Yritykset iskeä tappoflunssaa vastaan jatkuivat, kun päätin tehdä chili con carnea. Koetan nyt jatkossa pitää kiinni siitä, että taion meille itse tehdyn aterian vähintään kerran viikossa, sillä sehän on aivan mahdottoman tyydyttävää ja inspiroivaa. Viime vuonna söin lähes aina kotosalla, etenkin silloin kun poikkis oli intissä ja sain tehdä kokkauskokeiluja täysin omien makumieltymysteni mukaan, mutta gradun aikana aloin lipsua yhä useammin unicafen suuntaan ja tapa on jatkunut ilman, että olisin ymmärtänyt kyseenalaistaa sitä. Ei sillä, että unicafen täyttävässä ja lähes naurettavan huokeassa tarjonnassa olisi moitittavaa, mutta oman keittiön hyödyntämisessä ja omien taitojen kehittämisessä on aivan eri viehätys.
Pakasteranskikset olivat pientä huijausta, mutta niiden höttöisyyttä kompensoi osittain se, että muistin harvinaista kyllä valmistaa myös salaattia.
En suorittanut tänään puoliakaan siitä listasta, jonka kasasin aamulla kunnianhimo silmissä kiiluen. Mutta äskettäin lukaisin sentään Happiness Projectin lähes loppuun, ja kyytipojaksi valitsin salaisen paheeni, eli keräkaalin. Muutama viikko sitten söin sitä gradun hinkkaamisen ohessa alakanttiin arvioiden kilon verran, jonka jälkeen oloni oli diplomaattisesti ilmaistuna tukala. Sen jälkeen olen karttanut kaalinkerien hamstraamista, kunnes tänään kaupassa huomasin, että kuvotus on väistynyt!
Nyt menen kuumehuuruisen poikkiksen viereen katsomaan Will & Gracea, jipii! Ei siitä ole kuin vuosi, kun saimme sen loppuun, mutta kaipuu lämmittävään ja turvalliseen hassuttelusarjaan on taas kasvanut liian suureksi, emmekä ilmeisesti keksi muuta. Toki meillä on miljoonia komedioita seurannassa, kuten HIMYM ja Modern Family, mutta kerran viikossa päivittyvät sarjat eivät riitä meille telkkarin orjille. Pitäisiköhän keksiä uusi harrastus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä kuuluu?