyöräytin vuorokausirytmin niin päälaelleen, että koko tiistai meinasi mennä sivu suun. Sen jälkeen kun vedin ensimmäisen virallisesti vain omissa nimissäni olevan radio-ohjelman ensimmäisen jakson, tajusin, etten kestä kuunnella kämäsiä biisivaihtoja yhtään enempää. Studiolla oleva radiosofta on muutoin erinomainen, mutta kappaleiden toisiinsa liu'uttamiset kuulostavat yhdenkin dj-miksauksen kuulleen korviin tökkiviltä ja vaivaannuttavilta. Projektinani on nyt siis totuttautua systeemeihin, joiden avulla musiikista saa luotua yhtenäisen kokonaisuuden, ettei mun tarvitse jokaisessa juonnossa pyydellä anteeksi taitamattomuuttani.

Tiistaina heräsin unen määrään nähden aivan liian aikaisin, mutta vuorokaudenaikaan nähden häpeällisen myöhään. Parin tunnin sisällä hankkiuduin radiostudion rauhaisaan kelmeään iltapäiväympäristöön ja pystytin höpsön luottavaisena läppärini mikserin ja levareiden ylle. Hypistelin kiireettä äänikorttia ja liitin mielestäni aivan oikeat piuhat aivan oikeisiin reikiin. Mutta mikään ei toiminut. Eikä toiminut seuraavaan kahteen tuntiin. Multa kesti yli kuusikymmentä minuuttia ymmärtää, että läppärini tarvitsee erillisen ohjelmiston äänikorttia varten, ja vaikka sen hankkiminen sai mielialani hetkeksi koholle, koska biisit lähtivät soimaan, jouduin pian myöntämään, ettei mulla ollut hajuakaan siitä, mitä olin puuhastelemassa.

Olin niin jääräpäisesti päättänyt, että hoidan kytkennät kuntoon ilman kenenkään apua - eihän se nyt seriously voi olla niin vaikeaa? - että en suostunut luovuttamaan vielä pitkään aikaan. Kunnes oli pakko. Nöyrryin ja laitoin kaverille pyynnön, että hän tulee joku päivä opastamaan mua kädestä pitäen, ja laahustin nälkäisenä keskustaan niin ravintovajeen sumentamassa mielentilassa, etten edes harkinnut alkavani kyhätä mitään pilkkomisia ja keittelemisiä vaativia ruokia. Ostin ensi hätään kookosveden, joka normaalisti saa mut irvistelemään, mutta joka tällä kertaa aiheutti sellaisen elävöittävän verensokerin humahduksen, että meinasin junaan talsiessani naurahdella ääneen.

Tänään olen nukkunut tarpeeksi ja hoitanut päiväni niin aikatauluttomaksi, että pystyin vihdoin ja viimein suorittamaan tämän megalomaanisen projektin, josta kuoriutui paras koskaan kokkailemani linssi-bataatti-keitos. Siitä tuli niin herkullinen, etten edes pidä tätä kylkeen kirjoitettua ei-mistään kertovaa saateromaania ylimitoitettuna. Hyvä soppa ansaitsee hyvän määrän tekstiä.