Koetin kovasti varautua siirtyneeseen aikaan siten, etteivät tulevat pimeydet haittaa mua. Mitä sitten, jos valoisuus katoaa tuntia aikaisemmin? Niin käy vuodesta toiseen, eikä onnellisuuteni saa riippua siitä.
Ankealta näyttää. Kaikesta preppaamisesta huolimatta. Ilmiselvästi se ei ole tahdon asia, vaan valon tarve on rakennettu meihin sisään. Työpaikan kelmeä halogeenivalaistus ei paljon lohduta, kun luonnolliset auringonsäteet ovat piilossa ties kuinka monetta päivää.
Eilen koin kaksi onnellista hetkeä: ensin, kun tein linssikeittoa ja tulin samalla maistaneeksi linssejä ensimmäistä kertaa elämässäni. Epäilin etukäteen niiden muistuttavan lähinnä sipulia, mutta onneksi olin väärässä. Varsinkin tomaattikastikkeeseen valmistettuna sopasta tuli sen verran herkullista, että söin saman tien puolet. Se siitä ideasta, että teen kerralla koko työviikon ruoat.
Toinen euforiapuuska seurasi juoksulenkkiä, jonka oli määrä olla vartin pituinen hölkkäily, mutta joka yltyi lähes puolituntiseksi intervallitreeniksi. Tänään nilkka koettaa älähdellä, mutta en osaa vastustaa ipodin treenimusalistan ja täysillä pinkomisen yhdistelmää. Muualta on turha hakea yhtä vahvoja kylmiä väreitä.
Tänään olen ehtinyt löysäillä joustavan työpäivän lomassa. Illemmalla pyöräilen joogaan ja toivon, ettei kohuttu syysmyrsky vie mua mennessään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä kuuluu?