Moi

En tiedä yhtään, mitä laittaisin tähän! Olen purkanut salaisimmatkin tuntoni pienimuotoiselle nettifoorumille kuukausikaupalla, ja blogin rooli on tuntunut koko ajan pienemmältä. Itse asiassa se ei ole tuntunut enää miltään, mä kun hädin tuskin muistan koskaan perustaneenikaan tätä. Tulin hetken mielijohteesta tsekkailemaan tilastoja - kesken mindfulness-videon seuraamisen, olen siis selvästi omaksunut tämän keskittymiseen ja hiljentymiseen tähtäävän konseptin kaikessa kauneudessaan - ja koin äkillisen tarpeen painaa tekstiruutu auki. Tässä on jotain äärettömän houkuttelevaa, vähän samalla tavalla kuin typötyhjässä word-tiedostossa, jos sen täyttämiselle ei ole etukäteen asetettu minkäänlaisia vaatimuksia. Kaikki tämä iäisyyksiin ulottuva tyhjä tila ja rajaton mahdollisuus sanoja ja lauseita ja viestejä, joita välittää ulkomaailmalle!

Silti aivoni lyövät tyhjää. Kenelle kohdistan tämän? Mitä haluan tekstilläni tuoda esiin? Toivonko edes kenenkään lukevan? Sisko saa, onhan hän ainoita ihmisiä maailmassa, jonka kanssa en koe minkäänlaisia suorituspaineita tai epäröintejä. Perheen ja kaikkein lähimpien ystävien (ihan kuin niitä olisi ryppäittäin) ulkopuolella internetin syövereissä liikuskeleva porukka muuttuu ajatuksissani hahmottomaksi massaksi, joka on mielikuvissani usein tarpeettoman kriittistä ja janoaa päästä pilkkaamaan pienimmästäkin heikkouden vilahtamisesta. Ei tarvita kovin syvällisiä keittiöpsykologisointisessioita sen selvittämiseksi, missä nämä kuvitellut vainoojat todella sijaitsevat. Voisi olla hyödyllistä kääntää syyttävä sormi, tai siis lempeä hyväksyminen, sisäänpäin.

Tänään kävin ekaa kertaa kuukausiin sykkeenkohotustreenissä, joka on kuumotellut ja samalla herätellyt varovaisia kiinnostuksen tunteita koko syksyn. Unisport uudisti jälleen tarjontaansa syyslukukauden kunniaksi, mutta uutuutena lanseeratun HIIT-treenin konsepti on tuttu monen vuoden takaa. Alkuun tunti taisi kulkea intervalli&keskivartalo-nimellä, jonka jälkeen se purettiin puolen tunnin erilliseksi intervalli-osuudeksi. Mielestäni myös funktionaalinen harjoittelu toimii melko samalla periaatteella. Nyt pituutta lisättiin vartti ja nimeksi vaihdettiin tuo varmasti fitness-intoilijoiden silmät salamana kiilumaan saava HIIT, eli high intensity interval training. Lempiopeni tämän treenin tiimoilta ovat kuitenkin kaikeksi onneksi pysyneet samoina. Lähinnä siksi mä uusinkin salikorttini jo alkuvuodesta 2009 asti mua palvelleeseen yliopistoliikuntaan, vaikka en enää muilta osin kuulukaan kävijäjoukkoon.

Miksiköhän tästä tuli näin kuiva luento, kun tarkoituksenani oli vain hehkuttaa sitä, miten siistiä oli ylittää pelot ja asettaa syyskuun ajan sitkeästi kesän lopahtamisen jäljiltä kohotettu treenikunto lopulliseen testiin. Se kesti! Pahimpien piikkien aikana oksetti, enkä saanut itsestäni revittyä sellaista räjähtävyyttä kuin teräksisimpinä aikoina, mutta lopputulos oli silti ylpeyttä herättävä. Pahaksi onneksi sain kuitenkin telottua selkäni siihen kuntoon, että tästä ei ehkä parissa yössä olo kohene. Syvän hengityksen sattuminen ei liene lupaava merkki. Toisaalta joka ikinen kipusignaali lähentelee tunnetiloissani voimakkuusasteikoltaan aina vähintään maanjäristystä, sillä ne aiheuttavat vainoharhaisessa mielessäni vyöryn, jossa poukkoilee sekavana sotkuna kuukausia kestäviä treenitaukoja, kivuliaita leikkauksia ja vuosikausien fysioterapiaramppaamisia. Totean siis vain niin tyynesti kuin mahdollista, että ajatukseni koettavat ylireagoinnillaan saattaa mut paniikkimodeen, vaikka tosiasiassa kipuilut ovat luonnollinen osa urheilusykliä.

Ensin meinasin salilta mahdollisimman epämairittelevaan talvipyöräilyasukomboon sonnustautuneena - pinkki kortsupipo, räikeä H&M:n luultavasti teini-ikäisille pojille suunniteltu halpistakki, entisen parisuhteen toiselta osapuolelta erossa napattu jättimäinen tummanvihreä huppari, kulahtaneet verkkarit, joiden vaaleanharmaan värityksen vuoksi jokainen likatahra näkyy erityisen selkeästi + bonuksena pyöräilykypärän alta hapsottavat rasvaiset ja hiestä kostuneet hiukset - lähtiessäni vaipua alakuloon, ja ehdinkin whatsapata tyttöryhmäämme, että luultavasti jään kivun lannistamana kotiin synkistelemään koko lauantai-illaksi. Treenin jälkeiset euforia-aallot, napakka loppusyksyn viileys ja Henning Baerin Boiler Room Setin kuulokkeissa pauhaaminen aiheutti kuitenkin parissa minuutissa täydellisen vastareaktion. Mua nauratti kun kaahasin pyörälläni alamäkeen ja päätin, että en varmana skippaa jo parin viikon ajan odottamiani Ääniwallin teknoiluja ainoastaan siksi, että käden ojentelu vähän kirpaisee. Itselleni ennestään tuntematon Baer toimii illan pääesiintyjänä, ja ennen sitä päästään jorailemaan kotimaisten varmasti älyttömän kovien nimien kanssa. Emma Valtonen ainakin sytyttää mussa sellaisen tunnistamisen aallon - en tiedä mistä ja miksi ja onko siinä mitään totuuspohjaa mutta luultavasti joo -, että hänen settiään tuskin haluan missata. Yksin lähteminen aiheuttaa aina aavistuksen hermostumisensekaiset jännitysolotilat, mutta luotan niiden haihtuvan Ääniwallin hämärään savuisuuteen.

Hyvinhän tämä meni! En nyt sano halaistua sanaa jatkosuunnitelmista, koska en voi todellisuudessa tietää yhtään, vaivunko tämän jälkeen taas kuukausien pituisille blogitalviunille. Mutta en haluaisi!