Ruoka on aina awesome. Pitäisi useammin jaksaa roudata kotiin mittavia ja painavia hedelmiä, kuten mangoa tai ananasta, sillä ne kruunaavat muuten niin turruttavan illasta toiseen samanlaisena toistuvan iltapalan. Silti tämä ennen nukkumaanmenoa mässäilemäni hedelmäpommi on lähes aina päivän paras ateria, sillä sen äärellä pääsen rentoutumaan ja sen nauttiminen kestää fantastisen pitkään. Loppujen lopuksihan syöminen on lempitapani kuluttaa aikaa, jos se nyt ei jostain eriskummallisesta syystä ole vielä käynyt selväksi.
Kävimme eilen Juttutuvassa syömässä, ja vaikka paikka oli hintavampi kuin olimme odottaneet, oli kokemus ja varsinkin caesar-katkarapusalaattini oikein positiivinen. Sen jälkeen lähdin parin viinilasillisen rohkaisemana Kallioon, ja vaikka olin hieman väkisin kinunut itselleni kutsun liittyä baariin suuntaavan porukan seuraan ja tunsin itseni näin ollen jälleen yläasteikäiseksi outsideriksi, jota harvoin pyydettiin luokan suosittujen tyttöjen bileisiin, olen tänään todella tyytyväinen päätökseeni lähteä ulos epäröinneistä huolimatta. Lompsiessani Vaasankatua pitkin tunsin nostalgia-aaltojen hyökyvän ylleni, sillä kolmisen vuotta sitten vietin kyseisen tien varrella olevissa baareissa enemmän aikaa kuin esimerkiksi luennoilla. (Ei ihme, että sain talvella 2010 suoritetuista kursseista lähinnä kakkosia.)
Kuinka ollakaan, törmäsin Kalliohoviin sisään astahtaessani ystävään, jonka kanssa liikuin tuona äsken mainitsemanani aikakautena tiiviimmin kuin bestikseni kanssa koskaan, ja jota en ole nähnyt pieneen ikuisuuteen. Kävimme tuolloin pyörimässä Kalliossa ja keikoilla vähintään joka viikonloppu, usein myös keskellä viikkoa. Keskustassa järkätyt keskiviikkoiset Hump day-nimellä kulkeneet räppiklubit tulivat niin tutuiksi, että jätin väliin kaikki kurssit, jotka sijoittuivat torstaille. Ei tullut kuuloonkaan, että olisin pöyrinyt mukana selvinpäin. Nykyään en jaksaisi sitä kuluttavaa elämäntyyliä, joka koostuu aaltomaisesta humalasta krapulaan ja siitä taas nousuun-liikkeestä, mutta voi että millaisella lämmöllä nykyään muistelen sitä rymyämistä.
Eilen hillitsin itseni ja selvisin illasta parin siiderin voimin, jatkaen silti muun ryhmän mukana hulppeille jatkoille ränsistyneeseen ja savuiseen luukkuun, jossa jouduin istumaan lattialla vetoisan ikkunan alla tuijottamassa räppivideoita parin tunnin koomaamisen ajan. En silti katunut, vaan oikeastaan nautin olostani. Muiden ihmisten seura saattaa olla yksi parhaista lääkkeistä pimeyttä vastaan, olivat he sitten kuinka kännissä tai muissa huumausaineissa tahansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä kuuluu?