Voi että, rakas blogi! Muistin äsken olemassaolosi ja koko kehoni sähköistyi, sormet alkoivat näprätä näppäimistöä, pää täyttyä aiheista, jotka haluan kutkuttavaan tekstiruutuusi purkaa. Kuinka olen voinut laiminlyödä sinua jo useamman kuukauden verran! En käsitä! Onneksi et ole ihminen, etkä näin ollen kykene tunteisiin, sillä muuten käytökseni voisi tulkita hyvinkin loukkaavaksi. Olet minulle turva ja pelastus, mutta vain silloin, kun muu elämä ympärillä pysähtyy. Heti kun toimettomuus kasvaa liian suureksi, käännyn puoleesi potematta edes huonoa omaatuntoa siitä, että olen huolettomasti antanut sinun maata tyhjillään ja autiona helmikuusta lähtien.
Noniin, dramaattisuus sikseen. Olen mukamas kipeänä kotosalla, seitsemättä päivää putkeen, vaikka olenkin tässä välissä erehtynyt pitämään itseäni tarpeeksi terveenä ja suoritellut ties minkälaisia askareita. Päähäni ei edelleenkään mahdu, kuinka asunnosta poistuminen voi tehdä huonoa, jos se kerran on se, mitä kaikkein eniten haluan. Eikö hyvinvointi synny siitä, että halut ja toteutus kohtaavat? Jos koen jaksavani, jos tunnen energioideni olevan tarpeeksi korkealla, eikö asia ole silloin kaikessa yksinkertaisuudessaan juuri niin? Ilmeisesti ei, sillä jouduin keskeyttämään eilisen toiveikkaan työpäivän ja matkustamaan kaatosateisen Helsingin yhdeltä laidalta toiselle terveyskeskukseen, jossa hermostuneesti hymyilevä, joskin epävarmuudessaan sympaattiseksi kokemani hoitaja puristeli sormenpäistäni veritippoja tottelemattomaan tulehdusarvokoneeseen ja kirjoitti mulle sitten kolmen päivän saikun, kun kone ei suostunut yhteistyöhön ja ainoana todisteena olotilastani toimi oma tulkintani ja kertomukseni. Koetin välittää tuntemukseni tietysti mahdollisimman totuudenmukaisesti, ehkä aavistuksen vähättelevästi, ja aloin jälkeenpäin miettiä, kuinka liian helppoa sairasloman hakeminen oikeastaan on. Hoitaja ei edes kuunnellut keuhkojani tai tehnyt muitakaan konkreettisia toimenpiteitä, luotti vain sanaani ja tahtojeni vastaisesti kirjoitti sen ikuisuudelta tuntuvan kolmen päivän loman.
Menin myrtsinä kotiin ja mutisin mielessäni koko matkan, kuinka en oikeasti ole kipeä ja kuinka lääkärit aina ylireagoivat ja kuinka epistä on, että mua kielletään olemasta töissä. Vasta liioitellun itsesäälituokion loppupuolella aloin oivaltaa, kuinka onnekkaassa asemassa olen. Mulla on harjoittelupaikka, jossa olemisesta nautin niin kovasti, että pidän sairaslomaa negatiivisena. Kaikissa muissa työpaikoissa ainoa motivaatio kipeyden välttelyyn on ollut se, että olen tiennyt työkavereiden kärsivän, jos itse jään pois. Tällä kertaa motivaationa olla töissä toimii työ itsessään. Kuinka älytöntä ja ainutkertaista ja hurjaa ja parasta! Toki muitakin syitä negaamiselle löytyy, kuten pitkitetty liikuntatauko ja täydeltä terältä paistava aurinko, josta jään nyt aikalailla paitsi, mutta todellisuudessahan nämäkin syyt ovat siunaus, sillä olen mitä ilmeisimmin rakentanut itselleni arjen, joka on kaikinpuolin nautinnollista. Voi juku. Kai mun sitten pitää tyytyä tähän olemiseen ja kiittää sitkeää flunssaa siitä, että se saapui osoittamaan mulle onnekkuuteni.
Muitakin positiivisia asioita löytyy: voin kuunnella musiikkia ja tehdä pitkästä aikaa ajatuksella valittuja löytöjä Sykkiitä varten, lukea, juoda kahvia - KYLLÄ! KAHVI ON PALANNUT ELÄMÄÄNI! (tähän miljoona sydäntä) - lojua puolentoista tunnin yin-jooga-sessioissa (ok olen tehnyt tämän vasta yhden kerran koska ajatus tuntuu aina niin tylsältä, vaikka jälkeenpäin hymisyttää mielihyvästä), tuijotella ikkunan toisella puolella kahisevaa jättimäistä puuta, snäpätä turhuuksia, whatsapata antaumuksella, lueskella foorumia, ja. Kaikkea.
Olen nyt hieman tärisevä ja ylivirittynyt ja adhd, koska keitin puoli pannullista kahvia, jonka kyllästin cayennepippurilla ja kardemummalla ja heitin huiviin alle tunnissa. Alkuun lupasin itselleni, että pitäydyn korkeintaan kahdessa kupillisessa, enkä varmasti saata itseäni siihen koukuttuneeseen tilaan, jossa aamu ilman kahvia tarkoittaa voimavarojen olemattomuutta ja vihlovaa päänsärkyä, mutta ei voi mitään. Nautin tuosta jumalaisesta juomasta aivan liikaa osatakseni hillitä itseäni. Kahvi ja sokeri, nuo elämäni syntiset myrkyt.
Jätän nyt tämän tekstin tähän, vaikka voisin tarinoida vielä satoja metrejä, sillä se, mitä kaikkea olen tämän kirjainrykelmän kokoamisen aikana puuhaillut, alkaa olla jo surkuhupaisaa. Keskittymiskykyni on vissiin nolla, joten palatkaamme myöhemmin. Kiitos rakas blogi tästä täydellisen tyydyttävästä jälleennäkemisestä, nautin.
Snapchat on tehnyt musta niin teinin. Tai en tiedä kuinka nykyajan teinit toimivat, varmasti jo täysin eri tavalla, mutta näin mä olisin käyttäytynyt, jos kyseinen applikaatio olisi keksitty kymmenen vuotta sitten. Emojeilla täytettyjä naamakuvia kerta toisensa jälkeen. Itsekeskeisyyslevelit tapissa.
