Leijonasydän

Kuva

Kävin pitkästä aikaa katsomassa sellaisen leffan, josta en tunnekuohun takia pysty edes kirjoittamaan mitään objektiivista. Kuinka paljon vihaa ja surua voikaan kertomus herättää! Tietysti syvä eläytymiseni johtuu siitä, että elokuvan rasismilla on ilmiselvät linkit oikeaan elämään, eikä sitä voi ottaa pelkkänä fiktiona. Leijonasydän kertoo uusnatsista, joka rakastuu naiseen ja kiintyy tämän poikaan, jonka isä on syntyperältään ei-suomalainen.

Elokuva aiheuttaa epätoivoa, mutta siinä pääsevät vuorottelemaan myös karu ja lämmin huumori. En usko muiden kuin suomalaisten pystyvän kuvaamaan todentuntuista väkivaltaa pilke silmäkulmassa. Hupaisammat häivähdykset rajoittuvat tosin vain pariin kohtaukseen, sillä skinien tummaihoisiin kohdistuvien iskujen aikana tekee lähinnä mieli itkeä.

Kotimaisissa leffoissa on aina ne samat vakionaamat, jotka kyllä osaavat hommansa mutta kaipaisivat piristysruisketta. Laura Birn esiintyy taas sysimustat meikit silmien ympärillä, ja miksi hänen hahmonsa on aina hieman vinksahtanut kovis, jolla ei mene erityisen hyvin? Jasper Pääkkönen on mun silmissä ollut aina jollain tapaa ylimielinen, mutta nyt hän vetää isänmaata ylistävän ahdasmielisen tukarin roolinsa niin hyvin, että saan vaarallisen aggressiivisia tuntemuksia jo tyypin naaman katselemisesta. Nappisuoritus siis.

Yksioikoisen mustavalkoinen elokuva ei ole kyseessä, sillä skiniporukoiden riemukas yhteishenki käy selkeästi ilmi. Sen kautta pyritään tutkimaan ja ehkä ymmärtämään sitä, ettei kaikki välttämättä riipu vihasta etnisiä vähemmistöjä kohtaan, vaan yhteenkuuluvuuden tunne ja suojeleva turvaverkko pitävät tiukasti kiinni porukassa. Myös pahassa, sillä skinin ei noin vain suvaita irtaantuvan liikkeestä.

Kuva

Yusufa Sidibeh on aivan syötävän suloinen ja voittaa puolelleen kenet tahansa. Peter Franzénin hahmo on aluksi suurin piirtein yhtä inhottava kuin velipuolensa Pääkkösen, mutta hän osoittaa sellaisia herkkiä inhimillisyyden merkkejä, ettei peli ole hänen kohdallaan menetetty. Franzén kuuluu vissiin myös niihin vakikasvoihin, jotka ovat pyörineet Suomen leffakentällä pidempään, mutta olen jotenkin oudosti onnistunut sivuuttamaan suurimman osan hänen töistään. Yllättäen lämpenin hänelle alusta alkaen. Ne silmät...

Tärkeintä elokuvassa on, että se toivottavasti kannustaa porukkaa valpastumaan suvaitsemattomuuden suhteen ja toiminaan arkielämässä sen vastaisesti. En tiedä mitään niin etovaa kuin rasismi, en vain pysty millään tasolla käsittämään sellaisten ihmisten ajattelutapaa. Joudun nyt lopettamaan kirjoittamisen ennen kuin alan syytää raivokasta tekstiä, joilla ei tässä kontekstissa ole mitään virkaa. Voin siis suunnata raikuvat aplodit tuottaja Dome Karukosken sekä käsikirjoittaja Aleksi Bardyn suuntaan, ja todeta, että he ovat kadehdittavan taitavia kirvoittamaan vahvoja tunteita.