Vihdoinkin pääsen kuromaan umpeen välimatkan, jonka loma aiheutti. Ehkä jaksan huomisesta eteenpäin kirjoitella päivittäin, kun vastattavaa ei ole kerralla niin hirmuisesti.
5. Paras halaus, jonka olen saanut
Jos ei lasketa poikaystävältä saatuja haleja, jotka ovat automaattisesti miellyttävimpiä, tapahtui paras muistamani halaus pari viikonloppua sitten, kun vanha ystävä, jonka olen epäillyt olevan närkästynyt hiipuneesta yhteydenpidostani, tuli oma-aloitteisesti halaamaan baarista lähdön aikaan. Ehkä alkoholiannokset vaikuttivat hänen lämpimään huomionosoituukseensa, mutta aivan sama, ilahduin joka tapauksessa kovasti. Ehkä olen vihdoin päässyt takaisin jos nyt en samalle tasolle kuin ennen välirikkoa, niin ainakin merkittävästi lähemmäs sitä ystävyyttä, jolla olin aiemmin.
6. Tämä sai minut itkemään
Voi että, näitä ei voi edes laskea. E-pillereiden lopetus ei suinkaan tyrehdyttänyt kyynelkanaviani lopullisesti, ainoastaan lyhensi itkupuuskien kestoa ja määrää. Viime aikoina olen itkeskellyt eritoten elokuville, sillä muun muassa Nälkäpelin toinen osa jännitti minut äärimmilleen. Jennifer Lawrence on nyt virallisesti suurin idolini, ei vain huikean roolisuorituksensa vaan myös omien mielipiteidensä takia.
 |
| Kuva |
Napsaisin Riikassa hieman umpimähkään kuvan lumisesta maisemasta, sillä kaikkialla näytti niin winter wonderlandilta, että onnistuneen otoksen olisi saanut mistä tahansa. Pidän tästä sen rauhaisan tunnelman että siihen liittyvien muistojen takia. Eikä sekään haittaa, että lätkäistyäni otoksen feisbaan se sai hämmentävän paljon peukkuja.
8. Vuoden paras elokuva
Olen vasta loppuvuodesta ryhdistäytynyt elokuvissa käymisen suhteen, eikä teatteritarjonta ole muutenkaan ollut päätä huimaavan houkuttelevaa. Kotisohvalta katsellut leffat vähenevät vähenemistään, koska en jaksa keskittyä oikein mihinkään muuhun kuin sarjoihin. Paras elokuva on helppo valita suppeasta tarjonnasta, ja se on Before Midnight. Realistinen ja rönsyilevän dialogin ympärille rakentuva rakkauselokuva on täydellinen trilogian päätös. Tosin kahteen edeltäjäänsä verrattuna se taitaa olla heikoin, mutta siitä huolimatta vaikuttava eikä millään mittapuulla huono.
 |
| Kuva |
Koska täältä hömppäblogini puolelta ei ainakaan löydy mitään vastaukseksi kelpaavaa, käännyn armaan kirjablogini puoleen. Toivoisin mahdollisimman monen lukevan arvioni Pimppini on valloillaan-antologiasta, sillä olen harvinaisen tyytyväinen sekä aikaansaamaani tekstiin, että itse arvostelun kohteena olevaan tärkeään aiheeseen pureutuvaan teokseen, jonka toivoisin kaikkien pistävän lukulistalleen.
Tämä on minun maailmassani kaikista kiperin kysymys, sillä yhden ruoan valitseminen houkutusten upottavasta suosta on visaisempaa kuin "mikä musta tulee isona"-pähkäily. Siksi rajaan kysymyksen koskemaan juuri meneillään olevia joulun aikoja, jolloin lopputulokseen päätyminen helpottuu huomattavasti. Paras jouluruoka on nimittäin ilman mitään epäilyksiä kylmä riisipuuro. Nuorempana saatoin kumota tätä jumalaista herkkua lähes ämpärikaupalla, milloin luumukeiton, milloin pelkän kanelin kanssa. Olen ilmeisesti jo niin orientoitunut illalle suunnittelemiini riisipuurokokkailuihin, etten voi piilottaa innostustani.
Viime kesä meni puoliksi gradun viimeistelyn, puoliksi töiden parissa. En riekkunut ulkona yömyöhään juuri ollenkaan, enkä pitänyt kuin kolme virallista lomapäivää. Ehdin kuitenkin käydä mökillä jopa kolmesti, joista kaikki käynnit kohdistuivat eri paikkakunnille. Eläväisimmin muistan juhannusviikonlopun toisen yön, jonka vietin iloisessa nousuhumalassa kaveriporukan kanssa ja jonka päätteeksi suurin osa simahti mielestäni turhan ennenaikaisesti. Olin niin ärsty juhlien yllättävästä päättymisestä, että vaeltelin pari tuntia yksikseni ulkona hiljaisen kesäyön ympäröimänä. Kiipesin läheiseen näköalatorniin ja tuijotin usvaista maisemaa ties kuinka kauan. Saatoin tirauttaa muutaman kyyneleen, kuka tietää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä kuuluu?