Tässä ovat privaatit löpinäni reilun kymmenen vuoden ajalta. Kuvasta puuttuu pari pikkutytön päivistä, joihin kirjoittelin ja piirtelin 5-10-vuotiaana, mutta tämäkin kasa saa mieleni lämpiämään. Olen kahlannut vanhat päiväkirjani läpi lukuisia kertoja, ja silti niihin uppoaminen on joka kerta yhtä antoisa kokemus. Myötähäpeän määrä vähenee, mitä enemmän vanhenen, enkä usko omistavani mitään tätä pinoa arvokkaampaa, ainakaan tunnetasolla.
Sinkkuvuosina päiväkirjat ovat täyttyneet tasapuolisesti yleisestä höpinästä ja ongelmien setvimisestä, kun taas seurustelun aikana sisältö painottuu enemmän angstien purkamiseen. Pelkkää surua pursuavat kirjat tuskin tuottavat merkittävästi iloa vuosien päästä, joten koetan parantaa tapojani ja kirjoitella enemmän satunnaisia kuulumisia. Jonkin aikaa jaksoin myös pitää yllä tapaa listata päivän lopuksi kolme pientä asiaa, joista olen kiitollinen, mutta liian säännöstelty kirjoittaminen alkaa helposti tuntua velvollisuudelta.
Siinä onkin luultavasti merkittävin syy siihen, miksi olen jaksanut pitää päiväkirjaa pikkutytöstä asti: se on minulle niin itsestäänselvä ilo ja keino purkaa mieltä, etten ole koskaan edes harkinnut lopettavani. Kuulen joskus huvittuneita kysymyksiä siitä, aloitanko merkinnät "Rakas päiväkirja"-kliseellä ja listaanko päivikseen kaikki tekemiseni, mutta päiväkirjaa osuvampi nimitys olisi ehkä ajatuskirja tai satunnaisten jaarittelujen-kirja. En koskaan tervehdi tai kertaa taustoja kirjoittaessani, vaan kaadan päällimmäiset tuntemukseni paperille ja pääsen niistä sen jälkeen ainakin osittain eroon.
Kasasta puuttuu myös nykyinen päiväkirja, joka alkaa pikkuhiljaa täyttyä ja jonka jälkeen mua odottaa kutkuttavan suuri musta- ja kovakantinen vihko. En malttaisi odottaa, täytynee siis kanavoida osa tämän blogin pälätyksistä paperimuotoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä kuuluu?