Eilisen hurmiota lähentelevä tila on tänään laskeutunut melankolian tasolle. Aamulla itkin kävellessäni töihin, koska kuuntelin järjettömästi nostalgisia ajatuksia herättävää Pyhimyksen Tulvaa ja palasin ajassa taaksepäin aikaan, jolloin aloitin opinnot ja suomiräpin kuuntelemisen. Molemmat ovat antaneet mulle niin huikeasti kaikkea upeaa, että välillä meinaan räjähtää ajatellessani kaikkea kokemaani. Ei elämäni ole pysähtynyt, mutta tässä jämähtäneessä tilanteessa ajatuksenjuoksuni harhautuu välillä haikeille raiteille. Silloin koen, että kultainen nuoruuteni on tullut päätökseensä ja kelmeä aikuiselämä on aloittanut ikävystyttävän rullauksensa. Onneksi niin kauan kuin pystyn antamaan musiikille luvan ravistella mua, ei peli ole menetetty.
Outoa, kuinka vahvatkin tunnetilat voi muiden ihmisten seurassa peittää huolettoman jutustelun alle. Aamulla itkiessäni kaulaliinan suomassa piilossa pystyin lopettamaan nyyhkytyksen kuin seinään saapuessani perille töihin. Kuivasin hätäisesti posket ja hymyilin reippaasti työkaverille. Oloni oli tapaamisemme ajan normaalihko, jos äänestäni kuultavaa uupumusta ei lasketa, ja palattuani takaisin kadulle kuulokkeet korviin tungettuna napsautti musiikki mut taas suloisen murheelliseen tilaan. Olen jatkanut alakuloisessa tilassa leijumista koko päivän vetäisten tarpeen vaatiessa tilapäisen sosiaalisen naamarin kaihoisan oloni päälle. Ehkä tämä on nyt sitä henkistä krapulaa, mutta melodramaattisista angsteista nauttivana en koe olotilaani lainkaan ahdistavana. Päinvastoin tunnen heränneeni koomasta ja saavani uhmakasta rohkeutta pohtia tulevaisuutta raikkaasta näkökulmasta. Kaikki arvostus Pyhimykselle ja hänen luovuudelleen tästä eriskummallisesta mielialasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä kuuluu?