Winterthur

JÄNNITTÄÄ! Liihotan parin kaverin kanssa Winterthuriin, joka on vissiin jonkinlainen pikkukaupunki Zürichin kupeessa. En edes tiennyt olevani näin fiiliksissä, ennen kuin klikkasin maksun hyväksytyksi. Sen jälkeen sisälläni alkoi kuplia ja nyt tekisi mieli pomppia ja hihkua ja riemuita täysillä. En vain jaksa nousta lokoisasta asennostani sängyltä. Ah ihana kesäinen Eurooppa, en malta odottaa! (Lisäisin tähän tuhat sydäntä ja huutomerkkiä ja muuta tunteellista emoticonia, jollei se olisi niin epäsoveliasta tässä formaatissa.)

Loma tekee muutenkin hyvää, sillä olen ollut täysipäiväisesti töissä jo kokonaisen vuoden. Toki viikkoihini on mahtunut vapaapäiviä ja perus joulut ja muut katkot, mutta tunnen silti tarvitsevani ennalta suunniteltua irtiottoa. Joulukuinen pitkä viikonloppu Riikassa tuntui jo niin luksukselta ja auttoi rentoutumaan ihan eri tavalla kuin koto-Suomi, että arvelen lähes viikon pyrähdyksen aurinkoon ulkomaille tekevän ihmeitä mielialalleni. Ei sillä, että se kaipaisi mitenkään kipeästi boostaamista, mutta parantamisen varaa positiivisuuden ja rentoutuneisuuden suhteen löytyy. Samalla saan tilaisuuden oppia, millaista on matkustaa jonkun muun kuin poikaystävän, bestiksen tai perheen kanssa. Ja lentää yksin. Painotinko jo, miten huimasti mua jännittää?

Kuva

Nämä aallot

Melkoiset olotilat. Eilen oli huippukivaa ja sain tanssia suomiräppiin koko illan, mutta nyt se luonnollisesti kostautuu. Olin toivonut, että vointini antaisi periksi sen verran, että pääsisin kiertelemään keskustan pyöräkaupat läpi, sillä olen ollut jo kolme viikkoa pyörättömänä. Kuten ystäväni masentavasti muistutti, on kesää enää 7 viikkoa jäljellä. En nyt kuitenkaan pääse sängystä ylös ilman, että pahoinvoinnin aallot syöksähtävät ylleni, joten multa jää nauttimatta kesäiset ilmat ja Pride-kulkue ja -puistohengailu.

Niiden sijaan aion katsella dokumentteja koko päivän. Makaan pää tyynyllä ja tuijotan läppäriä aneemisella ilmeellä. Söin jättimäisen aamiaisen, jotta mun ei tarvitsisi kokkailla mitään myöhemmin. En jaksa edes harjata hiuksiani, jotka menevät aina järjettömään takkuun silloin kun alkoholi on kuvioissa mukana. Mulle on edelleen mysteeri, mistä se johtuu.

Aloitin Ceebroista kertovalla Nämä aallot-dokkarilla, jossa näkyy ihania siloposkisia räppijannuja. Ruudolf on edelleen suloinen, mutta nuorempana hän on mitä ilmeisimmin ollut ylisöpö sydäntenmurskaaja. Hassua, että mulla tulee nostalginen olo räpin alkuvuosien muistelusta, vaikka olen ollut mukana kuvioissa vasta kuutisen vuotta. Muistan taas olla kiitollinen niistä onnekaista sattumista, jotka heittivät mut tämän kullanarvoisen musiikkigenren ja kaiken siihen liittyvän syövereihin.

Takaisin Wireen

Olen viettänyt iltojani lähinnä lukien, kun mikään tv-sarja ei yksikseen katseltuna jaksa kiinnostaa, mutta nyt kolahti ja kovaa. Olen tapittanut The Wiren kolme ekaa kautta vaihtelevalla menestyksellä vuosien saatossa, ja viimeisin yritys kuivui kasaan viime marraskuussa, kun Ylen näyttämien jaksojen viikoittainen seuraaminen jäi kesken. Eilen kaveri kehaisi jossain asiayhteydessä sivumennen Bunkin erinomaisuutta, ja muhun iski yllättävän vahva halu saattaa The Wire-projekti loppuun. Joten tässä sitä ollaan, s04e04 - Refugees:ssa. Olen hyvin mielissäni.

