Univajeisuustunteilua

Mulla on viime päivinä ollut hetkittäin kammottavia mielialoja, jotka muistuttavat mua teini-ikäisestä epävarmuuksissa ja itsetunto-ongelmissa kiemurtelevasta minästäni. En tiedä, mistä nämä nolostuttavat pohjamudissa rypemiset ilmestyvät, mutta univaje ei ainakaan auta. Siksi ryömin peiton alle puoli yhdeltätoista perjantai-iltana, jotta ehdin vedellä sikeitä ainakin jonkun verran ennen huomista hiukset pystyyn nostattavaa 5:45 herätyspirinää.

Aivoni eivät kulje nyt yhtään, mutta halusin kertoa, mikä lohduttaa turvattomimpina kausinani. Niin hölmöltä kuin se kuulostaakin, tunnen oloni heti kotoisammaksi, kun mietin suomiräppiä ja kaikkia sen lieveilmiöitä, kuten keikkoja ja musagenren pohjalta muodostuneita yhteisöjä. Saa facepalmaa, mutta niin se on. Olen kiitollinen, että olen löytänyt ympäristön, jossa tunnen oloni hyväksytyksi, ja joka tuntuu niin omalta. Omaksun usein tähtisilmäisen fanitytön olemuksen ja tiedostan kaikki rooliin liittyvät kääntöpuolet, mutta olen siitä huolimatta valtavan onnessani, että olen löytänyt paikkani maailmassa ainakin yhdellä saralla.

Mulla on suorastaan absurdi olo nyt, niin väsynyt olen. Tavallaan pidän tästä olotilasta, koska kaikki tuntuu mahdolliselta ja maailma avoimemmalta kuin järkevänä täysipituiset yöunet nukkuneena itsenäni. Elämä tuntuu leikiltä, jossa millään ei ole kohtalokkaita seurauksia eikä mihinkään tarvitse suhtautua yrmeällä totisuudella tai edes terveellä harkinnalla. Vaikka masentumispotentiaali kohoaa näin väsyneenä hälyttäviin korkeuksiin, voisin viedä epäloogista puolta arkielämääni oikein rutosti.