Viimeöisen "mihin jämähtänyt elämäni mua vie vai viekö mihinkään"-paniikin jäljiltä koetan selviytyä työpäivästä silmät päässä seisten ja aivot jähmeästi raksuttaen. Aamupäivällä jouduin pinnistelemään aivan erityisesti muistaakseni niin itsestäänselvän asian kuin kiittäminen. En kykene soljuvaan jutusteluun yhdenkään työkaverin kanssa (tosin tämä ei välttämättä rajoitu pelkästään univelkaisiin päiviin). Jouduin perumaan viikon ainoan kunnollisen urheilun, johon olin ajatellut osallistua iltapäivästä. Onneksi huominen antaa mahdollisuuden uuteen yritykseen.
Päivän reipas asiakaspalveluilme. Napsaisin kuvan demonstroidakseni siskoille, missä mielentilassa päivä tulee kulumaan. Istuin tuohon aikaan vielä onnellisesti hiljaisessa neukkarissa eräässä pankissa ja lusikoin rauhassa aamiaispuuroani. Eteeni pöydälle olin levittänyt pari avainnippua, työkännykän, kirjan, kahvikupin, juomapullon, 2-osaisen harjan ja elintärkeän termokseni, joka oli täynnä elävöittävää mustaa kahvia. Olin siis kuin kotonani kenenkään siihen rohkaisematta, mutta koska varsinainen taukotila oli varattu pankki-ihmisten aamupalavereiden johdosta, linnoittauduin paikkaan, jossa uskoin olevani näkymättömissä ja häiritsemättä kenenkään salaisia neuvotteluja.
Uskoin väärin. Kävin täyttämässä juomiksen pikkuisessa neukkaria vastapäätä sijaitsevassa keittokomerossa, ja jollain käsittämättömällä tavalla turvasatamani oli sillä aikaa valloitettu. Rynnistin pahaa aavistamatta sisään huoneeseen, joka äkisti tulvi skarpisti pukeutunutta, viimeisen päälle laittautunutta pankkiporukkaa. Kaikki kääntyivät katsomaan väsähtänyttä naamaani ja epäsiististi päälle heittämiäni resuisia respavaatteita, ja koska huomion keskipisteenä oleminen muistuttaa mulle jonkinasteista kidutusta, koetin selvitä tilanteesta hermostuneella hymyllä ja jollakin eriskummallisella lauseella. En enää muista sanojani, mutta ne tuskin olivat kovin kummoiset, sillä hipihiljainen lauma tuijotti mua yhtenä kivikasvoisena ja kyllästyneenä massana.
Äärimmäisen tietoisena jokaisesta kömpelöstä liikahduksestani puikkelehdin kauluspaitaisten kauppispoikien välistä pöydän toiselle puolelle vain kohdatakseni hysteerisesti naurattavan näyn: olin jättänyt äärimmäisen eroottisen 50 Shades of Greyni pöydälle lojumaan. Kiitän hartaasti luonteeni pidättyväistä puolta siitä, etten alkanut kikattaa siinä paikassa, vaan poimin kirjan rauhallisesti reppuuni ja poistuin pikaisesti kauhottuani loput omaisuudestani mukaani. Kipittäessäni ihmisiä kuhisevan pankkisalin poikki uloskäyntiä kohti hoin mielessäni toivetta siitä, ettei kukaan tunnistanut punastuttavaa kirjavalintaani, mutta nyt, kun päivä on edennyt iltapäivään, en edes jaksa välittää. Itse asiassa toivon, että joku jäisestä porukasta kiinnostui romaanista ja etsi sen käsiinsä, sillä se on äärimmäisen viihdyttävä.
Tässä on hektisen työpäivän ainoa lounaani (joka ei muuten maistunut cashewlta eikä varsinkaan cookielta, vaan pehmeältä mössöltä. Onkohan makuaistini kadonnut kokonaan?), mutta pääsen armeliaasti jo puolen tunnin päästä kotiin syömään oikeaa ruokaa. Valitellessani siskoilleni silmien kivistystä ja muita vajaaksi jääneen unen aiheuttamia ongelmia yksi heistä kirjoitti herttaisesti "Naaw [itkevä hymiö] mut sul on työpaikka, mä oon knocked up woman with a crappy job ja silti täl hetkel en vois olla onnellisempi [punaposkinen tyytyväisesti hymyilevä hymiö] eli etköhän säki koht löydä jotain". Joten koetan nyt seurata hänen esimerkkiään ja nähdä tämänkin päivän valoisat puolet, eli sen, että rankemman treenin jäädessä väliin kerkeän pitkästä aikaa venyttelytunnille ja että hiukseni ovat kasvaneet mukavan pituisiksi. Hirvittävän omahyväinen syy olla onnellinen, mutta parempi se kuin surkeudessa rypeminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä kuuluu?