Marlo on kuumottavin tyyppi ikinä missään.

Tänään olin niin saamaton ja hidasjärkinen, etten enää ikinä nuku alle seitsemää tuntia ellei se ole välttämätöntä. Selasin pyöräkauppoja tuntikausia, en löytänyt yhtäkään potentiaalista hankittavaa, ahdistuin, ärsyynnyin, vihastuin. Marssin kotiin pää mustia pilviä täynnä, enkä voinut lopulta kuin tirskahtaa ääneen omalle dramaattisuudelle. On mulla ongelmat. Nyt katson tämän yhden jakson ja menen kipin kapin vällyjen väliin nukkumaan itseni paremmaksi ihmiseksi.

Raakakeitto

Taas onnistuin tekemään mitä inhottavimman näköistä mömmöä. Whatsappissa tuli jo kuittailua oksennusämpäristä. Tuossa on kuitenkin ymmärtääkseni melkoisesti arvokkaita ravintoaineita, joita keräsin tehosekoittamalla kilon tomaatteja, pari avokadoa, yhden chilin ja ruukullisen basilikaa. Maustoin suolalla ja agavesiirapilla ja heitin jääkaappiin jäähtymään. Kyytipojaksi valmistan ekaa kertaa elämässäni munakoisoa, jonka muistin laittaa aluksi suolapedille itkemään.

Luulin inhoavani tätä(kin) kasvia, mutta herkutellessani tänään jo tokaa kertaa viikon sisään Fafa'sin uskomattoman makoisilla falafeleilla huomasin Sabich-salaattia popsiessani, että yhdistelmä "2 falafelia, keitetty kananmuna, paljon paistettua munakoisoa, salaatti, hummus" oli herkkujen herkkua. Sen takia heitän nyt salaattiaineksiin pääraaka-aineksena tämän viipaloidun munakoison uunissa paistettuna ja toivon tykästyväni jälleen uuteen kasvimaailman tuttavuuteen. Viikonloppuisen yltiöpäisen mässäilyn jälkeen se tulee tarpeeseen.

Automatkat ovat kuolettavan tylsiä ilman makuhermojen hellimistä.

Varasin huomiseksi puolentoista tunnin hot joogan 8:30 alkaen. Nyt on siis jo kiiruhdettava, jotta ehdin hoitaa kaikki rituaalinomaiset iltapuuhat ajoissa. Olen jo ainakin neljä kertaa koettanut päästä samaiselle tunnille, mutta perunut sen viime tipassa ja valinnut pitkät yöunet. Voi tätä mielen heikkoutta.

scosa

Voisin toistaa tätä miljoonasti ja silti olla kyllästymättä. Hehkutukseni on varmasti tympäisevää, mutta ai että rakastan räppiä koko sydämestäni.

Paikkailin juhannuksen aiheuttamaa vetelää plösö-oloa aloittamalla viikon bodypumpilla. Nyt mulla on nilkka mäsänä ja ranne niskuroi. Ilmeisesti kroppani oli 4 tunnin automatkan jäljiltä enemmän lukossa kuin oivalsin ja se protestoi nyt kehittelemällä vammoja. Toivon mukaan ne ovat vain tilapäisiä, sillä satsasin Sportsetterin maksulliseen versioon ja sain kuukaudeksi käyttööni 13 minuutin bussimatkan päässä sijaitsevan Elixian ja yhden viikon tiibetiläistä joogaa, mitä ikinä se onkaan. Ryhmäliikuntatuntitarjonta on niin suppeaa aamuisin, että tarvitsen uusia haasteita, jotka rykäisevät mut tästä tympäisevästä intervalli- ja bodytunneilla ravaamisesta.

Sydänmaa täytti kaikki odotukseni. Korttipelailun ja saunomisen lomassa ei tarvinnut huolia mistään. Edes itikoita ei näkynyt juuri ollenkaan. Kokeilin silti ukin hyttysverkkomyssyä ja sain häneltä kommentin "näytät ihan *n-sana*:lta kun sun naamasta tulee noin tumma". Mummi nauroi ja päivitteli että Ossi, ei saa sanoa noin. Siskon kanssa vaihdoimme tietäväiset katseet ja pyörittelimme salaa silmiä.

