Turmion Kätilöt ja muut lempparit

Tämä on kahdeskymmenesneljäs kevääni, mutta en silti muista, kuuluuko sen tulla näin aikaisin. Onko vielä odotettavissa jäätäviä lumipuhureita ja vuorenkorkuisia loskakasoja? Vielä pari viikkoa sitten olisin vartonut talven myöhäistä paluuta toiveikkaana, mutta tänään keväistä musaa kuunnellessani ja kivisoran alta kuivana paistavaa asfalttia pitkin tarpoessani huomasin, että olen asettautunut kevätasteikolle. Sulakoot lumet ja saapukoon vehreys!

 

Se keväinen musiikki oli muuten Turmion Kätilöitä. Jouduin nolosti hieman nyökyttelemään päätä ja seisomaan rehvakkaasti sporapysäkillä, kun Kirosana rämähti soimaan ekaa kertaa vuosikausiin. Se sai mut niin nostalgisiin mietteisiin, että voisin pitää vanhan musiikin teemaviikon ja oikein möyriä niissä muistoissa, joita teinivuosieni rakkaimpien raskaampien yhtyeiden levyt herättävät. Turmion Kätilöt kuuluu niin vahvasti tähän vuodenaikaan siksi, että kun levy Pirun nyrkki julkaistiin maaliskuun lopussa kahdeksan vuotta sitten, en malttanut tehdä muuta kuin pyörittää sitä uusiksi ja uusiksi päivästä toiseen.

 

 

Tuon ekan lukiovuoden loppupuolella koin jonkinlaisia uusien aikakausien alkuja niin musiikkimieltymysteni kuin sosiaalisen elämäni puolesta, ja niiden aikana soineet soundtrackit tulevat pysymään kullanarvoisella paikalla varmasti läpi elämäni. En välttämättä enää pysty millään innostumaan silloisten suosikkiyhtyeideni uusimmista levyistä, minkä huomasin jo pari vuotta Pirun nyrkin jälkeen koettaessani tutustua Turmion Kätilöiden U.S.C.H!:iin, mutta se ei estä vanhojen suosikkien suurenmoiselta tuntuvaa fiilistelyä. Ajattelin lähteä kesällä pitkästä aikaa Provinssirockiin, ja yksi suurimmista syistä päätökselleni on Turmion Kätilöiden nimi  artistilistalla. En ehkä uskalla rymytä moshpitissa samalla tavalla kuin 16-vuotiaana, tai hypätä tuntemattoman epäilyttävän sekavalta vaikuttavan kaljupään hartioille nähdäkseni keikan paremmin kuten 18-vuotiaana, mutta en sentään ole niin ikäloppu, etten saisi keikasta irti mitään.

 

Astuin junasta tänään niin hyvillä mielin, että jaksoin tarkkailla kiinnostuneena kanssakulkijoitani, jotka ovat tähän ankeaan vuodenaikaan harmillisen usein harmaita kivikasvoja. Luultavasti mielikuva johtuu kuitenkin vain omasta pessimistisestä asenteestani, sillä yhtäkkiä huomasin värejä ja hymyjä. Edelläni kulki pitkään mustaan nahkatakkiin sonnustautunut poika, joka pysähtyi äkkiä suoraan eteeni ja huusi täysillä "ARI!!!!". Jostain kauempaa häntä kohti lähti vilistämään pelokkaan näköinen maastohousuinen pitkätukka, ja ehdin vielä nähdä Ari-huutelijan kasvot, joita koristi paksu musta meikki ja tuima ilme. Mietin, kuinka paljon rohkeutta sain poitsujen iässä ollessani samanlaisesta vahvasta meikistä ja tummanpuhuvista vaatteista, jotka omissa silmissäni tekivät musta koviksen. Muutama metri hevipoikien jälkeen ohitin sekä erittäin swagisti pukeutuneen lippispäisen housujen roikottajan että makkarankuoreen pukeutuneen kurvikkaan kaunottaren. Onneksi satuin syntymään tähän maailmanaikaan, sillä voin vain kuvitella, miten pitkäveteistä esimerkiksi 1800-luvulla mahtoi olla tuijotella identtisiä vetimiä jokaisen vastaantulijan päällä.

Sporaan astuessani vastaani tuli vielä suoraan silmiini tapittava hymyilevä tyttö, jolle uskalsin vastata samantyyppisellä ilmeellä. Onko tämä ystävänpäivähuumaa vai olenko kulkenut silmät ummessa koko talven?