Myönteisyyshaastehan alkoi lupaavasti, kun unohdin päivittää parina päivänä ja teloin nilkkani irtonaiseen viinipullon korkkiin öisessä rappukäytävässä Kalliossa. Närkästyin niin kovasti jalkapallon syövereissä olevalle kaveriporukalle, että lähdin ovet paukkuen (todellisuudessa aikeenani oli livistää salaa pihalle odottelemaan baariin lähtijöitä ja kipitin hiljaa ja ketään hyvästelemättä oven raosta ulos vapauteen) ja kaaduin nolosti polvilleni porrastasanteelle.
Ensin uskoin selvinneeni säikähdyksellä ja loikin helpottuneena hämyisään iltaan, mutta jouduin nopeasti istahtamaan tien reunaan ja myöntämään, että historia näkyi toistavan itseään ja nilkkani venähti jälleen, tasan samoin kuin kaksi vuotta sitten kesän kynnyksellä. Kun en voinut olla irvistelemättä kivusta joka kerta kun sormeni hipaisivat nilkan seutua, päätin olevan järkevintä ontua kotiin vievään bussiin. Tajusin sentään poiketa Manskun apteekin kautta hakemassa kylmäpussin, ja hoivasin ylidramaattisesti nilkkaparkaani siteiden, tyynykasojen ja jään avulla koko eilisen.
Tänään askeltaminen sujuu jo huomattavasti helpommin, mutta en aio tehdä samaa virhettä kuin toissa kesänä ja rynnistää urheilun pariin heti kun toipuminen näyttää lähteneen käyntiin. Viimeksi koko kesän jatkunut tulehduskierre ja pyöräilykielto olivat sen verran rankkoja tuomioita, että katselen mieluummin rauhassa viikon verran ja tyydyn treenaamaan yläkroppaa siihen asti.
Eilen en kuitenkaan malttanyt pysytellä sisätiloissa, vaan pyöräilin tervettä jalkaa avukseni käyttäen viereiseen puistoon ammentamaan voimaa auringosta. Kauppaan oli myös päästävä lohturuoan toivossa, ja vaikka reippaiden lauantaishoppailijoiden keskuudessa etanavauhdilla eteneminen tuntui sekä turhauttavalta että kiusaannuttavalta, sain haalittua tarpeeksi mässäiltävää rattoisan illan ja puistohengailun antimiksi.
Eilen tihrustin itkua jonkin aikaa, kun upouusi pyörä ja hellelukemat tuntuivat tuskallisen kutsuvilta, mutta ehkä koetan hillitä sisäistä draamakuningatartani, joka reagoi kohtuuttomalla itsesäälillä jokaiseen fyysiseen vammaan, ja keskittyä näihin aurinkoisiin hetkiin, joita viikonloppuun on mahtunut. Perjantain Uno-pelailut puistossa porukalla olivat mitä rattoisammat - ennen kuin jalkapallo pilasi kaiken - ja eilen oli vähintään yhtä miellyttävää lueskella pettämättömän Liza Marklundin dekkaria lintujen viserrellessä ympärillä ja auringon porottaessa niskaan. Bonuksena sain kuunnella erään viereeni pyörällään polkaisseen ulkomaalaisen hemmon luentoa siitä, kuinka suomalaisten sietäisi olla positiivisempia ja arvostaa kaikkea hyvää ympärillään. Hymisin kohteliaasti ja koetin samalla näyttää mahdollisimman luotaantyöntävältä. Ehdin heti alkuun tokaista tavoistani poiketen melko hyisesti, että en kaipaa seuraa, kiitos vain, mutta se ei miekkosta pelästyttänyt. Toki hänellä oli hermostuneessa purkauksessaan hyvä pointti, jota olin koettanut takoa päähäni koko ankean päivän ajan, mutta en vain saanut sosiaalista puoltani esiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä kuuluu?