30-day ab challenge

Aikaansaamani kasviscouscous näyttää valjulta mutta maistuu herkulta. Jopa pehmenneet ja kerran lämmitetyt broccolit olivat onnistuneet pitämään miellyttävän makunsa, eivätkä pilanneet lounastani samalla tavalla kuin paistettu punajuuri joskus talvella. Muistan edelleen sen kammottavan silmänräpäyksen, kun tuoreena raikkaalta ja rouskuvalta vaikuttanut tummanpunainen vihannes muuttui uunissa käväisyn jälkeen oksennusreaktion aiheuttavaksi äklöksi mömmöksi.

Työpäivä on yllättäen valunut rattoisasti ja kiitettävällä nopeudella kohti iltaa. Ei ole kovin lupaavaa, että aloitan jokaisen päivän laskemalla tunteja ja vakuuttelemalla vastahakoiselle mielelleni, että olen oikeasti onnekkaassa ja mielekkäässä asemassa saadessani työskennellä joogakoulun palveluksessa. En täysin ymmärrä, mistä epämääräinen ahdistus kumpuaa, mutta tällaisina päivinä, kun kulutan tunnin juttelemalla elämäntapavalmennusta tarjoavan romahduksen kokeneen entisen bisnesmiehen ja nykyään astrologiaan ja henkimaailman juttuihin erikoistuneen hymyilevän tyypin kanssa, unohdan epäröivän asenteen ja kiitän onneani. Täältä oppii elämänkatsomuksia, joita haluaisin noudattaa, mutta jotka liian arkiseksi valahtaneessa vaelluksessani helposti unohdan.

Mielekkään keskustelutuokion jälkeen annoin materialistiselle puolleni syyn hihkua innosta, kun lähdin shoppailemaan työkalenterin ja -muistikirjan. Ehkä ankeahkot työtehtävät saavat värikkään pintasilauksen näistä silmää hivelevistä työvälineistä.

En taida ehtiä salille kertaakaan ennen juhannusta, joten turvauduin aamulla vastasiivotun raikkaan ja avaran kotini tarjoamaan tilaan ja tein muutamat kyykyt ja punnerukset. En kuitenkaan osaa suhtautua salin ulkopuolella tehtyihin treeneihin oikeana rasituksena, vaan harmittelen, etten pääse hikoilemaan kunnollisissa puitteissa. Tiedostan asenteeni olevan hölmö ja väärä, mutta mun on silti pakko saada puristettua vähintään joku pieni lenkki johonkin väliin ennen perjantaina alkavaa mökkeilyä. Peukut pystyyn, että pesukoneeni tulee huomenna (dementia selkeästi iskemässä, koska muistin päivämäärän eilisyöhön asti väärin) sen verran aikaisin, että pääsen pinkomaan juoksumatolle. Sillä aikaa kehitän keskivartalopanssariani rautaisemmaksi tämän lempifoorumiltani bongaamani haasteen avulla. Ajattelin hypätä mukaan kesken kuukauden ja toivoa, että kuntoni kestää suoraan seitsemännentoista päivän tavoitteeseen yltämisen.

Tulsi

Olen taas niin rakastunut ruokaan, että päänsisäinen hehkutus meinaa välillä mennä överiksi. En tiedä mitään parempaa hetkeä - tai no ollaan nyt rehellisiä, kyse on enemmänkin tunnista kuin hetkestä - päivässä kuin se, jolloin alan valmistaa iltapalaa. Vaikka olen lähes aina epämiellyttävää hipovassa ähkyssä sen jälkeen, ja vaikka tiedän, ettei nukkumaan saisi mennä täpötäydellä vatsalla, on tämä mulle niin tärkeä rutiini - rituaali - , etten pysty luopumaan tavastani. Asenteeni saattaa olla pakonomainen ja friikki, mutta siinähän on.

