Tuntuu siltä kuin tämä päivä olisi kestänyt vähintään kolme vuorokautta, ja edessä on vielä ainakin joogatunti ja pari jaksoa Siltaa. Olen ollut koko päivän ylpeä kuin koiranpentu - eli siis aiheettomasti mutta vilpittömästi täysillä omassa erinomaisuudessani kieriskellen - siitä, että imuroin. Edellisestä kerrasta on lähemmäs pari kuukautta ja pölypallerot alkoivat leijailla pitkin nurkkia hieman liian häiritsevästi.
Suoriuduin kuuden tunnin unien aiheuttamasta väsymyksestä huolimatta ulkosalle ja kävelin suosikkireittiäni pitkin Pasilasta Hakaniemeen ristiin rastiin pitkin Hesaria - Kustaa Vaasa on taas avoinna! - ja Hämeentietä. Rakastan eniten kaikista ajanviettotavoista tuota rauhallista päiväkävelyrutiinia. Kai niin voi sanoa, vaikka joskus kertojen välissä saattaa vierähtää useampi viikko. On niin luksusta saada haahuilla näin kauniissa kaupungissa vailla minkäänlaisia velvollisuuksia tai aikatauluja. Eilinen kului angsteja vastaan taistellen, sillä heti heräämisestä asti taivaalta vyörynyt pimeys ja sade aiheuttivat mussa kummallisen voimakkaan surureaktion, mutta tänään olen taas joutunut lähes toppuuttelemaan hallitsemattomia hymypuuskia, joiden aiheuttajaksi veikkaan kimmeltävää aurinkoa.
Sain Ekolosta ilmaisen soijaruokakerman (ilahduin ikihyviksi, vaikka en keksi yhtäkään käytännöllistä käyttötapaa) ja Postitalon K-kaupasta löytyi VIHDOIN JA VIIMEIN mustaherukoita! Olen odottanut niiden palaamista markettien pakastekaappeihin kuin kuuta nousevaa, ja viime viikolla suunnittelin jo palautteen kirjoittamista jollekin vastuussa olevalle taholle. Ilmeisesti mustaherukkavajeeni on jotakin telepaattista kautta kuultu ja hätään vastattu.
Iltapäivästä kömmin viltin alle ja laskeuduin raskaalta tuntuvaan puolen tunnin uneen, joka onnistui hämmästyksekseni piristämään sen verran, että nyt alan olla virkeämpi kuin koko viikonloppuna. Ehkä osuutensa on myös sillä pannullisella vihreää teetä, jonka lipittelin skwee-musaan samalla tutustuen. Nämä videopelivibat saattavat olla osasyyllisiä nekin. Vedän vielä banaanisörsselit napaan ja lähden sitten veivaamaan alaspäin katsovaa koiraa. Ennen sitä koin tarpeelliseksi ikuistaa kasvoiltani heijastuvat virkeydestä ja aikakäsitteen hämärtymisestä seuranneet ristiriitaiset olot, joita ympäröi tänään ensimmäistä kertaa viime talven jälkeen käyttöön ottamani rakas ja lämmittävä fleecepunahilkkaviitta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä kuuluu?