Odottelen tässä kellon tikittämistä, että pääsen lähtemään fysioterapeutille omaksumaan selän virheasentoja korjaavia harjoitteita. Arvaan jo, että sieltä tulee venytyksiä ja treeniä syville vatsiksille, mutta en mä niitä yksin osaisi kohdistaa juuri oikeisiin paikkoihin.
Pääni on näköjään näin aamutuimaan täysin tyhjä. Ulkona tihuuttaa täysillä, mutta vedän sadekapineet niskaan ja hyppään pelottomana pyörän selkään, vettähän tuo vain on. Onneksi se muuttaa ympäristön lupaavan vihreäksi ja eläväksi, sillä muuten harmaudesta huomaamattomasti leviävä väsähtäminen ja masentuminen saattaisi olla todellinen uhka.
Koetin useamman minuutin ajan keksiä vastinetta sanalle huomaamaton, sillä se ei nyt luo täysin sitä mielikuvaa, mitä haen. En keksinyt. Olen ehkä vielä hämilläni unestani, jossa eräs miespuolinen tuttu, minä ja nuorin siskoni lähdimme roadtripille, jonka aikana tunnelma oli hiljainen ja hienoisesti vaivaantunut. Majapaikasta löytyi ainoastaan kymmenen vuotta sitten vanhaksi menneitä kuivamuonia, joten sijoitin vähät pennoseni lähikaupan tarjontaan, jotta nälkäinen siskoni olisi saanut kunnollista murkinaa. Miespuolinen tuttu ei pistänyt tikkua ristiin moisten maallisten ongelmien selvittämiseksi, sillä hän eli - ja taitaa laihasta olemuksestaan päätellen todellisuudessakin elää - musiikista saamistaan tunteista.
Palatessani ruokaostoksilta majapaikkaan oli ilmestynyt John Cleese, jolta pyysin nimmaria äidilleni vietäväksi.
Ehkä tämä unen referointi riitti. Menen mutustamaan avokadoa ja pohtimaan, mitkä alusvaatteistani ovat konservatiivisimmat jäykkis-fysioterapeutin paheksuville silmille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä kuuluu?