Vieressäni tuoksuu joulunalusajoista muistuttava suklaakynttilä ja lilluu kupillinen tulsin siemeniä, joita vedän nykyään ruokalusikallisen joka ilta. Niiden pitäisi auttaa aineenvaihdunnassa, sisältää antioksidantteja ja ties mitä kaikkea, mutta nautiskelen niitä lähinnä kivan rouskuvan geelimäisyyden vuoksi.

Ankeaa, että kynttilöiden polttaminen tuntuu nyt keskikesän lähestyessä luonnollisemmalta kuin moneen edeltävään kuukauteen. Toisaalta lämpö ja valo on aina miellyttävää, löytyy niiden lähde sitten taivaalta tai pienestä metallikupista.

Voitto

Tein sen! Sunnuntaiaamuna heräsin 5 tunnin unilta liian monista viinilasillisista edelleen pöhnäisenä ja ryhdyin suoraan toimeen. Lopputuloksena kirjahylly on pystytetty ja viimeisetkin epämääräisesti kämpän nurkissa lojuneet tavarat onnellisesti omilla paikoillaan. Olen alusta asti pitänyt tiukasti kiinni siitä, että pystytän hyllyn yksin ilman kenenkään apua, mutta epäonnistumisen pelossa olen vältellyt hankkeeseen ryhtymistä. Aikaa meni lopulta todella vähän, eikä kasattu hylly painanut mitään. Sain sen nostettu seinää vasten ilman mitään ylimääräisiä ponnistuksia ja vietin rentouttavan puolituntisen järjestelemällä kirjat loogiseen muotoon, jonka järjestelmällisyys tuskin aukeaa kenellekään muulle.

Illemmalla varastin isän ja äidin kodinhoitohuoneen kätköistä freesit lakanat kesähelteiden hikisistä öistä kostuneiden ummehtuneiden tilalle, sytytin pari kynttilää ja möyrin ympäriinsä raikkaalta tuoksuvissa putipuhtaissa petivaatteissa. Kevyesti krapulaiselle mielelleni tämä oli mitä parhainta sunnuntai-illan masennuksen poissa pitävää terapiaa.

Huomenna saan markkinoiden halvimman, pienimmän ja eittämättä kämäisimmän pesukoneen toimitetuksi kotiovelleni, ja olen onnesta ymmyrkäisenä. Vihdoinkin pystyn taikomaan pyykkikorin rääsyistä puhtaita aina kun niin itse haluan. Tulen ajatuksesta järjettömän tyytyväiseksi, samoin kuin äskeisestä loppuviikon lounaiden kokkailusta. Ostin kasan vihanneksia, heitin ne pellille, kiehautin uunissa (öljy alkoi oikeasti poreilla ja etsin jo hätäisesti katseellani sopivaa vilttiä mahdollisen tulipalon sammuttamista varten) ja muussaan kohta kärtsänneet kasvikset couscousin sekaan. Pisteeksi i:n päälle murustelen sekaan mozzarellaa ja puristelen limen mehut maustamaan mössöä. Unicafe jää nyt kakkoseksi, vaikka sen salaattitarjonta on ollut viime aikoina erinomaista. Olen vieläkin enemmän tai vähemmän täynnä seitsemän tuntia sitten opiskelijakahvilassa nauttimastani lounaasta.

Olen luullut inhoavani broccolia, mutta äsken nakertaessani epäluuloisesti kyseisen rehupuskan reunaa huomasin todella pitäväni mausta. Ehkä olen vihdoinkin tarpeeksi kypsä noudattamaan äidin opetusta siitä, että kaikkea pitää maistaa.

Positiivisuuspölinää

Mietin edelleen lähes joka kerta kotoisaan pikkukotiin astuessani, että "hei rakas koti". Mulla on käynyt niin järjetön tuuri tämän tilanteen kanssa - vuokra, sijainti, kämpän ulkonäkö - että en edelleenkään aina pysty uskomaan, kuinka siunattu olen.

