Aamuni oli tänään suloisempi kuin moneen viikkoon. Tein eilisiltana tietoisen päätöksen olla katsomatta kännykkää ennen kunnollista ja rauhaisaa heräämistä ja valmistautumista päivään. Sain heti herättyäni idean kaivaa kaapin perukoilta muutama vuosi sitten jostakin keskustan saunatuotteisiin keskittyneestä kaupasta - miten jokaiselle eriskummallisimmalle asialle voi aina löytyä omat erikoisliikkeensä? - ostamani varrellisen mukavan kokoisen puisen harjan, johon sain innoituksen niinä aikoina ylivoimaisena gurunani toimineen maailman ihanimman Virpi Mikkosen Kiitos hyvää-blogista. Kävin selailemassa noita kevään 2013 aikaisia postauksia, ja huh mitkä muistot! Kaikki tuo raikkaus, uudet jännittävät ideat, lempeät vinkit ja kokonaisvaltainen ote, jossa keho, henkisyys ja ravinto sulautuvat yhdeksi parantavaksi ja herkulliseksi keitokseksi.
No kuitenkin, krhm. Takaisin tähän pilkkopimeään syysiltaan, jossa syvänpunaisiksi ja käpristyneen keltaisiksi värjäytyneet lehdet ovat antaneet elinkaarensa kiertyä päätökseensä ja irrottaneet otteensa kasvualustoistaan, jättäen jälkeensä uhkaavalla nopeudella kaljuuntuvat puunriekaleet. Eikun niin, olinkin vielä aamussa. Kuivaharjailin siis kehoni ja otin heti perään tuon tavan kehittämisen alusta asti olennaiseksi osaksi iskostuneen kylmän suihkun, jonka jälkeen energiavirrat kohisivat kropassani kuin viimeistä päivää.
Sitten lähdin ulos ja menetin otteen itseeni. Kaikki oli hyvin vielä silloin kun köröttelin bussilla puolisen tuntia läpi nahistuneiden lähiöiden, jotka tuntuivat kaikessa betoniharmaudessaankin kukoistavan auringonpaisteessa. Saavuin Arabiaan ja olin edelleen hyvillä mielin, varma itsestäni ja tyytyväinen olemukseeni. Kiinnitin näihin sinänsä toisarvoisiin asioihin erityisesti huomiota siksi, että aamupäivän ohjelma koostui promokuvien räpsimisestä radio-ohjelmaa varten. Paikalla oli ties mitä räppipäitä, mun ja radiokumppanini muodostaessa ainoan sukupuolisen poikkeuman poppooseen. Tilat olivat niin aidon studiomaiset kuin tällaisena asiaan perehtymättömänä amatöörinä voi päätellä, ja kuumotus kasvoi sitä mukaa kun tajusin, miten hommat toimivat. Yhteiskuvan lisäksi kaikista otettiin kuva YKSIN. Kaikkien seuratessa estradille astujan poseeraamisia. Epäimartelevan kirkkaassa valossa. Mä kun tunnetusti rakastan keskipisteenä olemista ja tuntemattomille lippispäille keimailua, oli tämä asetelma vallan riemastuttava.
Voin rehellisesti, vailla minkäänlaista huonon itsetunnon aiheuttamaa ylikriittisyysfiltteriä todeta, että yksikään kuvista ei vastannut lähimainkaan onnistunutta lopputulosta. Näytin punanaamaiselta irvistelevältä laatikkomalliselta liiskahiuksiselta possunenältä. Onneksi seuraavalla kierroksella sain turvakseni parhaisiin ystäviini lukeutuvan radiopartnerini, mutta paineet eivät edelleenkään kadonneet. Jos ne yksinkuvassa tulivat esiin jäykkänä seisoskeluna ja kasvojen nykimisenä, purkautui hermostuneisuus Emilian kanssa hysteerisenä kikattamisena ja toistemme lääppimisenä, joka näytti kameran ruudulla siltä, että en taida nauraa enää koskaan kenenkään nähden. Odotan kauhulla sitä karmaisevaa hetkeä, kun kuvat kilahtavat dropboxiin kaikkien pilkattavaksi.
Pelottavinta on, että tämä sessio sai mut kyseenalaistamaan koko ulkoisen olemukseni ja sen yhä hatarammalta näyttävän todennäköisyyden, että näen itseni peilistä minkäänlaisessa todellisessa valossa. Normaalisti olen ihan sinut pärstäni kanssa, enkä mollaa sitä, mitä peilikuva mulle välittää, mutta mitä kameran sisällä sitten muka tapahtui? Mitä jos aivoissani on vääristymä, joka suojaa mua karmaisevalta todellisuudelta ja esittää itseni itselleni moninkertaisesti hemaisevampana kuin todellisuudessa olen?
Lähden tältä huippuitsevarmalta istumalta kohti Kalliota juhlistamaan ystäväni uutta työpaikkaa, jonka hän ansaitsee NIIN isosti, että en pitkään odotetun ilouutisen kuultuani voinut lopettaa hymyilemistä ohikulkijoille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä kuuluu?