Uskaltauduin kokkaamaan huomisen lounaan lapsuusajan inhokistani, eli kesäkurpitsasta. Olin ehkä 10-vuotias, kun istuimme lämpimänä kesäiltana tätini ja hänen miehensä valtavassa puutarhassa Itävallassa syömässä myöhäistä illallista. En muista mitä kaikkea pöydässä oli, mutta herkullisia antimia joka tapauksessa. Olin nälkäinen ja riehakas odotellessani into piukeana ruokailun alkamista. Linnut visersivät puiden latvoissa vasten vaaleanpunertavaa taivasta.
Juuri, kun luulin lastanneeni lautaselleni kaiken tarvittavan, äitini käänsi äitimäisen tomeran katseensa muhun. Hän osoitti kulhollista, joka sisälsi epäilyttäviä vihreitä rinkuloita, ja sanoi ne kohtalokkaat sanat, jotka kuuluivat jokseenkin näin: "Kaikkea täytyy maistaa, koska kaikkea täytyy osata syödä. Myös... kesäkurpitsaa."
Äiti piti meille sen verran hyvää kuria, että hänen sanomisiaan vastaan ei liiemmin kapinoitu. Pakotin siis itseni pusertamaan minimaalisen palasen äklöä kesäkurpitsaa tiukasti yhteen puristuneiden huulieni lävitse. Puraisin. Meinasin oksentaa. Sanoin elinikäiset jäähyväiset mokomalle ilonpilaaja-vihannekselle.
Tänä päivänä tiemme kohtaavat taas, koska olen aikuinen, ja viimeistään aikuisena on hölmöä nyrpistellä nenäänsä jollekin pelkästä tottumuksesta. Eivät nuo palaset ainakaan leikkuulaudalla kovin uhkaavilta näytä. Huomenna lounasaikaan koittaa totuuden hetki, kun maistan paistamaani hökötystä, jonka oli tarkoitus olla munakas. Arvioin kananmunien tarpeen lievästi pieleen, joten kulkekoon luomukseni mieluummin vihannespaistoksen nimellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä kuuluu?