Eilen oli äärimmäisen miellyttävä ilta Ruger Hauerin keikalla Mascotissa. Tanssin  uudessa liehuvassa mekossani ja nautin täysin siemauksin siitä, ettei lempibändeihini lukeutuva kolmikko ole menettänyt teräänsä, päinvastoin. Juttelin myös koko kesäisen ja tunnelmallisen illan vilkkaasti viinihiprakoissa nopeasti melkoisen läheiseksi muodostuneen ihanan tyttökaverin kanssa ja sain juoruilu- ja girl talk-kiintiöni täytettyä pitkiksi ajoiksi.

Pyörittelimme ajatusta Sveitsiin lähdöstä ja päätin kerrankin olla sen verran impulsiivinen, että kyselin jo alustavasti mahdollisia vapaapäiviä pomolta. En uskalla vielä innostua, jos suunnitelmat tyssäävät, mutta viikon loma ulkomailla olisi aivan täydellinen tähän saumaan. Normaalisti uskottelen itselleni, etten kaipaa lomailuja, että tärkeintä on elannon kartuttaminen, jotta arki sujuisi mahdollisimman mutkattomasti, ja että työni on niin lepsua, etteivät hermoni kaipaa lepoa. Mutta kyllä ne vain alkavat tuntua suhteellisen pinkeiltä tässä vaiheessa, kun olen tehnyt kohta tasan vuoden täysipäiväisesti hommia.

Olen suorittanut kolmen päivän positiivisuushaastetta facebookissa, ja onnellisuuttani lisäävien seikkojen pohtiminen on toiminut hämmästyttävän kokonaisvaltaisesti. Tänä aamuna podin yllätyksekseni pientä krapulanpoikasta (missä toleranssini oikein ovat, kun en kestä edes paria viinilasillista?), mutta nuhjuisen ja väsähtäneen olon keskellä vielä yllättävämpää oli, että mieleni liiteli todella korkeissa ulottuvuuksissa koko aamupäivän ajan. Ilmeisesti huono-oloinen tajuntani napsahti automaattisesti puolustusmoodiin krapulaisuuden vastapainoksi, sillä huomasin, että keksin koko työmatkan ajan toinen toistaan mielikuvituksellisimpia ilonaiheita ja hämmästelin elämän rikkautta. Ennen kaikkea oivalsin ties kuinka monetta kertaa uusiksi, että joka ikisen tilanteen laita tässä arkisessa vaelluksessa on omasta asenteesta kiinni. Samalla mua hirvitti jo valmiiksi myönteisen asenteen lopahtaminen, mutta mitäs kummaa voivottelen, kun avain riemukkuuteen on ainoastaan omissa käsissäni ja saatavilla kellon ympäri.

Tietty vaivuin jo iltapäivällä todella arkisiin olotiloihin, sillä en pysty koko ajan muistuttamaan itseäni innostumaan tyhjästä, niin yksinkertaiselta ja itsestäänselvältä kuin se aamulla tuntuikin. Onneksi olin pukeutunut pehmoiseen löysään asuun ja pääsin joogailemaan työajalla, joten en voi enkä halua marmattaa.

Nyt käperryn ruotsalaisen dekkarin pariin sängyn päälle ja koetan nukahtaa inhimilliseen aikaan, sillä huomenna on herätys ennen seiskaa. Mua naurattaa kuinka järkyttävän aikaiselta se tuntuu nyt, vaikka alle pari kuukautta sitten se oli arkipäivää. Ihminen on hölmön mukautuvainen ja samalla unohtelevainen.

Lotta that

Eilen marmatin ystävälleni siitä, että työajat kahdestatoista kasiin ovat loppujen lopuksi aika nihkeät ja estävät mua tekemästä kaikenlaista kivaa tai hyödyntämästä päivän tehokkaita tunteja omien asioiden tekemiseen.

Mutta tällaisina hetkinä, kun löydän muutaman uuden sykähdyttävän biisin, arvostan älyttömästi mahdollisuutta valvoa myöhään. Mikään ei ole elävöittävämpää kuin kuulokkeet päässä keskellä pimeää huonetta ääripäästä toiseen eri biisien maisemien mukana leijaillen. Vaikka tämä kutkuttava biisi onkin naista alistava ja pohjimmiltaan hölmöä lapsellista kovistelua. Innoissani olen silti.

