Her

Radio Helsinki järjesti ilahduttavan kisan, jonka myötä 150 onnekasta voitti itselleen lipun Her-elokuvan ennakkonäytökseen. Ideana oli kirjoittaa tarina siitä, mihin tai keneen ihastui viimeksi. Kirjoittelin lyhyen sepustuksen ja sain kuin sainkin kutsun elokuvaan minulle ja avecille. Näytös järkättiin eilen, ja elokuva iski jokaiseen sopukkaani herättämällä massiivisia tunteita.

Eletään määrittelemättömässä nykyajassa, jossa jokainen kommunikoi maailman kanssa jonkinlaisen laitteen kautta. Metrossa kaikki tuijottelevat poissaolevina tyhjyyteen höpistessään itsekseen nappi korvassa, ladellen käskyjä kuten "lue sähköpostit" tai "soita melankolista musiikkia". Reaaliaikaistakin vuorovaikutusta tapahtuu päivittäin, mutta selvää on, että oikea elämä tapahtuu bittiavaruudessa.

Tarina menee niin, että vastikään rankan eron läpikäynyt Theodore Twombly (Joaquin Phoenix hämmentävän vakuuttavana vanhahkona äärimmäisen sympaattisena ressukkana) aloittaa suhteen käyttöjärjestelmän kanssa. Hän päättää hetken mielijohteesta tutustua kadulla mainostettuun laitteistoon, valitsee sille naisen äänen, ja muutaman viikon päivittäisen jutustelun, nauramisen ja kiusoittelun jälkeen hän havahtuu siihen, että käyttöjärjestelmästä nimeltä Samantha on pikavauhtia tulossa hänen tyttöystävänsä. Saattaa kuulostaa absurdilta, mutta elokuvan todellisuudessa se on korkeintaan hieman hämärää ja outoa, ei kuitenkaan ennenkuulumatonta.

Samantha on lukuisten koodarien kasaama järjestelmä, joka alkaa nopeasti elää ja kehittyä kuin normaali ihmismieli. Ero on vain siinä, ettei hänellä ole vartaloa, eikä - kuten pikkuhiljaa käy ilmi - lainkaan niin rajoittunutta aivotoimintaa kuin ihmisellä. Se on haaste hänen ja Theon suhteelle, mutta niin on moni muukin seikka, kuten ympäristön odotukset ja Theon vielä keskeneräinen toipuminen pieleen menneestä avioliitosta.

Vaikeudet ovat kuitenkin vain sävyjä, jotka vahvistavat sitä hekumaa, joka Theon ja Samanthan välillä leiskuu. Pelkäksi ääneksi Samantha on käsittämättömän moniulotteinen ja puoleensavetävä, mikä osoittaa kuinka toisarvoinen ihmisen ulkokuori lopulta on. Me vain olemme jostain syystä valinneet itse vierittää omien ja toistemme kehojen ylle valtavasti merkityksettömiä odotuksia. Ja kun puhun pelkästä äänestä, en suinkaan tarkoita sitä vähättelevässä mielessä. Itse asiassa Samantha todistaa, kuinka täydellisen persoonan on mahdollista rakentua yksinomaan äänen varaan, jolloin hänen puheestaan ja ajatuksistaan tulee pohjaton huumaava lähde, jonka pysäyttävistä oivalluksista ja suloisista oikuista hänen kohtaamansa olennot saavat kunnian nauttia.

Elokuva sijoittuu nykyajasta selkeästi poikkeavaan ja rutkasti kehittyneeseen tulevaisuuteen, mutta se toistaa ikivanhaa mallia: pelkoa tuntematonta kohtaan. Digitalisoituminen on Herin maailman itsestäänselvä pohja, mutta kun Theo heittää ex-vaimolleen seurustelevansa käyttöjärjestelmän kanssa, tämän reaktio näyttää siltä, kuin Theo olisi lyönyt häntä märällä ja haisevalla rätillä naamaan. Suvaitsemattomuus ja kapeakatseisuus näyttävät olevan vitsauksia, joista ihmiskunta ei välttämättä onnistu pääsemään eroon koskaan, mutta elokuvassa se on tyydytty pitämään maltillisella tasolla. Theon ystävät tuskin hätkähtävät tämän paljastaessa uuden tyttöystävänsä todellisen olomuodon.

Herin tunnelmaa en voi kuitenkaan välittää, vaikka lässyttäisin maailman ääriin. Leffa aaltoilee näyttävistä kaupunkikuvista ja pakahduttavista maisemista minuuttikaupalla kestäviin lähiotoksiin Theon naamasta, mutta se säilyttää otoksesta toiseen tietynlaisen sykähdyttävän väreilyn. Joku kyynikko voisi kutsua sitä herkistelyksi tai äklöromantisoimiseksi, mutta tunnelmoivasta otteesta huolimatta tarina on skarppi ja hetkittäin rankkakin.

Niin ja Samanthan äänenähän toimii Scarlett Johansson, mutta vannon, että olisin ihastunut häneen muutenkin.

Olen ollut koko viikon dramaattisella ääripäästä toiseen heittelehtivällä tuulella, ja tämä vanhempi lemppari tuli alkuviikosta shufflella kuin tilauksesta. Nyt draamailen sen tahtiin ja toivon samalla tunteideni tasaantuvan hiljalleen, sillä on uuvuttavaa joko pahoittaa mielensä tai kävellä pilvien päällä täysin syyttä ja tajuamatta itsekään, mistä omat reaktiot johtuvat.