Lotta that

Toinen humpsahtaa luonnollisemmin mieltymyksiini, ja tästä olen jälleen täysin hurmiossa. Enkä ainoastaan Tuuttiksen takia, vaikka hänen aloituksensa saakin kylmät väreet kiirimään pitkin selkärankaani. Huhhuh. Kuinka onnellinen voikaan musiikin vuoksi olla.

Pyörävarkaus

Taitaa olla huolestuttavaa, että olen näin kiintynyt elottomaan esineeseen, mutta pyöräni varastettiin eilen, ja olen aivan murheen murtama. Tietysti kaikki varkauden aiheuttama säätö ja rahanmeno raivostuttaa, mutta kaipaan hirveästi nimenomaan sitä pyörää itsessään, en pelkästään pyöräilyä. Tämä malli palveli mua vuodesta 2008 asti ja kuljetti mua uskollisesti luultavasti tuhansia kilsoja vuosien aikana. Mun pieneen hölmöön päähäni ei vain mahdu, miksi kukaan haluaa varastaa toiselta pyörän, varsinkaan, jos se ei ole mikään erityisen arvokas tai uutuuttaan kiiltelevä.

Eilen olin töiden jälkeen menossa tapaamaan kaveria ja pompin iloisesti sivukujalle kiinnittääkseni kypärän pyörään. Jota ei ollut missään. Jähmetyin paikoilleni, kuulin vain huminan päässäni, kiertelin hetken edes takas aidattua katua pitkin ja tuijotin tuntemattomia ajoneuvoja samalla kun aivoni yrittivät prosessoida sitä järjetöntä informaatiota, mitä näköaistini koetti kuumeisesti välittää eteenpäin. Hetkeä myöhemmin hyperventiloin ja itkin keskellä katua, minkä onneksi sain nopeasti tyssäämään juttelemalla siskon ja isän kanssa puhelimessa.

En silti saanut kokonaan koottua itseäni ennen kaverini saapumista, mutta sympaattista kyllä hän totesi reaktioni kertovan jotakin positiivista luonteestani. Itse toivoisin tietysti osaavani pysytellä tyynenä ja järkevänä vastaavissa tilanteissa, joissa vaikutusvallallani ei ole mitään sijaa, mutta tunneasioita ei voi määräillä, joten se siitä. Lisäksi hän tarjoutui ostamaan mulle uuden pyörän, koska on kuulemma siinä asemassa, että hän saa auttamisestani iloa eikä menetä itse mitään. Luonnollisesti kieltäydyin, mutta ele lämmittää mua edelleen.

Tiedän olevani melkoinen drama queen ja naurettavan hemmoteltu surressani materian menetystä näin kovasti - varsinkin, kun tilanne on korjattavissa rahallisen panostuksen kautta - mutta kun pyöräily on mulle kesässä se juttu. Ei ole kesää ilman pyöräilyä. Saan siitä suurempaa hupia ja nautintoa kuin mistään liikuntamuodosta tai jopa monesta vapaa-ajanviettotavasta tai sosiaalisesta kanssakäymisestä. Se on olennainen osa kesäistä identiteettiäni. Siksi olen tyrmistynyt, että joku haluaa pahuuttaan riistää sen multa.

Tänään lähden risteilylle minimaalisella budjetilla, sillä palkka tulee myöhässä. Keskityn sitten vain aineettomiin ilonaiheisiin, kuten entisten työkavereiden juoruihin, joita heillä eittämättä riittää kuukauden ajalta melkoiset määrät.

Hathaa

Olin tänään ekaa kertaa pomoni hathajoogassa. Menin alunperin siksi, että selkäni reistaili taas viikonloppuna, mutta Kyllin aloittaessa tunnin kehottamalla meitä kiittämään, ylistämään ja rakastamaan itseämme, sen jälkeen antautumaan leikkisälle puolellemme ja ekana harjoituksena tervehtimään eri elementtejä, oivalsin pian, että hänen tunneillaan fyysinen tekeminen ja kropan liikuttaminen on vain apukeino kokonaisvaltaisempaan upean olon ja oman itsensä etsiskelyyn. Ja juu tiedän, että konkreettisen päämäärän tietoinen tavoittelu menee luultavasti tässä kontekstissa kiellettyjen asioiden listalle, mutta jotakinhan joogatunneista toivoisi lähtökohtaisesti saavansa irti, vai olenko halujeni kanssa ainoa, ja näin ollen kauhean itsekäs ja materialistinen?

Tässä on mun toimisto useina päivinä, kun hieroja tai muu hoitaja ei tarvitse huonetta. Kyllin tunti jätti mulle tämän pesän luoman olotilan potenssiin sata. Emme tehneet yhtäkään mulle ennestään tuttua asanaa, vaan möyrimme lattialla koko puolitoistatuntisen kurotellen, venyen ja vanuen nautinnollisesti eri ääripäihin. Sen jälkeen kiiruhdin kotiin ruokkimaan sitä ahnetta materialistista puoltani, eli sovittamaan upouutta Tuuttimörkö-collegeani.

Kirpaisevan kallis mutta samalla jotenkin hölmösti niin ilahduttavan lystikäs ostos, että tuskin kyllästyn koskaan.

Kesä tuoksuu

En nyt tunnu pääsevän yli kesän huikeudesta. Kaikkialla tuoksuu lempeältä, jokaisena vuorokaudenaikana ikkunasta kuuluu vuodenajalle ominaista sirkutusta erilaisten luontokappaleiden toimesta, eikä valo hiivu ikinä kokonaan. Olen melkein kiitollinen siitä, että helteet häipyivät, sillä silloin en ole niin malttamaton töissä. Aika kuluu paljon nopeammin, kun ikkunoista näkyy pelkkää harmaata tai märkää, ja pyöräily pitää lämpimänä ne hetket kun ulkoilmaan töiden jälkeen pääsen.

Lauantaina kipusin Maltsun jättärille ja olin sanaton edessäni äkisti lankeavan universumin edessä. En yhtään muistanut, miten huikaisevat näkymät tuolta korkeuksista on, ja seisoskelin mäen huipulla ties kuinka pitkään ahmimassa näkyä kaikilla aisteillani. Paitsi että kuuloni oli varattu PMMP:n Heliumpallolle ja muille tunteikkaille muistorikaille biiseille.

Naiselliset hormonit taitavat jyllätä mussa näinä päivinä erityisen voimakkaasti, sillä eilen kuunnellessani kolmen vuoden takaiseen kesään vahvasti kuuluvaa Atmospheren The Family Signia aloin äkisti vollottaa ilman mitään estoja. Olen ollut melkoinen itkupilli suuren osan menneistä vuosista, mutta viime viikot ovat menneet ällistyttävän tasaisissa merkeissä. Olen järkeillyt sen niin, että kun ei ole ketään, kenelle vuodattaa murheitaan, ei kyynelehtiminen oikein hyödytä mitään. Näin ainakin oletan alitajuntani päättäneen, sillä en koe itkemistä tahdonalaisena tekona. Eilenkään en kyennyt lopettamaan, vaikka kuinka yritin, vaan aina onnistuttuani rauhoittumaan muutamaksi sekunniksi alkoi uusi puuska. Puhdistavaa mutta hämmentävää. Kenties työskentelen vielä uuden elämäntilanteen ja ypöyksin itseni varassa pärjäilemisen kanssa, ja kun suhteen yltiöonnelliseen alkuvaiheeseen linkittyvä soundtrack alkoi yllättäen pyöriä, ei hetkellinen takapakki liene kovin yllättävä.

Jotta en vaipuisi kokonaan haikeiluun, hehkutan nyt sitä, että omassa seurassani voin ainakin päättää tasan tarkkaan, mihin kulutan aikaani. Pari viime päivää olen ollut hypnotisoitunut Wife 22:sta, ja tarkoitan nyt todella totaalista koukuttumista. Kirjan dialogin innoittamana avasin eilen tyhjän word-tiedoston ja kirjoitin täysin suunnittelematonta juttua puolen sivun verran. Tuosta noin vain. Mikä kynnys mua onkaan estänyt kaiken fiktiivisen kirjoittamisen suhteen viime vuosina, sen raivaamiseen vaadittiin näköjään vain vapaa aamupäivä, aamulenkin inspiroittama mieli ja mieletön lukukokemus.